Kohtuuton kohtalo

Kaikilla kansoilla on suuri tarinansa, jota siirretään sukupolvelta toiselle ja joka vaikuttaa ihmisten tapaan hahmottaa maailmaa ja omaa paikkaansa maailmassa.

Kreikan historiassa tarinan lukuja ovat mm. antiikin ajan loisto ja käsitys Kreikasta Euroopan sivistyksen kehtona sekä ottomaanien vuosisatoja jatkunut miehitys, vapaussota ja itsenäistyminen.

Ajankohtaisimmalta täältä Lesvoksen näkövinkkelistä tuntuu kuitenkin ehkä vähemmän tunnettu tapahtumasarja, jota kreikkalaiset kutsuvat suureksi tuhoksi ja Vähän-Aasian katastrofiksi.

Vaikka Kreikan itsenäisyysjulistus annettiin 1822, merkittäviä osia kreikkalaisesta kulttuuripiiristä jäi ulkovaltojen haltuun. Esimerkiksi Lesvos, Khios, Samos ja Ikaria liitettiin Kreikkaan vasta Balkanin sotien jälkeen 1913-1914 ja Dodekanesian saaret vasta II maailmansodan jälkeen 1947.

Vähän-Aasian katastrofin taustalla vaikutti kunnioitetun valtiomiehen Elefterios Venizelun kehittämä ja kansansuosiota nauttinut suuri unelma ”megáli idéa”. Unelman tavoitteena oli yhdistää kaikki kreikkaa puhuvien asuttamat alueet äiti-Hellaaseen. Asian edistämiseksi Smyrna (nykyinen Izmir) liitettiin Kreikkaan 1919, mistä alkoi vuoteen 1922 asti jatkunut sota Kreikan ja Turkin välillä. Se päättyi, kun Turkin armeija poltti Smyrnan maan tasalle ja tuhannet kreikkalaiset pakenivat puisilla veneillä Lesvokselle ja Khiokselle.

Lausannen rauhansopimuksen mukaisesti Kreikka joutui luovuttamaan kaikki nykyisen Turkin länsirannikolla sijainneet alueet Turkille. Kestävän rauhan varmistamiseksi sopimuksen osapuolet järjestivät väestön pakkosiirrot: yli miljoona kreikkalaista repäistiin juuriltaan Anatoliasta, vajaat 400 000 turkkilaista Kreikasta.

Lesvoslaisista yli 60 prosentilla suku on lähtöisin Egeanmeren itärannalta, monet em. Smyrnasta. Joka kuudes lesvoslainen on siis joko itse pakolainen tai pakolaisen lapsi, lapsenlapsi tai lapsenlapsenlapsi. Smyrna on kreikkalaisten Viipuri.

Suurin osa pakkosiirretyistä oli naisia ja lapsia sekä vanhoja miehiä. Työikäiset miehet olivat joko kuolleet sodassa tai otettu sotavangeiksi rakentamaan uutta Turkkia. Smyrnassa kreikkalaiset olivat vauraita, mutta Lesboksella heistä tuli riippuvaisia muiden avusta eikä nykytermein ilmaistuna kotoutuminen ollut helppoa.

image

Vähän-Aasian äitien muistomerkki (Katerina Halepa Katsatou, 1984)

Heidän muistonsa menetetystä kotimaasta Anatoliassa on ollut merkityksellisessä roolissa, kun he ovat rakentaneet erillistä statustaan ryhmänä pakolaisia samaa kieltä puhuvan ja samaa uskontoa tunnustavan väestön joukossa.

Kaikki siirtymät ajassa, asemassa ja paikassa edellyttävät tulkintaa, joka luo merkityksellisen kokemuksen. Muistot ovat auttaneet tulkitsemaan pakolaisten siirtymää ja antaneet muodon kuvitellulle vähä-aasialaisten (mikrasiates; Vähästä-Aasiasta kotoisin olevat kreikkalaiset) yhteisölle. Muistot ovat  tukeneet pakolaisia rakentamaan yhteisen julkisen ja yksityisen identiteetin.

Juuriltaan irrotetut rakensivat muistojen varaan vähä-aasialaisten kreikkalaisten yhteisön, jota yhdistivät entisen kotimaan taianomaiset paikat – Anatolian menetetty paratiisi. Anatolian lumo korostaa todellisten ja kuviteltujen muistojen tärkeyttä ryhmäidentiteetin luomisessa.

Memories of Anatolia : generating Greek refugee identity

Vuodesta 1922 vuoteen 2015

Vain muutamaa päivää ennen Lesvokselle lähtöäni BBC uutisoi, että Morian ”vastaanottokeskuksessa” muutaman kilometrin päässä Mytilinin satamasta asuu tällä hetkellä yli 8000 ihmistä sanoin kuvaamattoman hirveissä olosuhteissa. Keskus on mitoitettu kahdelle tuhannelle asukkaalle.

Jo huhtikuussa Kreikka ilmoitti poistavansa tilanpuutteen vuoksi uusilta turvapaikanhakijoilta liikkumisrajoitukset; tulijoita saapuu parin sadan päivävauhdilla, vuoden alusta yhteensä noin 19000. Toisaalta onhan se paljon vähemmän kuin vuonna 2015, jolloin Lesvoksen kautta kulki melkein miljoona syyrialaista, irakilaista ja afganistanilaista.

Kun Smyrna paloi 1922, ihmiset pakenivat Lesvokselle puuveneillä. Kun Syyria paloi 2015, ihmiset pakenivat Lesvokselle kumiveneillä. 1920-luvun alussa Kreikka oli sotien jäljiltä köyhä ja kurja, 2015 Kreikka möyri talouskriisin pohjamudissa. Vähä-aasialaisten äitien patsaalta on noin 7 km Turkin rannikolle. Historia toistaa itseään.

