Laulun aika

Vuoden takainen juttu laulamisen tärkeydestä.

Adventin alkuun on enää 21 yötä, ja on aika alkaa avata ääntä ja harjoitella itkemättä laulamista.

Itkemättä laulamisen oppimiseen olen päättänyt kokeilla uutta strategiaa: kuuntelen seuraavat kaksi viikkoa satunnaisotoksia tunteisiin vetoavista klassikoista, jotka eivät ole joululauluja. Aloitin harjoittelun tänään Veteraanin iltahuudosta, ja  välittömästi kävi ilmeiseksi, että harjoittelua tarvitaan ympärivuorokautisesti.

Musiikki on tunteiden pikakirjoitusta

Leo Tolstoy (1828-1910)

Laulun taito

Laulaminen sinänsä onnistuu periaatteessa miltei jokaiselta.

Aivoissa toimiva kuulojärjestelmä on ihmisellä, muilla nisäkkäillä sekä linnuilla hyvin samankaltainen. Sen uskotaan kehittyneen noin 300 miljoonaa vuotta sitten edellä mainituille, merestä maalle nousseista selkärankaisista kehittyneille lajeille. Tutkijoiden mukaan kuulokeskus tulkitsee ääntä systemaattisella tavalla, joten jokainen normaalisti kuuleva ihminen on luonnostaan musikaalinen.

Kreikkalaisessa mytologiassa Evtérpi oli yksi yhdeksästä muusasta. Hänen toimialaansa oli musiikki. Muinaiset runoilijat nimittivät Evtérpiä ilon antajaksi, ja muusikot tapasivat pyytää häneltä inspiraatiota, ohjausta ja apua sävellystyöhän.

HeSan toimittaja Heidi Väärämäen haastattelema laulunopettaja, musiikin tohtori ja psykologi Ava Numminen on tutkinut väitöskirjassaan ihmisiä, jotka eivät osaa laulaa. Tulosten mukaan yleinen syy laulutaidottomuuden kokemukseen ei olekaan potentiaalin puute vaan äänen harjoituksen puute. Äänentuotannossa suurimman työn tekevät äänihuulet. Ne ovat lihaksia ja samalla tapaa kuin muutkin lihakset ne tarvitsevat käyttöä suoriutuakseen tehtävästään optimaalisesti sekä ylimääräisiä harjoituksia yltääkseen täyteen potentiaaliinsa.

Meillä suomalaisilla on Nummisen mukaan kuitenkin suurempikin ongelma: laulaminen muiden kuullen jännittää meitä. Tästä ainakin oma ikäluokkani voi häpeilemättä syyttää tapaa, jolla laulutaitoa usein opetettiin ja varsinkin, kuinka opin perille menemistä testattiin vielä ainakin 60-luvulla. Olen seisonut monen muun tavoin kauhun lamaannuttamana koko koulun edessä, kun opettaja polki ponnekkaasti urkuharmonia ja itse koetin ääni väristen esittää hyväksyttävästi hänen valitsemansa laulun.

YLE Radio1 -kanavalla alettiin kerätä kesällä 2018 varhaisia musiikki- ja laulumuistoja ohjelmassa ”Lapsuuden laulut”, ja nyt on meneillään jo ties kuinka mones kierros lapsuusvuosien ääniraitaa. Yksi kuulijoista muisteli kansakoulun laulukoetta. Hänen kohdalleen oli langennut laulettavaksi ”Laps´ Suomen ällös vaihda pois”, joka on kaikilla mittareilla mitattuna vaikea laulu aikuisenkin laulettavaksi. Ei ihme, jos julkinen esiintyminen on tuntunut arveluttavalta moisen koettelemuksen jälkeen.

Valitettavasti vaikuttaa siltä, ettei 1990-luvulle tultaessa oltu yhtään viisaampia. Tuolloin tehty tutkimus paljasti, että yli 75 % kasvatusalan ammattilaisista näki laulamisen vaativan erityislahjakkuutta. Toisin sanoen alaikäisen laulajan suoritusta arvosteltiin vielä tuolloinkin erityislahjakkuuden mittarilla.

Onneksi nykyisellä tubettaja-sukupolvella ei näytä olevan vaikeuksia esiintyä suurillekaan kuulijakunnille ja onneksi suomalaiset eivät aina noudata asiantuntijoiden ohjeistusta. Muuten mm. karaoken tuottama mielenterveydellinen ja sosiaalinen hyöty olisi jäänyt tältä hiljaiseksi ja juroksi kuvatulta kansalta saavuttamatta.

music-signs-1-1185680

Omaa kansakouluaikaista koelauluani en edes muista, mutta opettaja määritti esitykseni kuutosen arvoiseksi. Se ei estänyt minua laulamasta lukiovuosina koulumme teinikuorossa, vaikken mikään tähti ole koskaan laulun saralla ollutkaan – paitsi ehkä sen iloisen turistin mielestä, joka opasurani alkuvuosina lausui retkibussista poistuessaan: ”Tyttöhän laulaa kuin Katri-Helena”.

Perinteisesti seuramatkalla laulettiin aina tilaisuuden tullen ja varsinkin kun palattiin Rodoksen kuuluisien Embonan lammasjuhlien kaltaisista viinipitoisista tapahtumista. Mutkaisista teistä selvittiin pienellä onnella ilman oksennuspausseja, jos opas jaksoi laulattaa asiakkaita tauotta. Oman repertuaarini ensimmäinen laulu oli ”Rosvo-Roope” ja viimeinen ”Joka ilta kun lamppu sammuu”.

Luonnollisesti kaikki eivät ole laulutaidossakaan tasa-arvoisia. Perimän vaikutus musikaalisuuteen vaihtelee tutkijoiden mukaan 40:stä 70:een prosenttiin tutkimuksen fokuksesta riippuen. Eroja musikaalisuuden määrässä selittävät muut henkilökohtaiset ominaisuudet kuten hahmottaminen ja muistaminen. Tilastollisesti musikaalisen lahjakkuuden jakautuma on Gaussin käyrän mukainen: valtaosa meistä pystyy laulamaan omiksi tarpeikseen, ja hyvin lahjakkaita sekä täysin laulutaidottomia on hyvin vähän.

”Meill’ on metsässä nuotiopiiri …”

Ihminen on laulanut aina. Hyvin todennäköisesti laulu on puhetta vanhempi viestinnänmuoto.