Turkin ja Euroopan Unionin diili vuodelta 2016 estää saarilla olevien pakolaisten siirtämisen mantereelle odottamaan asiansa käsittelyä. Loputtomasti jatkuva pattitilanne on leirissä oleville sietämätön ja koettelee saaren kantokykyä. Hakemusjonon käsittely vie siitä vastaavan virkamiehen mukaan useampia vuosia.

Kathimeriní-lehti haastatteli toukokuisessa artikkelissaan mm. Akis Agripuloa, joka johtaa hotellia täällä Mytilinissä. Hän monien muiden matkailusta elantonsa ansaitsevien tavoin oli vihainen, koska lesvoslaiset ovat jäämässä kokonaan hyvässä nosteessa olevan matkailun vauhdista. ”Meillä on täällä hyvä elämänlaatu ja nyt se ollaan ottamassa meiltä pois”, Agripulos lausui.

“Hienoa oppia koko ihmiskunnalle”

Noin myötätuntoon ja anteliaisuuteen viitannut paikallinen vapaaehtoinen kuvasi kotisaartaan pakolaistilanteesta kirjoittamaan saapuneelle journalistille.

Monet lesvoslaiset näkevät sukunsa historian pääasiallisena selityksenä sille, että pakolaisista yritetään pitää huolta hyvinkin rajallisin ja usein myös hyvin henkilökohtaisin resurssein.

Itselleni kuten epäilemättä monille muille on syöpynyt ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoille lehtikuva Lesboksen mummoista, jotka nousivat Kreikan itäisille saarille Nobelin rauhanpalkintoa ajaneen kampanjan ikoniksi. Kun koko maailma halusi haastatella mummoja, he totesivat: ”Ei meillä ollut paljon antaa, vain hymy.”

image


Kreikkalainen omatunto

Rajat tulevat kuitenkin vastaan kaikilla jossain kohtaa. Olisi suorastaan outoa, ellei täällä oltaisi pettyneitä sekä omiin että Unionin päättäjiin. Päällimmäisenä on todennäköisesti tunne siitä, että paikallisten hyväntahtoisuutta käytetään hyväksi. Vapaaehtoiset auttajat on jätetty tekemään viranomaisten tekemättä jättämää työtä.

“Me kaikki toivotamme pakolaiset tervetulleiksi. Mutta meillä on ongelma, ja se pitää ottaa vakavasti”, sanoi hotellinjohtaja Agripulos haastattelun päätteeksi.

Ilmeisesti ainakin Mytilinin kunnan päättäjät ovat joutuneet paineen alle. Kaupunki ilmoitti kesäkuussa, että kaikkien Schengen-alueen ulkopuolelta tulevien on esitettävä passi kaupungin hallinnoiman uimarannan sisäänkäynnillä. Asiasta nousi kohu eikä passia kysellä, mutta kaupunki ei myöskään enää hoida rantaa eikä kerää sisäänpääsymaksua.

Kolme-neljä sukupolvea sitten Vähästä-Aasiasta saapuneet kreikkalaiset käyttävät itsestään edelleen termiä pakolainen (πρόσφυγας, prosfigas). Se on alkanut kuvata positiivista maantieteellistä ja kulttuurista identiteettiä puutteen ja kotipaikan menetyksen sijaan. Kaikki itsensä pakolaisiksi identifioivat kreikkalaiset eivät välttämättä tunnista itseään nykyisissä pakolaisissa.

Greece: The Ghosts on Refugees Past 

 

 

Odysseia 2018

Kuten aina ennenkin, myös tällä kertaa blogi jää hunningolle loman aikana.

Tiedoksi niille, jotka vielä käyttävät Naamakirjaa: siellä on jälleen julkinen, kaikille avoin ryhmä, jonka nimi on yllättävästi Odysseia 2018. Lyhyet päivitykset eivät korvaa  blogitekstejä, mutta toimivat ensiapuna, kunnes ehdin kirjoittaa muutamia lauseita pidempiä juttuja. Lomalla on,  ironista kyllä, oikeasti pulaa ajasta.

Tällä kertaa hyppelen Egeanmeren koilliskulmassa saarilla, jotka ovat miltei kiinni Turkin rannikossa. Turkin maantieteellinen läheisyys on aina vaikuttanut saariin ja vaikuttaa edelleen. Tässä vaiheessa historiaa se näkyy konkreettisesti mm. Mytilinin kaduilla merkittävänä muualta tulleiden määränä. Tämä ei tarkoita turisteja, joiden määrä romahti 2015 ja saattaa nyt pikkuhiljaa olla lähtemässä uuteen nousuun, vaan pakolaisia. Tästä kukaan maailmanmenosta kiinnostunut ihminen ei voi olla tietämätön. Ei myöskään EU.

image

Sininen hetki Mytilinin satamassa 

Vielä henkilökohtaisempi kokemus pakolaisuudesta saarelaisten sukuhistoriassa oli ”sotakorvauksina” suoritettu väestön pakkosiirto 1920-luvun alussa, jolloin ortodoksi-kreikkalaiset joutuivat lähtemään kodeistaan nykyisen Turkin alueelta; islaminuskoiset turkkilaiset siirrettiin vastaavasti Kreikasta meren yli toiseen suuntaan,

Tapahtunut synnytti tutkijoiden mukaan pakolaismentaliteetin, joka erottaa varsinkin Lesvoksen ja Khioksen asukkaat muista kreikkalaisista. Tästä ei-niin kepeästä aiheesta lisää tulevaisuudessa.