Monen alan tutkijat ovat päätyneet olettamaan, että ihmisen suvussa laulunomaisen viestinnän fysiologiset ja neurologiset edellytykset olivat olemassa jo 1,8 miljoonaa vuotta sitten. Niin ikään uskotaan, että varhainen äänillä kommunikointi sisälsi kehon liikeviestintää ja kasvojen mimiikkaa mutta ei sanoille ominaisia täsmällisiä merkityksiä. Vasta nykyihmisen viestintä alkoi eriytyä kahteen suuntaan: laulu jatkoi lauluna samalla kun sen rinnalle ilmaantui alati tärkeämmäksi käynyt puhe.

TIEDE: Musiikki syntyi sanoitta

Afrikanihminen Homo ergaster eli Afrikassa 1,9–1,4 miljoonaa vuotta sitten. Tieteellinen nimi on lainattu kreikasta ja tarkoittaa työmiestä, mikä viittaa hauta- ja leiripaikkojen lähettyviltä löydettyihin työkaluihin. Melkein 2 miljoonaa vuotta sitten ihminen istui leirinuotiolla Afrikassa, valmisti työkaluja, paistoi lihaa – ja lauloi.

Timo Leisiö on laulun evoluutioon perehtynyt musiikintutkimuksen emeritusprofessori. Hän arvelee laululla tavoitellun alunperin turvallisuudentunnetta ja yhteisöllisyyttä – laulu liimasi heimon yhteen.

Ilman musiikkia elämä olisi erehdys.

Friedrich Nietzsche (1844-1900)

Vaikka fysiologiset edellytykset äänteiden tuottamiseen olivat jo olemassa, laulu oli pitkään sanatonta luonnon äänien matkimista, hymistelyä, hyräilyä, murahtelua, jokeltelua jne. Muistona tästä sanattomasta laulusta on mm. yleismaailmallinen tapa kommunikoida puhetaidottoman vauvan kanssa erilaisilla äännähdyksillä. Vanhimmat todisteet symbolisesta ajattelusta eli sanallisen kielen olemassaolosta ovat vasta 80 000 vuoden takaa.

Kuoro

Luultavasti musikaalisuus säilyi evoluutiossa ilman sanojen tukea satoja tuhansia vuosia, koska se edistää sosiaalisesti positiivista kommunikaatiota, ts. se ylläpitää harmoniaa ja yhteistyöhalukkuutta sekä edesauttaa suvunjatkamista. Leisiö ilmaisee asian kauniisti: musiikilla on elämää säilyttävä tehtävä.

Tärkeintä on tunne

Laulaminen on ihmiselle hyväksi solona vaikka jouluvalmistelujen ohessa, mutta varsinkin yhdessä muiden kanssa. Myös muiden tuottaman musiikin kuunteleminen tekee meille hyvää.

Ajankohtaisena todisteena laulun sosiaalisesta ulottuvuudesta toimivat kiivasta vauhtia lähestyvät 1.adventin Hoosianna-kirkko sekä miljoonia suomalaisia vuosittain keräävät Kauneimmat joululaulut -tilaisuudet. Yhteislaulun motiivit ovat tuskin vuosituhansien kuluessa muuttuneet; yhdessä laulaminen on säilynyt alkukantaisena mielihyvän ja yhteisöllisyyden lähteenä. Jouluajan yhteislaulutilaisuudet ovat oman kulttuurimme vuotuisrituaaleja, jotka ovat jatkumoa Afrikan leirinuotioilta alkaneeseen lauluperinteeseen.

Tunteiden tuottajana ja tunteiden käsittelyn avittajana musiikki on tehokkaammasta päästä, mikä selittyy siihen liittyvillä henkilökohtaisilla kokemuksilla. Kuten muutakin tietoa, ihmisen aivot prosessoivat laulua ja musiikkia oppimallaan tavalla. Reaktiomme musiikkiin nousevat siis muistista ja muistoista. Siksi aika adventista vuoden vaihteen toiselle puolelle on tulvillaan paitsi musiikkia kaikissa sen muodoissa niin myös nostalgiaa.

Hoosiannan ohella vaativa testi ovat Linnan juhlien avaustahdit itsenäisyyspäivänä. Kunniavieraina presidenttiparia saapuvat ensimmäisinä kättelemään sotaveteraanit Sibeliuksen Jääkärimarssin tahdissa. Kuka tätä voi katsoa ja kuunnella liikuttumatta?

Musiikki antaa maailmankaikkeudelle sielun ja ihmismielelle siivet, se saa mielikuvituksen lentoon ja herättää kaiken elämään.

Platon (427–347 eaa.)

Muita musiikkiin liittyviä juttuja:

 

Grattis på Gustav Adolfsdagen!

suomen-lippu

Hyvää ruotsalaisuuden päivää!

Glad svenska dagen!

Tässä linkit pariin muuhun ruotsin kieleen liittyvään juttuun:

Riikinruotsalaisessa kalenterissa lukee marraskuun 6.päivän kohdalla Gustav Adolfsdagen, suomalaisessa kalenterissa sen rinnalla myös ruotsalaisuuden päivä. Mikä yhdistää Pohjolan leijonaksi kutsuttua Kustaa II Aadolfia ja Suomen ruotsinkielisen väestön viettämää ruotsalaisuuden päivää?

Selitykseen tarvitaan historiallista perspektiiviä monesta kohtaa maamme menneisyyttä.

Ruotsalaisuus saapuu Suomeen

Ruotsalaiset ja ruotsinkieli saapuivat Suomen rannikkoseuduille Ruotsin valtakunnan laajentumisen seurauksena 1100-1200 –luvulla. Tätä aikaisemmasta ruotsia puhuvasta väestöstä ei ole selvyyttä. Maahanmuuttajat olivat lähtöisin ensisijaisesti Tukholman ja Uppsalan ympäristöstä.

Ensimmäisten joukossa oli tunnetun legendan mukaan ristiretkeläisen ominaisuudessa myös Uppsalan apupiispa Henrik, jonka hahmosta tuli tärkeä osa suomalaista kansanperinnettä. Henrikin johtamasta ensimmäisestä ristiretkestä katsotaan alkaneen Ruotsin vallan ajan Suomessa. Seitsemän vuosisataa osana Ruotsia on olennainen osa meidän historiaamme ja sitä, keitä me olemme.

Ruotsinkielisten osuus Suomen väestöstä oli suurimmillaan 1809, kun Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta. Tuolloin 15 % väestöstä oli ruotsinkielisiä, ja heidän asemansa säilyi vahvana myös venäläisessä Suomessa. Määrä alkoi laskea 1880-luvulta lähtien. Kun ruotsalaisuuden päivää vietettiin ensimmäisen kerran 1908, heidän määränsä oli noin 12 %.

Nykyisin suomalaisista noin 5,5 %, siis pyöreät 300 000, puhuu äidinkielenään ruotsia.

Ansioitunut uskonsoturi

Kustaa II Aadolf (1594-1632) nousi Ruotsin valtaistuimelle 17-vuotiaana. Kuningas tunnetaan kansainvälisesti saavutuksistaan sodankäynnin alalla liittyen 30-vuotisen sodan tapahtumiin. Vuosina 1618-1648 käydyn, Westfalenin rauhaan päättyneen sodan käynnistäjä olivat katolisten ja protestanttien väliset erimielisyydet. Sotamenestys loi pohjan Ruotsin suurvalta-asemalle.

Ruotsi liittyi sotaan 1628, kun kuningas päätti lähteä tukemaan saksalaisia protestantteja. Hän saavutti joukkoineen merkittävää menestystä sotatantereella, mutta kaatui Lützenin taistelussa vuonna 1632. Kuolinpäivä oli käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan 6.marraskuuta. Tarinan mukaan kuninkaan ryöstetyn ja tallatun ruumiin löysi suomalainen ratsurykmentti.

Sotilaallisten ansioittensa ohella sankarikuningas tunnetaan myös yhteiskunnallisena uudistajana, joka toteutti historialliseksi kutsutun kompromissin Ruotsin kuningasvallan ja aateliston välillä. Aatelisto lupasi vaikutusvaltaisen säätynsä voiman valtion palvelukseen ja sai puolestaan kuninkaalta lupauksen entistä suuremmista etuoikeuksista.

Kustaa II Aadolfin kattavaa hallintouudistusta pidetään lakien säätelemän, modernin hallintokulttuurin ensiaskeleina ja Suurta Kompromissia ruotsalaista poliittista kulttuuria edelleen ohjaavana toimintatapana.

Juhlapäivä juurille

Ruotsalaisuuden päivän siemen alkoi itää 1800-luvulla, jolloin kansallisaate oli vahvasti vaikuttava voima koko Euroopassa. Alkujaan kulttuurisesta aatteesta nousi poliittinen liike, joka korosti kansojen itsemääräämisoikeutta ja nosti oman kielen kansallisen identiteetin keskiöön.

Myös Suomessa koettiin kansallinen herääminen. Erityisesti fennomaaneina tunnetut suomenmieliset ajoivat aktiivisesti enemmistön puhuman suomenkielen tuomista ulos torpista ja kirkoista ja sen nostamista valtakielen asemaan ja sivistyskieleksi.

1880-luvun kieliriidat vetivät rintamalinjat fennomaanien ja ruotsinmielisten svekomaanien välille.

Vuonna 1900 voimaan astui kieliasetus, joka teki suomesta tasaveroisen virkakielen ruotsin ja venäjän rinnalla, ja 1906 yleinen ja yhtäläinen äänioikeus vahvisti suomenkielisten asemaa. Äänioikeuden myötä sääty-yhteiskunnasta tuli kansalaisyhteiskunta.

Kuvatun kehityksen seurauksena ruotsinkielinen vähemmistö alkoi tuntea siihenastisen hyvin vakaan asemansa uhatuksi. Yhteenkuuluvuuden tunnetta vahvistamaan perustettiin 1906 Ruotsalainen kansanpuolue, jonka aloitteesta alettiin viettää vuotuista ruotsalaisuuden päivää.

Päiväksi valikoitui Kustaa II Adolfin kuolinpäivä sen edustaman vahvan Ruotsi-yhteyden takia. Hän oli ruotsalainen kansallissankari, jonka syntymäpäivää oli juhlistettu koko Ruotsin valtakunnassa ja myös Suomen ruotsinkielisen väestön keskuudessa puhein ja leivoksin vielä syntymän 300-vuotispäivänä 1894. Nämä juhlat olivat ruotsalaisuuden päivän juhlallisuuksien malli, vaikka jostain syystä ajankohdaksi valittiin kuninkaan kuolinpäivä. Ehkä selityksenä oli ajatus kansallissankarin sankarikuolemasta. Tai sitten se kuninkaan löytänyt suomalaisrykmentti.

Ruotsalaisuuden päivänä suomenruotsalaiset eivät juhli Ruotsin suurvaltamenneisyyttä eivätkä 700 vuoden valta-asemaansa Suomessa. He juhlistavat esi-isiensä perintöä ja omia juuriaan sekä erityisesti omaa kieltään.

Äidinkieli on tärkeintä ja parasta, mitä meillä on. Oman kielen puhuminen on perustavaa laatua oleva ihmisoikeus jopa niille Suomessa asuville, joiden koko geeniperimä ei ole lähtöisin ”Volgan mutkasta”.

Modersmålets sång (Äidinkielen laulu, Johan Hagfors. Kantaesitys 1898)

Hur härligt sången klingar på älskat modersmål!
Han tröst i sorgen bringar, han skärper sinnets stål.
Vi hört den sången ljuda i ljuvlig barndomstid,
och en gång skall han bjuda åt oss i graven frid!
Du sköna sång, vårt bästa arv från tidevarv till tidevarv:
ljud högt, ljud fritt från strand till strand i tusen sjöars land!

Vad ädelt fädren tänkte, vad skönt de drömt en gång,
det allt de åt oss skänkte i modersmålets sång.
Hur våra öden randas den sången är oss kär.
Vår själ i honom andas, vår rikedom han är!
Du sköna sång, vårt bästa arv från tidevarv till tidevarv:
ljud högt, ljud fritt från strand till strand i tusen sjöars land!

Kuoleman ja kuolleitten kuu

Viljan, kasvun ja sadonkorjuun jumalattarella, maaäiti Demeterillä, oli Persefone-niminen tytär.  Kun tämä oli kedolla poimimassa kukkasia, kuolemanjumala Hades nousi maan uumenista mustien ratsujen vetämissä vaunuissaan, tarttui Persefonea kädestä ja vei tämän väkisin mukanaan manalan pimeyteen.