Tervetuloa mukaan Odysseialle!

 

 

Kuuma kohtaaminen

Dedalus oli kunnioitettu artesaani, joka tunnettiin poikkeuksellisen taitavana arkkitehtinä, kuvanveistäjänä ja keksijänä. Huolimatta vankasta asemastaan hän pudotti kilpailun pelossa oppipoikansa Taluksen alas Akropolin laelta. Rangaistukseksi Dedalus joutui maanpakoon Kreetalle.

Siellä kuningas Minos antoi oraakkelin ohjeiden mukaisesti Dedalukselle tehtäväksi rakentaa sen labyrintin, johon kuninkaan vaimon ja härän suhteen tulos, pelätty minotaurus-hirviö suljettiin.

Kun Ateenan kuninkaan poika Theseus tuli Kreetalle tappaakseen hirviön, Minoksen tytär Ariadne rakastui prinssiin niin, että halusi pelastaa tämän hengen. Dedaluksen ohjeistamana Ariadne kertoi kuninkaanpojalle tavan, jolla tämä löytäisi labyrintin minotauruksen sokkeloista ja sen tapettuaan vielä reitin takaisin ihmisten ilmoille.

Tästä petoksesta kuningas Minos raivostui Dedalukselle niin, että sulki sekä Dedaluksen että hänen poikansa Ikaruksen labyrinttiin. Labyrintissä Dedalus rakensi lintujen sulista ja vahasta siivet itselleen ja pojalleen pakomatkaa varten. Ennen ilmaan nousemista isä varoitti poikaansa lentämästä liian lähelle meren pintaa, etteivät sulat kastuisi, tai liian lähelle aurinkoa, jolloin vaha sulaisi.

Nuorukainen unohti isänsä neuvot heti siiville noustuaan ja kohosi yhä ylemmäs kohti aurinkoa. Vaha alkoi sulaa, Ikaruksen siivet levisivät taivaan tuuliin ja hän putosi mereen lähelle nimetöntä saarta. Näin saari sai nimekseen Ikaria ja sen rantoja huuhtovasta merestä tuli Ikarian meri.

Taru siipensä polttaneesta Ikaruksesta nousi mieleeni viime viikonloppuna kahdesta syystä. Ensinnäkin Ikaria on tämänkertaisen saarihyppelyni 3.kohde, jos onnistun pääsemään sinne ja sieltä pois säällisen aikataulun puitteissa.

Lomasuunnitelmia pähkäillessäni kuuntelin BBC:n uutisointia Nasan tuoreimmasta avaruusseikkailusta. Nasa laukaisi matkaan Parker-aurinkoluotaimen, joka määränpäähän päästyään saa kunnian olla lähimpänä tähteämme koskaan käynyt ihmisen rakentama kapistus. Toivottavasti Parkerin matka Aurinkoon päättyy paremmin kuin Ikarus-paran, ja toivottavasti Ikarialta matkan jatkaminen käy sujuvammin kuin Auringon kiertäminen.

Aurinkomatkalla

Auringon luo pääseminen ei ole mikään pikkujuttu, vaikka maallikon tiedoilla varustettu ihmislapsi saattaisi niin ajatella.

Kuten tunnettua, aurinkokuntaamme pitää järjestyksessä painovoima eli yleinen vetovoima eli gravitaatio. Aurinkokuntamme keskustähden massa on 99,8% koko järjestelmän massasta eli 1,989 × 10^30 kg (1 989 000 000 000 000 000 000 000 000 000 kg). Koska kappaleen massa määrittää sen gravitaation voiman, Aurinkomme vetovoima on täysin ylivoimainen jopa suurimpien planeettojen vetovoimaan verrattuna, mistä syystä Aurinko vie ja me sitä kiertävät taivaankappaleet korkeintaan vikisemme.

Aurinkokeskinen maailmankuva alkoi yleistyä 1500-luvulla puolalaisen Nikolaus Kopernikuksen ansiosta. Tosin tuolloinkaan ei vielä ymmärretty, miten mitättömän pieni piste aurinkokuntamme on avaruuden äärettömyydessä.

Joka tapauksessa luulisi, että matka Auringon suuntaan sujuisi salamannopeasti ilman minkäänlaisia teknisiä välineitä tähden valtavan gravitaation myötävaikutuksella. Mutta ei. Selitys piilee Telluksemme kiertonopeudessa ja sen radan asennossa Aurinkoon nähden. Kiidämme Aurinkoa ympäri keskimäärin 107 200 km tunnissa ja jotakuinkin sivuttain Auringon pintaan nähden. Lähemmäksi Aurinkoa pääseminen edellyttää sivuttaisen liikkeen oikaisemista. Sen jälkeen valtaosa energiasta kuluu Auringon gravitaation vastustamiseen niin, että matkanteko sujuu hallitusti.

Tässä Parkerin apulaiseksi on värvätty Venus, toinen Auringon ja Maan välillä kiertävistä sisäplaneetoista. Luotain ohittaa Venuksen seuraavan seitsemän vuoden aikana seitsemän kertaa, ja jokaisella ohituksella Venus hidastaa painovoimallaan luotaimen vauhtia ja tuuppaa sitä hieman lähemmäksi Aurinkoa. Projektissa alusta pitäen työskennelleen astrofyysikko Nicky Foxin mukaan ensimmäinen lähikohtaaminen tämän vuoden marraskuussa on koko operaation herkin hetki. Kunhan Parker selviää siitä kunnialla, kaikki voivat lopettaa kynsiensä pureskelun.