Kun Demeter kuuli menettäneensä ainoan lapsensa, hän kielsi suuressa surussaan ihmiskunnalta lahjansa. Vihreä ja kukkiva maa muuttui jäiseksi ja elottomaksi erämaaksi.

Aika, jonka Persefone vietti manalassa, oli koko maailmalle kaamea ja julma. Mikään ei kasvanut, yksikään siemen ei itänyt, turhaan härät kyntivät peltoa. Koko ihmisrodun nälkäkuolema näytti väistämättömältä.

Vihdoin pääjumala Zeus pyysi veljeään Hadesta vapauttamaan Persefonen, mihin Hadeksen oli pakko suostua. Mutta ennen kuin Hades päästi Persefonen palaamaan maan päälle, hän syötti tälle granaattiomenan siemenen. Näin Hades varmisti, että Persefonen olisi pakko palata säännöllisesti takaisin manalaan.

Huolimatta suunnattomasta surustaan Demeter suostui säälistä ihmiskuntaa kohtaan Zeuksen ehdotukseen: Persefone viettäisi joka vuosi neljä kuukautta Hadeksen puolisona manalassa ja loput vuodesta äitinsä luona maan päällä.

Aina kun Persefone palasi manalaan, kaikki kasvu päättyi ja maa muuttui jääksi. Tuli kylmä ja talvi. Kun Persefone neljän kuukauden kuluttua palasi maan päälle, maa alkoi viheriöidä, se puhkesi kukkaan ja kantoi satoa. Tuli kevät ja kesä.

Persefone ja Hades Simone Pignonin (1611-1698) maalauksessa

Näin selitettiin vuodenaikojen vaihtelua ennen tieteellistä maailmankuvaa.

Persefone on taas manalassa ja maa makaa martona. On marraskuu.

Marto ja marras -sanojen etymologia vie parin vuosituhannen päähän. Indoeurooppalainen kantasana on martas, kuolemaa tekevä ihminen tai vainaja. Samaan sanaperheeseen kuuluvat esimerkiksi kuolemaa tarkoittavat latinan mors, ranskan mort ja espanjan muerte sekä englannin kuolevaista tarkoittava mortal.

Marraskuu on kuoleman kuukausi. Niinpä myös kuukauden alun muinaisilla ja nykyisillä juhlapäivillä on yhteisenä nimittäjänä kuoleman ja siirtymän teema. Ei ihme, että nämä samoille päiville osuvat, samanhenkiset päivät menevät usein nykyihmisen päässä yhtä sekaisin kuin ne kuuluisat puurot ja vellit.

Kaikuja katolisuudesta

Lauantaina vietettävä pyhäinpäivä, entinen pyhäinmiestenpäivä, on pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä. Alun perin pyhäinpäivää vietettiin meilläkin aina marraskuun 1.päivänä, mutta 1955 päivä siirrettiin aikavälille 31.10.–6.11 osuvalle lauantaille.

Pyhäinpäivä on yhdistelmä kahdesta katolisesta juhlasta: kaikkien pyhien (eli pyhimysten) päivästä 1. marraskuuta ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä 2. marraskuuta.

Ennen uskonpuhdistusta myös katolisessa Suomessa vietettiin vuosittain useita pyhimyspäiviä. Kun nykyisen Suomen alueesta uskonpuhdistuksen seurauksena ja kuningas Kustaa Vaasan käskyllä tuli luterilainen vuonna 1527, erilliset pyhimyspäivät poistuivat kalenterista.  ”Kaikkien pyhien päivä” säilyi.

Kristillisestä näkökulmasta pyhäinpäivässä olennaisinta on ajatus kuoleman voittamisesta, uskovien kristittyjen kilvoittelusta tämänpuoleisessa ja autuudesta tuonpuoleisessa. Kristilliseen pyhäinpäivään kuuluukin vainajien muistelun lisäksi myös toivo, sillä kuolema ei merkitse loppua, vaan ikuista elämää Kristuksen tuomassa valkeudessa, josta pyhäinpäivän kynttilöidenkin ajatellaan muistuttavan.

Suomalainen pyhäinpäivä

Pyhäinpäivä on marraskuun alun pyhistä ainoa, jolla on kristilliset juuret. Muut ovat esikristillistä, myös pakanalliseksi kutsuttua, perua.

Karkki vai kepponen?

The-great-pumpkin

Eppu ja Salli odottamassa Suurta kurpitsaa

Meilläkin jo yleisesti vietettävää kurpitsajuhla halloweeniä juhlitaan USA:ssa lokakuun viimeisenä päivänä, pyhäinpäivän edellä. Pyhäinpäivää vietetään USA:ssa edelleen pysyvästi sen alkuperäisellä paikalla 1.marraskuuta.

Nimi halloween on skottilainen muoto englannin kielen sanoista All Hallow´s Eve, kaikkien pyhien päivän aatto. Muinaisenglannin hallow tarkoitti ”pyhittää, kunnioittaa pyhänä”.

Vaikka moni pitää halloweeniä amerikkalaisuuden ruumiillistumana ja arvokkaan pyhäinpäivän kaupallisena versiona, se on ihan eri juhla kuin pyhäinpäivä ja alkuperältään eurooppalainen.

Halloween oli kelttiläisen kalenterin mukaan vuoden viimeinen päivä, ja se liittyy siten muinaiskelttiläiseen sadonkorjuun ja vuodenvaihteen juhlaan samhainiin. Uudelle mantereelle Atlantin taakse samhain kulkeutui irlantilaisten siirtolaisten mukana. Irlannin ja USA:n lisäksi halloweeniä vietetään Skotlannissa ja Kanadassa.

Esikristillisenä aikana vuodenkierto ja kalenteri perustuivat luonnon ja maatalouden rytmiin. Kasvukauden päättyminen oli merkittävä ajankohta, johon yhdistettiin Euroopan eri kolkilla tuonpuoleisen tematiikkaan liittyviä menoja ja seremonioita.

Kelttiläisen perinteen mukaan samhain eli päivät vanhan vuoden kuoleman ja uuden vuoden synnyn välillä olivat ei-kenenkään maata. Raja tuon- ja tämänpuoleisen välillä oli silloin heikko ja häilyvä. Vainajien ja keijujen uskottiin tulevan vierailulle tämänpuoleiseen. Niitä kestittiin, ja pahoja henkiä peloteltiin tulilla kauemmas asutuksesta.