Lähimmillään Aurinkoa eli planeettaterminologialla ilmaistuna perihelissä – kreikan sanoista περί perí eli lähellä + ἥλιος ilios eli Aurinko – se on vasta jouluaattona 2024 (oheisessa kuvassa ”First Min Perihelion”), jolloin sen etäisyys tähteemme on ainoastaan 6,16 miljoonaa km. Vertauskohteeksi voi ottaa Aurinkoa lähimpänä kiertävän pikku-Merkuriuksen, jonka radan etäisyys Aurinkoon on noin 47 miljoonaa km.

16-00815_MissionDesign

Kuva: NASA

Parker saapuu Auringon tontille muutaman kuukauden kuluttua (kuvassa ”First Perihelion”) ja alkaa kiertää sitä elliptisellä radalla, joka kulkee aika ajoin hyvin lähellä Aurinkoa, mutta poistuu välillä jäähylle Venuksen radan taakse. Seitsemän vuoden aikana luotain kiertää tähtemme kaiken kaikkiaan 24 kertaa. Loppujen lopuksi, kun se on lähimmillään Auringon pätsimäistä pintaa, sen kiertovauhti on huikeat 725 000 km/t ja kierrosaika on kutistunut viidestä kuukaudesta kolmeen. Parker on kaiken muun lisäksi myös historian nopein ihmisen rakentama laite.

Auringon röyhtäisyjä

Korona, jonka sisään Parker sukeltaa, on tähteämme ympäröivän kaasukehän uloin, miljoonien kilometrien päähän Auringon pinnasta ulottuva kerros. Maasta käsin sitä pääsee ihailemaan vain auringonpimennyksen aikana. Korona on pimeän Auringon ympärillä hohtava auran kaltainen alue, joka yllättävää kyllä on merkittävästi tähden pintaa kuumempi. Pinnan lämpötila on pyöreät 6000 astetta, mutta koronan useita miljoonia asteita. Tulivuorista Maan pinnalle purkautuvan laavan lämpötila on 700-1200 astetta.

Parker-luotain on avaruustutkimuksen historian ensimmäinen laite, joka on nimetty elävän ihmisen mukaan. Nyt jo yli yhdeksänkymppinen astrofyysikko Eugene Parker sai osakseen tämän harvinaisen kunnian, sillä hän ennusti ensimmäisenä jo 1950-luvulla aurinkotuulen olemassaolon.

Aurinkotuuli on Auringosta irronneista hiukkasista koostuva suihku, jota Auringon säteilyn paine puhaltaa tähdestä poispäin yli miljoona tonnia sekunnissa. Koronan alueella hiukkassuihkun vauhti kiihtyy ääntä nopeammaksi ja hiukkaset leviävät kaikkialle aina heliopaussiin eli aurinkokunnan ulkorajoille asti. Siellä Auringon vaikutusvalta lakkaa ja tähtienvälinen avaruus alkaa.

Tutuin tulos Maan magneettikenttään osuvasta hiukkasvirrasta ovat revontulet, pelottavinta tulosta eli teknologiauskovaisen maailman lamaannuttavaa aurinkomyrskyä vielä odottelemme.

Parker-mission tavoitteena onkin selvittää, miksi korona on tähtemme pintaa kuumempi, miten aurinkotuuli syntyy ja mikä kiihdyttää hiukkassuihkun vauhdin koronan alueella niin suureksi. Vaikka samat kysymykset ymmärrettiin esittää jo yli 60 vuotta sitten, tiede on vasta nyt osannut kehittää materiaaleja, jotka kestävät Auringon kuumuuden  ja säteilyn toimintakuntoisina lähietäisyydellä (ainakin näin toivotaan).

Parkerin ”SPF aurinkosuojatekijä” on kerrostetusta hiilikuidusta tehty 11,4 -senttinen kilpi, joka on suunniteltu suojelemaan luotainta jopa 1400 celciusasteen kuumuudelta. Parker kuitenkin myös tarvitsee Auringon lämpöä, sillä aurinkovoima on sen pääasiallisin energialähde. Parkerin mahdollisimman vähän Auringon säteilylle altistettavien aurinkopaneelien lämpötilaa säädellään vedellä.

Kuka sammuttaa valot?

Aina kun Nasan tai sen eurooppalaisen vastineen Esan operaatiot ylittävät uutiskynnyksen, alkaa sama keskustelu: Miksi valtavia rahamääriä käytetään avaruustutkimukseen, kun Maan päälläkin olisi rahoille käyttöä? Parker-operaation budjetti on 1,37 miljardia euroa.

Aurinkokuntamme äärilaidalla sijaitsevan Pluton tutkimusta on ehkä hieman hankala perustella, mutta aurinkotutkimukselle on itsestään selvä syy: me elämme Auringon tontilla ja sen vaikutuspiirissä.

Aurinko on elämän ylläpitäjä: meitä ei olisi olemassa ilman Auringon valoa ja lämpöä. Täsmälleen sopiva etäisyys Auringosta tekee Telluksestamme asuttavan. Meidän pallomme sijaitsee nk. Kultakutri-vyöhykkeellä, jossa lämpötila on juuri sopiva elämän syntymiseen ja säilymiseen.

Modernin teknologiariippuvaisen maailman näkökulmasta helpommin hahmotettava kohtalonyhteys Aurinkomme ja itsemme välillä lienee kuitenkin se, että Aurinko saattaa toimillaan ”sammuttaa valot” Maassa kertarysäyksellä esim. muuttamalla avaruudessa kiertävien satelliittien rataa tai vahingoittamalla niiden sähkölaitteistoja tai polttamalla ne avaruusromuksi. Ilman lukemattomia tietoliikenne-, säätiede- ja paikannussatelliitteja nyky-yhteyskunta olisi täysin kädetön.

Suoraan maapalloon Auringon aktiivisuus vaikuttaa satunnaisesti. Edellisen kerran roihupurkaukseksi kutsuttu vahva aurinkotuuli osui maahan 1859. Silloin seuraukset jäivät vähäisiksi, koska maailman sähköistäminen oli vasta alussa. Esim. sähkövalaistus alkoi yleistyä vasta 1800-luvun loppupuolella, ja Suomessa vielä ennen talvisotaa melkein joka toinen torppa maaseudulla oli ilman sähköä. Nyt tilanne on radikaalisti erilainen ja maailmasta ilman toimivaa sähköverkkoa tulisi kaikin puolin pimeä paikka.

Avaruussään ennustaminen onkin aurinkotutkimuksen yleinen tavoite. Mitä paremmin tunnemme Auringon toimintaa, sitä paremmin pystymme suojautumaan sen potentiaalisesti haitallisilta vaikutuksilta, joille olemme itse itsemme altistaneet.

Parker ja sen seuraan näillä näkymin vuonna 2020 liittyvä Euroopan avaruusjärjestö ESA:n Solar Orbiter -luotain ovat siksi hyviä sijoituksia turvallisempaan tulevaisuuteen. Voimme myös luottaa siihen, että ne ovat teknisesti ylivoimaisia  linnunsulista ja vahasta tehtyihin siipiin verrattuna.

Arvoilla onneen

hyvää suomestaKun viimeisin Maailman onnellisuustutkimus julkistettiin huhtikuussa, vastaanotto oli suorastaan stereotyyppisesti suomalainen: ”Mekö muka onnellisimpia?? … Ei voi pitää paikkaansa … Vale emävale tilasto …”.

Samaa saattoivat ajatella monet satunnaiset Suomen-kävijät, joiden mielestä vaikutamme usein totisilta torvensoittajilta.

Ja niinhän se onkin – siis emävale -, jos onnellisuus määritellään hymyn leveydellä ja esiintymistiheydellä, suukoilla ja haleilla, naamakirjaystävien lukumäärällä tai peräti maallisella mammonalla.

Sitä paitsi me emme edes halua näyttää onnellisilta ainakaan samalla lailla kuin ruotsalaiset, joiden hohtavan valkoiset hampaat loistavat alituisesti paistavan auringon kultaamissa kasvoissa, kun kaikki kansa kokoontuu hymyssä suin Skanssenin yhteislauluiltoihin kesätiistaisin. TV1 näyttää lähetykset suorana – suosittelen lämpimästi, sillä tapahtumassa tiivistyy ainakin meidän käsityksemme rakkaista läntisistä naapureistamme.

Raha ei riitä

Vaikka vauraus bruttokansantuotteen muodossa onkin yksi kuudesta onnellisuustutkimuksessa  mitatusta tekijästä, pelkästään suurella rahalla ei tässä kisassa irtoa ensimmäistä sijaa. Kultamitali edellyttää hyvää suoritusta myös terveen eliniän odotuksessa, sosiaalisissa turvaverkoissa, vapauden kokemuksessa omaa elämää koskevien päätösten suhteen, keskinäisessä luottamuksessa sekä avokätisyydessä ja auttamisen halussa.

Palkittu ekonomisti Richard Easterlin esitti vuonna 1974 sittemmin Easterlinin paradoksiksi nimitetyn teorian, jonka mukaan kansakunnan vaurauden lisääntyminen ei tarkoita automaattisesti kansallisen onnellisuuden lisääntymistä. Teoriaa on sittemmin kritisoitu.

Maalaisjärjellä varustettu kansalainenkin ymmärtää, että syvässä köyhyydessä elävälle oman onnellisuuden pohtiminen on tuntematonta luksusta ja toisaalta: jos Maslowin tarvehierarkian mukaiset perustarpeet (ruoka, juoma ja ilma sekä turvallisuus) on tyydytetty, ihmisellä on aikaa ja energiaa keskittyä onnellisuuden metsästykseen eli ”itsensä toteuttamiseen”. Kasvava vauraus lisää onnellisuutta väestötasolla kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että se jakaantuu oikeudenmukaisesti.

Onnellisuustutkimuksen kärkisijoilla ovat vuosi vuoden jälkeen samat maat ml. Pohjoismaat, jotka keikkuvat palkintosijoilla myös maailman verotustilastoissa. Näyttää siis siltä, että korkeat verot eivät vähennä yksilön onnellisuuden kokemusta, jos hän kokee saavansa rahoilleen vastinetta. Se edellyttää kärsivällisyyttä sijoittaa tulevaisuuteen sen sijaan, että elettäisiin vain tässä ja nyt.

Samassa veneessä

Verokarhun ja onnellisen kansalaisen lämpimässä suhteessa on kyse luottamuksesta. Se on tärkeää henkilökohtaisissa ihmissuhteissa, mutta tässä yhteydessä ehkä vielä merkittävämpi tekijä hallituksen ja kansalaisen välisenä liimana.

Me suomalaiset olemme – ellemme nyt suorastaan onnellisia – vähintäänkin myötämielisiä veronmaksajia niin pitkään kuin voimme luottaa, että hallituksemme käyttää yhteiseen kassaan kerätyt rahat yhteiseen hyvään. Terveydenhuolto ja koulutus ovat sijoituksia, joiden tuotoista jokainen kansalainen pääsee osallisiksi; olemme tässä paremmassa tilanteessa kuin ehkä mikään muu maa maailmassa, mikä tuppaa aika ajoin meiltä unohtumaan.