Made in Finland

Hyvin samankaltainen kuin kelttiläinen samhain oli Suomessa jo keskiajalla vietetty kekri, jolla juhlistettiin niin ikään sekä uutta vuotta että sadonkorjuun päättymistä ja joka näyttäisi viime vuosina tehneen paluun monien suomalaisten vuodenkiertoon. Kekri sai kiinteän päivän pyhäinpäivän yhteyteen vasta 1800-luvulla. Aikaisemmin sitä oli saatettu viettää eri aikaan jopa saman kylän eri taloissa sen mukaan, miten sadonkorjuutyöt etenivät.

Kekri on tunnettu monilla eri nimillä. Kekrin lisäksi ovat olleet käytössä köyri, köyry, keyri ja keuri, joista ensimmäisiä käytettiin Lounais-Suomessa ja jälkimmäisiä maan itäosissa. Sanan alkuperästä ei kuitenkaan ole sen selvempää tietoa kuin juhlan juuristakaan.

Kekri-sanan merkityksestä ja alkuperästä

Kuten muinaiskeltit niin myös muinaissuomalaiset kokivat, että kekrin aikaan oltiin välitilassa. He uskoivat kelttien tapaan, että vainajien henget ja haltijat olivat kekrinä liikkeellä. Molemmille jätettiin syötävää ja juotavaa, kenelle pyhän puun alle, kenelle navettaan tai aittaan. Saatettiinpa näille lämmittää saunakin. Kekrinä kestittyjä vainajien henkiä kutsuttiin nimellä martaat. Myös tämä saattaa selittää marraskuun nimeä.

Marraskuu, kuoleman kuukausi. Persefone on palannut manalaan ja maaäiti suree. Luonto kuolee. Talvi on tulossa.

Kapinalliset katalaanit

Jopa yli puoli miljoonaa ihmistä Barcelonan keskustaan perjantaina kerännyt jättimielenosoitus Katalonian separatistijohtajien vankeustuomioita vastaan sujui rauhallisesti, mutta yön laskeuduttua kaduilla puhkesi levottomuuksia.

Mielenosoitukset alkoivat maanantaina sen jälkeen, kun Espanjan korkein oikeus langetti 9–13 vuoden vankilatuomiot yhdeksälle Katalonian itsenäistymishankkeen johtajalle.

Katalonian aluehallinnon johtaja Quim Torra on vaatinut mellakoinnin lopettamista välittömästi. Hänen mielestään väkivaltaisuudet vahingoittavat separatistiliikkeen imagoa.

Torstaina Torra lupasi alueelliselle parlamentille vaativansa uutta itsenäisyysäänestystä vuoden 2022 alussa päättyvän toimikautensa loppuun mennessä.

YLE 18.10.2019: Barcelonan rauhallinen jättimielenosoitus vaihtui yön tullen mellakointiin – naamioituneet nuoret sytyttävät tulipaloja

Catalunya

Kuva: Oscar del Pozo/AFP/Getty Images

 

Taustaksi tämänhetkisille tapahtumille päivitetty juttu arkiston kätköistä (2012).

Kun avasin aamuisin radion Mallorcalla kesällä 1977, en tietämättömyydessäni ymmärtänyt, että sieltä kajahtanut iloinen tervehdys ”Bon dia Mallorca” sisälsi kapinan siemenen: se oli katalaanin kieltä (ja mallorquinin murretta). Espanjaksi – tai kastiliaksi, kuten etenkin Espanjan vähemmistökielten puhujat Espanjan valtakieltä mielellään kutsuvat – sanotaan ”Buenas dias”.

Nimi ”kastilia” viittaa samannimiseen maakuntaan, jossa myös Madrid sijaitsee. Espanjan ensimmäinen virallinen kuningas Filip II (1527-1598) siirsi hovinsa Toledosta Madridiin vuonna 1561. Siirron seurauksena Madridista tuli pääkaupunki ja maakunnan murteesta Espanjan hallinnon ja vallan kieli.

Katalonian kannalta historiallisen merkittäväksi päivämääräksi nousi 11.syyskuuta. Kyseisenä La Diadaksi kutsuttuna päivänä siellä muistetaan vuoden 1714 tapahtumia. 1700-luvun alussa Katalonia oli merellinen kauppavalta, jossa oli eduskuntalaitos. Se valitsi kuitenkin puolensa väärin Euroopan kuningashuoneiden välisessä Espanjan vallanperimyskiistassa ja joutui uuden kuninkaan Filip V:n (1683-1746) epäsuosioon. Sotien köyhdyttämä Espanja kosti hyökkäämällä rikkaaseen Kataloniaan. Kastiliasta on siis käyty ennenkin katalonialaisten säästöpossulla.

Katalonian pääkaupungin Barcelonan valtaus oli perimyssodan viimeinen suuri taistelu, jonka lopputuloksena itsenäisestä ja vakavaraisesta Kataloniasta tuli 11.syyskuuta 1714 yksi Espanjan maakunnista ja katalaanin kielen puhuminen kiellettiin ensimmäisen kerran.

Kieli on politiikkaa

Kieli on paljon enemmän kuin vuorovaikutuksen väline. Kieli rakentaa ryhmän ja erottaa sen muista ryhmistä, kieleen sisältyy kollektiivinen muisti, kieli säilyttää kulttuurin ja siirtää sen polvelta toiselle. Siksi kieltä rakastetaan ja suojellaan, mutta siksi sitä myös pelätään ja siksi sitä käytetään vallan välineenä. Kieltämällä vähemmistön kieli ja identiteetti pyritään vahvistamaan valtakulttuurin asemaa.

Espanjassa niin katalaanin kuin muidenkin vähemmistökielten puhuminen, niiden opettaminen ja niillä julkaisu oli kielletty sotilasdiktatuurin vuosina 1938-1975. Se että Generalisimo Francisco Franco (1892-1975) ei ollut sen kummemmin ensimmäinen kuin viimeinenkään kieltä aseenaan käyttänyt hallitsija, ei vähennä hänen syntinsä määrää.

Tal faràs, tal torbaràs.
Paha saa palkkansa.

Vuonna 1977 valoa kuitenkin jo pilkotti tunnelin päässä. Diktaattori Franco oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin, vähemmistökielet olivat päässeet pannasta edellisenä vuotena ja seuraavana maa sai uuden perustuslain. Se antoi vähemmistökielille virallisen kielen aseman Katalonian kaltaisissa, kielivähemmistöjen asuttamissa maakunnissa samalla, kun näiden alueellista itsehallintoa vahvistettiin.

Katalaanin ohella vähemmistökieliä Espanjassa ovat portugalin lähisukulainen galego, joka on Galícian maakunnassa maan luoteiskulmassa Atlantin rannalla puhuttava kieli sekä Baskimaassa Pohjois-Espanjassa ja Lounais-Ranskassa puhuttava euskara, jolla  tämänhetkisen tiedon mukaan ei ole lainkaan sukulaiskieliä.

Katalaanin kieltä, joka kehittyi muiden romaanisten kielten tavoin 800–1000 -luvuilla rahvaanlatinasta, puhutaan Katalonian lisäksi Valenciassa ja Baleaareilla sekä osissa Aragonia. Andorran lilliputti-ruhtinaskunnassa katalaani on ainoa virallinen kieli. Katalaanin puhujia arvioidaan olevan seitsemästä kymmeneen miljoonaa.

Liikaa yhteisvastuuta

Kun 2008 alkanut lama kuritti Espanjaa ja hallituksen rahakirstut tyhjenivät, Kataloniassa alkoivat vahvistua vaatimukset täydestä itsenäisyydestä nykyisen laajan itsehallinnon sijaan.

Enää katalonialaisille ei riitä, että he saavat puhua omaa kieltään ja lukea uutiset omalla kielellään ja että heidän lapsensa pääsevät kouluun, jossa opetetaan heidän omalla kielellään. Katalonialaiset ovat sitä mieltä, että he maksavat veroja Espanjan keskushallinnolle enemmän kuin mitä olisi oikeus ja kohtuus ja että heistä on tullut taloudellisesti vähemmän menestyneiden maakuntien lypsylehmä.

Numerot vahvistavat tiedon oikeaksi. Katalonia tuottaa 19 % Espanjan BKT:sta ja 26 % vientituloista. Sen osuus ulkomaisista investoinneista on 21 %.  Maakunnan asukasluku (7,5 miljoonaa) on kuitenkin vain 16 % koko maan asukasluvusta. Monipuolisella teollisuudella vaurastuneen Katalonian talous oli tämän epäsuhdan takia katalaanien mielestä kohtuuttoman heikoissa kantimissa, kun maa syöksyi lamaan.

Luvalla tai ilman

Syyskuussa 2012 ”Itsenäisyysmarssiksi” kutsutun suurmielenosoituksen jälkeen Katalonian aluehallinnon johtaja 2010-2016 Artur Mas ilmoitti, että Kataloniassa järjestetään marraskuun 25.päivänä ennenaikaiset parlamenttivaalit.

Valittavan eduskunnan tärkein tehtävä oli järjestää seuraavan neljän vuoden aikana neuvoa antava kansanäänestys itsenäisyydestä.  ”Äänestys järjestetään Espanjan hallituksen siunauksella tai sitä ilman”, sanoi Mas. Espanjan hallitus ilmoitti pitävänsä äänestystä perustuslain vastaisena.

Lokakuussa 2017 järjestetyssä äänestyksessä 90 % antoi äänensä itsenäisyydelle, mutta äänestysaktiivisuus oli vain 43 %. Katalonian parlamentti antoi itsenäisyysjulistuksen 27.10.

Julistuksen seurauksena Espanjan hallitus peruutti maakunnan itsehallinnon perustuslain suomalla oikeudella ensimmäistä kertaa Espanjan historiassa. Itsenäisyyttä ajaneet katalaanijohtajat vangittiin tai he lähtivät maanpakoon, paikallishallinto hajotettiin ja maakunnassa järjestettiin uudet vaalit. Madridin linjaa kannattavat voittivat.

Valta palautui itsenäisyysmielisille puolueille kuitenkin jo kesäkuun 2018 paikallisvaaleissa ilmeisenä vastalauseena keskushallinnon toimille. Huomattavaa on, että kyse ei ollut vain syntyperäisten ja siksi kulttuuriin ja kieleen vahvasti identifioivien voitosta.

Em. vaaleissa äänioikeutetuista vain 30 % ilmoitti ensi- eli äidinkielekseen katalaanin, mutta 48 % äänestäneistä antoi äänensä itsenäisyyttä ajaville puolueille. Noin 55 % äänioikeutetuista ilmoitti ensikielekseen espanjan eli he olivat Kataloniaan muualta Espanjasta paremman elämän perässä muuttaneita. Kuitenkin vain 44 % mielipiteensä vaaleissa kertoneista äänesti itsenäisyyttä vastustavia, keskushallintoa tukevia puolueita.

_99541411_catalan_parliament_v4_640-nc.png

Vuonna 2017 vallasta poistetuille itsenäisyysliikkeen johtajille langetettiin muutama viikko sitten pitkät vankilatuomiot, jotka johtivat Barcelonassa päiväkausia jatkuneisiin jättimielenosoituksiin. Niiden paineessa Katalonian aluehallinnon nykyinen johtaja Torras on nyt siis luvannut vaatia Madridilta uuden kansanäänestyksen järjestämistä virkakautensa loppuun eli vuoden 2021 loppuun mennessä.

Askel kerrallaan

Jo no sóc espanyol

Kuva: Victor Alexandre

Paljon julkisuutta saanut katalaanien irtiotto vuodelta 2010 oli sekin kansanäänestys. Siinä enemmistö ilmoitti kannattavansa härkätaistelujen lopettamista; kielto tuli voimaan vuoden 2012 alussa. Härkätaistelun kaltaisen, stereotyyppisen espanjalaisuuden ytimen kieltäminen alleviivasi vahvasti maakunnan erillistä identiteettiä

Lisää aiheesta voi lukea Katalonian itsehallintoalueen kotisivuilta. Katalonialla on ollut jo vuodesta 2005 lähtien domain-tunnuksena ”cat” siihenastisen Espanjan tunnuksen ”es” sijaan tai rinnalla. Katalaaneilla on siis jo erillinen identiteetti virtuaalimaailmassa ja tavoitteena on sama myös todellisessa maailmassa.

De mica en mica s’omple la pica i de gota en gota s’omple la bota.
Vähän kerrallaan täytät sangon, pisara pisaralta täytät tynnyrin.