Presidentti Sauli Niinistö vastasi Linnan juhlien alla kysymykseen siitä, mikä on tärkein suomalainen arvo. Hän totesi ensin, että hyviä asioita on paljon, mutta nosti sitten esiin yhden tärkeimmän arvon.

–Tiedättekö, olemme niin hyvä porukka, että on paljon hyviä asioita. Mutta sanoisin, että se on luottamus, suomalainen luottamus. Suomalainen luottaa itseensä ja luottaa myös toisiin. Keskinäinen luottamus tuottaa sellaista tulosta kuin olemme nähneet sadan vuoden aikana, Niinistö vastasi.

Hän totesi pitävänsä sellaisista sanapareista kuin vapaus ja vastuu sekä oikeus ja velvollisuus.

Aamulehti 6.12.2017

Viranomaisluottamus on ansaittua, sillä Suomi on paitsi yksi maailman kehittyneimmistä maista niin myös yksi maailman turvallisimmista maista. Se voi tarkoittaa joskus liiallisilta tuntuvia varoituksia, ohjeistuksia ja vaatimuksia, mutta tuloksena on yhteiskunta, jossa arki rullaa tylsän tavallisena, ilman epämiellyttäviä yllätyksiä.

laatu-avainlippu-768x651_s800x0_q80_noupscale

Olemme valtaosin sääntöjä ja lakeja noudattava kansakunta. Usein negatiivisessa yhteydessä mainittu lainkuuliaisuus on suomalainen tapa puhaltaa yhteiseen hiileen eikä se kerro nöyristelystä sen kummemmin kuin auktoriteetin kunnioittamisestakaan.

Kreikkalainen tragedia

Onnellisuustutkimus palasi mieleeni, kun seurasin uutisointia Kreikan järkyttävästä maastopalosta ja sen seurauksista.

Kirjoitin 2015 jutussa Onnen lähteillä mm. näin:

Vuodesta toiseen jatkunut talouskriisi on testannut sosiaalisen pääoman kestävyyttä. Kreikkalainen kudelma – yhteisöjä koossa pitävä voima, sosiaalinen rakenneon repeytynyt rikki. Viranomaiset eivät aikaisemminkaan olleet kreikkalaisten silmissä luottoihmisten listan kärjessä, mutta kriisin myötä luottamuksesta ei ole jäljellä kuin muisto. Yhteiskunta ei kyennyt huolehtimaan omistaan; se jätti kreikkalaiset tuuliajolle.

Kauhistuttavat tapahtumat Attikan niemimaalla Matin lomakeskuksen alueella paljastivat repeytymän mittakaavan. Ensimmäinen palopaikalle saapunut ministeri syytti tapahtuneesta kansalaisia, jotka olivat hänen mukaansa lainvastaisilla rakennelmillaan mm. sulkeneet pakoreitit ja altistaneet itsensä ja kanssaihmiset tälle katastrofille. Raivostuneet henkiin jääneet puolestaan syyttivät viranomaisia hitaasta reagoinnista hätätilanteessa.

Valitettavasti Kreikassa laki jää usein vain teorian tasolle ja toteutus puuttuu. Karkeasti yleistäen: valtio ei valvo lakeja eivätkä kansalaiset noudata lakeja. Laki ei ole kaikille sama eikä kukaan kanna vastuuta. Loppupeleissä kaikki häviävät ja kaikki syyttelevät toisiaan. Matin maastopalossa tiedetään kuolleen yli 90 ihmistä, yli 20 on vielä kadoksissa. Kymmenet vapaaehtoiset sulkeltajat etsivät ruumiita merestä eilen, kun Matissa vietettiin ensimmäisiä palossa henkensä menettäneiden hautajaisia.

Presidentti Niinistön mainitsemista sanapareista Kreikassa eletään usein vapaus ja oikeus edellä; parien jälkiosa vastuu ja velvollisuus unohtuvat helposti sekä päättäjiltä että kansalaisilta. Tämän lyhytnäköisen toimintatavan hinta on jälleen kerran niin karmea, että itkettää.

Vakaat arvot – vakaa perusta

Onnellisuusraportin nimi on sen tekijöidenkin mielestä harhaanjohtava, ellei suorastaan väärä. Yksi kirjoittajista, professori John Helliwell toteaa raportin käsittelevän kokonaisvaltaista elämänlaatua eikä onnellisuuden tunnetta siinä merkityksessä kuin se arkikielessä ymmärretään. Hän käyttää myös sanaa content, joka on tunteena pitkäkestoisempaa ja hillitympää kuin sattumanvaraisempi ja häilyvämpi happiness.

Professori Helliwell kehottaa onnea tavoittelevia päättäjiä miettimään, mitä Suomessa ja muissa ”onneloissa” tehdään paremmin kuin muualla.

suomalaista osaamista

Vastaus on yksinkertainen. Tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja oikeusvaltion periaatteet ovat johtotähtiä pohjoismaisessa yhteiskuntamallissa. Arvot selittävät mahdollistavina tekijöinä Suomen ja Skandinavian maiden toistuvasti hyvät sijoitukset onnellisuustutkimuksessa ja lukemattomissa muissa kansallista elämän laatua selvittävissä kartoituksissa.

Pohjoismaissa osataan muuttaa vauraus hyvinvoinniksi. Tätä järjestelmää ei kannata tärvellä. Täydellistä utopiaa ei ole olemassa, mutta meidän lintukotomme olisi valtaosalle maailman väestöstä paratiisia parempi.

Viimeisimmässä onnellisuusraportissa kyselyyn vastanneiden joukossa oli kantaväestön ohella myös tutkittuihin maihin muualta muuttaneita. Tutkijoiden mukaan yllättävä tulos oli se, että mamut ovat suhteessa yhtä onnellisia kuin kantaväestö eli esim. Suomessa maahanmuuttajat ovat elämäänsä yhtä tyytyväisiä (tai yhtä tyytymättömiä) kuin kantasuomalaiset.

Tyytyväisyys ei siis ole ”kansanluonteen” piirre eikä geneettinen ominaisuus vaan jotain sellaista, joka on tulosta olosuhteista eli ympäröivästä yhteiskunnasta. Vain oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta pystyy tarjoamaan väestölle avaimia onneen varmistamalla sen, että elämän perusasiat ovat järjestyksessä kaikkien kohdalla.

Meitä suomalaisia professori Helliwell kehottaa relaamaan hieman ja nauttimaan onnestamme. Voisimme olla myös hieman ylpeitä saavutuksistamme.

Lasillinen tai kaksi kefiä

Minulta kysellään tähän aikaan vuodesta säännöllisesti, eikö ole tylsää matkustaa lomalla Kreikkaan kesä kesän jälkeen, ”aina sitä samaa”. Näin kysyvät eivät ymmärrä, että jokaisella Kreikan ihanista saarista on tarjottavanaan ainutlaatuisia kokemuksia.

Kreetalla on loistava minolainen menneisyys, Santorinilla maailman kauneimmat auringonlaskut, Rodoksella ristiritarien keskiaikaiskaupunki, Ateenassa antiikin akropolis aarteineen ja Naxoksella parhaat perunat missään. Tämän kesän loma alkaa 42 yön kuluttua Lesvokselta, jonka suurin vetovoimatekijä on anisarominen ouzo.

Lesvoksella Egeanmeren koilliskulmassa valmistuu puolet kaikesta Kreikan ouzosta 17 tuottajan toimesta; maanlaajuisesti tuottajia on noin 300. Lesvoksen valikoitumista ouzon valtakunnaksi selittää osittain se, että viinikirva phylloxera tuhosi saaren viiniviljelmät 1900-luvun alkupuolella. Ouzon kysyntä ja tuotanto olivat tuolloin jo hyvässä kasvussa, ja viini hävisi taistelun elintilasta.

Plomárin pikkukaupunkia saaren lounaisosassa kutsutaan Kreikan kansallisjuoman titteliä kantavan ouzon kodiksi. Siellä järjestetään vuosittain heinäkuussa ouzo-festivaali, johon en valitettavasti ehtinyt mukaan. Ouzo-museoita kaupungissa on kaksin kappalein. Niissä käytyäni tiedän epäilemättä ouzosta kaiken tietämisen arvoisen.

Plomárilta on saanut nimensä myös Kreikan suosituin ouzo, joka on helppo tunnistaa luonnonkorkista. Kun etsin tarinaan sopivaa kuvitusta lomaotosteni joukosta, totesin itsekin nauttineeni melkein joka käänteessä tätä kaiken kansan suosikkijuomaa, mistä syystä juttu saattaa näyttää Plomárin promolta.

WP_20160912_14_10_51_Pro

Rodoksella Tassoksen tavernassa 2016

Päinvastoin kuin pihkainen retsina, jota useimmat ei-natiivit kauhuissaan kaihtavat, ouzo maistuu myös maailmalla. Saksa on vientimarkkinoista tärkein paitsi Kreikkaa rakastavien saksalaisten matkailijoiden niin myös siellä asuvan suuren kreikkalaisyhteisön ansiosta. Kreikasta viedään Saksaan ouzoa merkittävästi enemmän kuin mitä kotimarkkinat kuluttavat.

Hyvän lapsen monet nimet

Kreikan itsenäistymistä seuranneina vuosikymmeninä 1800-luvun jälkipuoliskolla käyttöön otettu nimi ouzo on geneerinen erisnimi; se ei tarkoita mitään muuta kuin ouzoa. Nimen kielellisistä juurista on esitetty kolme teoriaa.

WP_20170906_17_52_02_Pro

Päivän päätteeksi. Astypalea 2017.

Liekö urbaani legenda, mutta tätä tarinaa erilaisina versioina kerrotaan kaikissa lähteissä: Noin vuonna 1870 useampi tynnyri aniksella maustettua tsipuroa eli pontikkaa lähetettiin Marseillesiin italialaisen Genovan sataman kautta. Genovalaiset tullimiehet kirjoittivat  tynnyreihin ”Uso Marsiglia” (käytettäväksi Marseillesissa). Määränpäässä ranskalainen tavaran tilannut kauppias tulkitsi tekstin tarkoittavan, että kyseessä oli uso-niminen alkoholijuoma toimitettavaksi Marseillesiin. Kauppiaan seuraavassa tilauksessa Kreikkaan luki:  ”500 kg usoa Marseillesiin”.

Toinen vaihtoehtoinen selitys nimelle on muinaiskreikan verbi ozo eli haista, mikä luonnollisesti viittaa ouzolasista nenään nousevaan vahvaan aniksen tuoksuun. Ehdolla on myös turkin üzüm, joka tarkoittaa rypälettä tai rypäleterttua.

Ouzon kaltaista juomaan siemaillaan laajalla alueella. Turkissa sitä kutsutaan rakiksi.  Bulgariassa se tunnetaan nimellä mastika ja Italiassa nimellä sambuca. Ranskassa juoman nimi on pastis ja Lähi-idässä arak. Yleisyyden selittää kaikkialla Välimeren rannoilla kasvava anisyrtti.