Kun istuskelee cava-lasi kädessään ihmettelemässä maailman menoa Barcelonan Las Ramblasin varrella –  Antoni Gaudín, Joan Mirón, Salvador Dalín, Jordi Savallin ja FC Barcelonan maailmassa – , on hyvin helppo uskoa, että Katalonia ja katalonialaiset ovat jotain erityistä. Kati allo, kuten kreikkalaiset asian ilmaisisivat.

Sen katalaanit itse ovat aina tienneet.

Som una nació, nosaltres decidim.
Me olemme kansakunta, me päätämme.
 

2010 syntyneen kansanliikkeen tunnuslause

LÄHTEITÄ:

Uutisia synnyinseudulta

Syyskuisen Odysseiani viimeinen saari oli pienenpieni Koufonísi, joka antoi kokoaan enemmän. Koin siellä kaksi merkittävää asiaa. Toinen niistä oli naapurisaarella tehtyjen, pronssikautisten löytöjen kokoelma, joka oli 1.kertaa rajoitetun ajan yleisön nähtävissä. Molemmista saarista kirjoitan syksyn edetessä. Toinen oli Linnunrata.

Olen epäilemättä nähnyt Linnunradan lapsena, kun pötkötin pimeinä talvi-iltoina lumihangessa enkeleitä tehden ja katselin tähtien täyttämälle taivaalle. En vain tuolloin tiennyt, mitä näin, koska en ollut koskaan kuullut Linnunradasta. Pohjantähti ja Otavat – iso ja pieni – olivat ainoat nimeltä tutut taivaankappaleet Kuun ja Auringon ohella. Opetussuunnitelmiin eivät sisältyneet edes tähtitieteen perusteet. Onkin onni, että innostuin aiheesta kymmenkunta vuotta sitten, ja vielä suurempi onni, että olin Koufonísillä silloin kuin olin.

Istuin illallispöydässä Kapteeni Nikolasin tavernassa lampaankyljysannoksen äärellä, kun musiikki vaikeni ja sekä tavernaa että läheistä tietä valaisseet katulamput sammuivat. Iltarusko valaisi kuitenkin maisemaa, ja kännyköiden valo riitti ruokalistan tutkimiseen.

20190918_164856638_iOS

Kun sähkö palasi, lähdin taivaltamaan kohti hotellia. Puolivälissä matkaa pimeys laskeutui uudelleen saaren ylle ja sillä kertaa täydellisenä: ympärillä oli sysimusta yö. Kaikkea maan ja taivaan välillä myyvä sekatavarakauppa παντοπωλείο oli ehtinyt myydä taskulamput ja lyhdyt loppuun ennen saapumistani, joten jatkoin matkaa tuikkupussi ja tulitikkurasia laukussani.

Asetuin tarkkailemaan tilanteen kehittymistä parvekkeelleni. Katsahdin taivaalle ja vau mikä näky! Musteensininen taivas oli tulvillaan tähtiä, joiden seasta löytyi hakematta Linnunradan vaaleaksi maalaama vyö. Se kaareutui eteläiseltä taivaalta selkäni taakse pohjoiseen.

Tie lintukotoon

Linnunrata on galaksi, jossa aurinkokuntamme ml. kotiplaneettamme Tellus sijaitsee. Aurinkomme lisäksi Linnunradassa on 200–600 miljardia muuta tähteä.

Galaksit ovat valtavia kaasusta, pölystä, pimeästä aineesta ja tähdistä muodostuneita rakenteita, joita painovoima pitää kasassa. Maailmankaikkeudessa arvellaan olevan ainakin 170 miljardia galaksia.

Ensimmäiset galaksit muodostuivat alle miljardin vuoden kuluttua alkuräjähdyksestä, kun universumin täyttäneessä kaasussa olevat pienet tihentymät alkoivat tiivistyä entisestään painovoiman vaikutuksesta.

Spiraaligalaksit ovat litteän kiekkomaisia. Niitten spiraalihaaroissa syntyy runsaasti nuoria tähtiä. Spiraalihaarojen välissä on hiukan vanhempia tähtiä, ja galaksien keskusaluetta kiertää vanhoja tähtiä. Monien spiraaligalaksien keskusalue on sauvamaisen muotoinen, ja näitä galakseja kutsutaan sauvaspiraaligalakseiksi. Myös oman galaksimme Linnunradan on huomattu olevan sauvaspiraaligalaksi. Aurinkokunta sijaitsee Linnunradan kiekon tasossa, ja meitä ympäröivä kiekko näkyy pimeällä yötaivaalla sumumaisena vanana.

Tähtitieteellinen yhdistys URSA

Kirjoitin galaksimme väristä ja sen nimen etymologiasta ja mytologisista merkityksistä täällä Valkea kuin lumi.

En luonnollisesti nähnyt parvekkeeltani kuin pienen pätkän Linnunradasta, sillä aurinkokuntamme sijaitsee galaksin sisällä. Kaukaisin paljain silmin näkyvä tähti, Joutsenen tähdistön Deneb, on 1600 valovuoden päässä; valovuosi on noin 60 000 kertaa Maan etäisyys Auringosta eli noin 9,5 biljoonaa km. Katseeni suunnassa etelässä sijaitsevaan Linnunradan keskukseen oli ”observatoriostani” matkaa 25 000 valovuotta. Asian ajatteleminen saa aina pääni surisemaan.

Kauniisti kaareutuva

Linnunradan on aikaisemmin ajateltu olevan tasaisen litteä kuin pannukakku. Tämä tieto on nyt osoittautunut vääräksi.

Oletus galaksimme muodosta perustuu mittaustuloksiin siinä sijaitsevien tähtien etäisyydestä. Puolalainen tutkijaryhmä kuvasi kefeideiksi kutsuttuja, sykkiviä jättiläistähtiä, joiden säteilyvoima on omaan Aurinkoomme verrattuna jopa monituhatkertainen. Sen ansiosta saatiin tietoa aikaisempaa kaukaisempien tähtien tarkasta etäisyydestä, ja kuva muuttui.

Pannukakusta tuli hattu, jonka leveä lieri alkaa taipua suurinpiirtein aurinkokuntamme etäisyydellä hatun kuvusta.