Makuasioita

Pimpinella anisum eli anisruoho antaa ouzolle ja sen sukulaisjuomille lakritsimaisen aromin. Ouzojen valmistajat käyttävät puhtaan alkoholin maustamiseen usein omaa sekoitustaan, joka saattaa sisältää aniksen ohella myös esim. korianteria ja fenkolia sekä piparimausteita: kanelia, inkivääriä ja neilikkaa. Sekoitus sekä muut valmistuksen yksityiskohdat ovat tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Kaikki ouzot eivät todellakaan maistu samalta; edessäni on useampi viikko ouzo-tastingiä.

Ylin viranomainen eli Euroopan Unioni, joka antoi 2006 ouzolle suojatun maantieteellisen merkinnän (SMM), hyväksyy sen mausteeksi vihreän aniksen ohella myös saksankuminan ja loma-ohjelmassani toisena kohteena olevalla Chioksen saarella kasvavan lentiscus-kasvin hartsin. Niissä molemmissa on aniksen kaltainen aromi, mutta hillitympänä. Myös ”muut aromaattiset siemenet, kasvit ja hedelmät” ovat sallittuja. Ehdoton edellytys ouzo-nimen käytölle on kuitenkin se, että juoma on valmistettu ja pullotettu Kreikassa tai Kyproksessa.

Laatuouzoa valmistettaessa puhdasta alkoholia ja mausteita seisotetaan tuntikausia perinteisissä käsintehdyissä kupariastioissa, joita kutsutaan nimellä alembik.

Edellä tarkoitetun tisleen on oltava tislattu perinteisellä kuparisella panostislauslaitteistolla (alembic), jonka vetoisuus saa olla enintään 1 000 litraa, alkoholipitoisuudeltaan vähintään 55 tilavuusprosenttia ja enintään 80 tilavuusprosenttia. Ouzon on oltava väritöntä, ja se saa sisältää sokeria enintään 50 grammaa litrassa.”

varvagianni-mouseio-003.jpg

Varvayiannis ouzo-museo Lesvoksella

Noin unioni määrää, vaikka kreikkalaiset ouzon tuottajat eivät tarvitse Brysseliä kertomaan, kuinka syntyy paras ouzo.

Kuparisia tislekattiloita on käytetty Kreikassa ainakin siitä lähtien, kun ouzon valmistus lähti kasvuun itsenäisen Kreikan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Kyseessä on siis yllättävän nuori keksintö – muinaiset kreikkalaiset eivät siemailleet ouzoa agoralla filosofoidessaan.

Perimätiedon mukaan ouzon ”pohjan” eli kotipolttoisen tsipuron valmistivat ensimmäisinä pyhän Athos-vuoren munkit jo 1300-luvulla. Tislaus yleistyi, kun Kreikan viinimaat joutuivat osaksi ottomaanien valtakuntaa 1400-luvulta lähtien. Profeetta Muhammed oli kieltänyt seuraajiltaan viinin juomisen, mutta ei ollut ymmärtänyt mainita mitään tislatuista juomista.

Kupari johtaa hyvin lämpöä, ja tasainen lämpö on tärkeää tasalaatuiselle tislaustulokselle. Kuparia suositaan yhtä hyvin lämpöä johtavan ruostumattoman teräksen kustannuksella, sillä kupari voimistaa kemiallisia reaktioita, jotka eliminoivat tiettyjä ikävän tuoksuisia rikkiyhdisteitä ja edesauttavat eteeristen öljyjen muodostumista, ts. vahvistavat maustamiseen käytettyjen kasvien ominaisaromia. Kyseessä on siis  mitä suuremmassa määrin makuasia. Samasta syystä myös mm. monet konjakin ja viskin valmistajat suosivat kupariastioita.

Anistisle lepää suurissa sammioissa 40-60 päivää, jona aikana maut tasaantuvat. Ennen pullotusta noin 80-prosenttinen tisle laimennetaan vedellä halutun vahvuiseksi. Parhaan makuelämyksen takaamiseksi ouzon alin sallittu alkoholipitoisuus on lain mukaan 37,5 %.

Enemmän kuin juoma

Viini on Välimeren maissa ruokajuoma ellei suorastaan elintarvike, mutta ouzo on ihan jotain muuta. Ouzossa tiivistyy kreikkalainen elämäntapa.

WP_20170827_17_16_15_Pro

Pistämätön kombo: sardiinit ja ouzo. Tinos 2017.

Parhaan tuloksen saavuttamiseksi ouzo vaatii näyttämökseen meren ja auringon sekä rinnalleen pientä purtavaa – mezédes – mieluusti merestä. Ouzon korkea alkoholipitoisuus edellyttää ruokaa, ja sen tuottama mielentila edellyttää seuraa.

Kreikkalaisen sanonnan mukaan ”ouzo antaa kefin (κεφι)”: elämännälän ja -nautinnon tässä ja nyt. Kyse on ihmiselon pienistä ja suurista iloista, arjesta ja juhlasta, hyvästä ruoasta, perheestä ja ystävistä, jakamisesta. Yksinkertaisista perusasioista.

Yksi vaikuttavimmista ouzo-muistoistani on (ei niin yllättäen) Rodokselta. Useita vuosia sitten olimme ystävieni kanssa rannalla iltaa viettämässä. Seurueen miehet olivat pyytäneet mustekalaa, grilli hehkui kuumana, aurinko oli laskemassa taskulämpöiseen mereen ja elämä kaikin puolin mallillaan. Sain käteeni pätkän mustekalan grillattua lonkeroa ja lasillisen vedellä maitomaiseksi laimennettua ouzoa, johon dippasin hieman hiiltynyttä oktapodia. Ikuinen makumuisto ihanasta illasta täynnä maailmoja syleilevää kefiä. Opá!