Milky Way


KUVA: J. Skowron / Ogle / Astronomical observatory, University of Warsaw

Mahdollisia selityksiä muodolle on useita. Sen ovat saattaneet aiheuttaa pienempien galaksien yhtymiset Linnunrataan, painovoiman heikkeneminen Linnunradan reunoille siirryttäessä tai naapurigalaksiemme painovoiman vaikutus Linnunradan ulkolaidoilla. Tai mahdollisesti pimeä aine, joka on sekä silmille että laitteille näkymätöntä ainetta, mutta jota tämänhetkisen käsityksen mukaan on maailmankaikkeudesta 26,8 %. Vaikea sanoa, sillä sen olemassaolo on toistaiseksi vain oletus.

Nynnykö?

Toinen hiljattain päivittynyt käsitys Linnunradasta koskee sen keskustaa.

Useimpien galaksien keskustoissa on musta aukko, jota tähdet kiertävät. Linnunradan aukko Sagittarius A* on noin neljän miljoonan Auringon massainen. Vertailun vuoksi: huhtikuussa julkaistu ensimmäinen historiallinen kuva mustasta aukosta esitti Messier 87 –galaksin keskustan aukkoa, jonka massa on arvioitu 6 miljardiksi auringonmassaksi. Kuvauskohteeksi harkittiin myös omaa mustaa aukkoamme, mutta se todettiin liikkuvan Maasta katsottuna niin nopeasti, että kuvaaminen olisi ollut yhtä hankalaa kuin hyperaktiivisen jälkikasvun tallentaminen valokuvaan.

Sagittarius A* on (ollut) mustaksi aukoksi rauhallinen, jopa niin rauhallinen, että erään neljännesvuosisadan aukkoa tarkkailleen tähtitieteilijäryhmän jäsen kuvasi sitä ”laihdutuskuurilla olevaksi nynnyksi”. Tämän vuoden toukokuussa sen ympäristön havaittiin kuitenkin kirkastuneen 75-kertaiseksi normaaliin nähden.

Itse mustaa aukkoa ei luonnollisesti voi nähdä, sillä sitä ympäröivä tapahtumahorisontti on kuin Helvetin portti Danten ”Jumalaisessa näytelmässä”: Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää. Kaikki aukon syövereihin katoava aine säteilee kuitenkin kirkkaasti juuri ennen em. rajan ylitystä, ja tämän hehkun tutkijat havaitsivat.

Loistava energiapurkaus tapahtui noin 3,5 miljoonaa vuotta sitten, mutta näkyi astronomien havaintolaitteissa suuren etäisyyden takia vasta nyt. Universumin mittakaavassa viive oli mitätön; dinosaurusten joukkotuhosta on aikaa 65 miljoonaa vuotta.

Nasan Hubble-teleskoopin dataan perustuva simulaatio tapahtuneesta.  

Australialaisen tutkijaryhmän mukaan purkaus oli niin valtava, että se jätti jälkensä 200 000 valovuoden päässä Linnunradasta sijaitsevaan pitkään Magellanic Streamiksi kutsuttuun kaasuvanaan.

Purkauksen syytä ei toistaiseksi tiedetä. Tutkijat pohtivat, onko Sagittarius A* siirtymässä uuteen vaiheeseen olemassaolossaan – ja Linnunrata sen myötä? – vai oliko kyse yksittäisen ulkoisen tekijän vaikutuksesta. Sellainen voisi olla esimerkiksi useamman suuren asteroidin joutuminen mustan aukon syömiksi. Meitä suojaa mustaan aukkoon joutumiselta 26 000 valovuoden turvaväli.

_108133444_skowron3hr

KUVA: K. Ulaczyk/J. Skowron / OGLE/Warsaw University (kuvattu Chilen Atacama-autiomaassa)

Ensikohtaaminen Linnunradan kanssa oli niin vaikuttava, että odotan malttamattomana kuutonta ja pilvetöntä taivasta. Hieman yllättävästi URSAn Taivaanvahti-listauksen mukaan ”Suomenlinnan Kustaanmiekka saattaa hyvinkin olla Helsingin pimein paikka”. Toinen vaihtoehto on odottaa seuraavaa Odysseiaa ja sähkökatkoa.

Me olemme ”ydinjätettä” siitä polttoaineesta, joka saa tähdet loistamaan. Itse asiassa jokainen meistä sisältää atomeja, joiden alkuperä voidaan jäljittää kaikkialle Linnunradassamme levittäytyneisiin tuhansiin erilaisiin tähtiin.

Brittiläinen tähtitieteilijä Martin Rees

Kieli avaa ovia

Silmäilin lomalta palattuani syyskuun lehtiä varmistaakseni, että maailmassa ei ole tapahtunut mitään täysin odottamatonta sillä aikaa, kun olen ollut etelässä. Vaikka Tom Selänniemi määritti 1996 väitöskirjassaan ”Matka ikuiseen kesään” suomalaisten seuramatkailijoiden etelän ajattomaksi, paikattomaksi ja arjesta poikkeavaksi tilaksi, minun eteläni on tähän aikaan vuodesta hyvinkin paikkasidonnainen: syyskuu on jo vuosia ollut pyhitetty saarihyppelylle ihanalla Egeanmerellä.

Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla blogia kirjoittava Anna Maria Gustafsson tarttui artikkelissaan samaan etelään, kun hän pohti ruotsia äidinkielenään puhuvien suomalaisten ja riikinruotsalaisten lomamatkoistaan käyttämien termien eroa. Suomenruotsiksi matkustetaan på södernresa, mutta riikinruotsiksi på solsemester tai på solresa. Södernresa on suora käännös suomen etelänmatkasta, ja Gustafsson määrittää sen olevan tyypillinen finlandismi eli sana, jota käyttää vain Suomen ruotsinkielinen väestö.

Mutta asiaan. Olin häpnadilla lyöty, kun lehtikatsauksessani törmäsin juttuun Euroopan kielten päivästä. Sitä on vietetty 26.syyskuuta Euroopan neuvoston aloitteesta  jo vuodesta 2001 lähtien enkä ainakaan muista koskaan edes kuulleeni siitä.

Euroopan_kielten_paiva_juliste

Juhlapäivän vietolla komissio toivoo 800 miljoonan EU-kansalaisen innostuvan kieltenopiskelusta, sillä ”kielellinen monimuotoisuus on kulttuurienvälisen yhteisymmärryksen työkalu ja maanosamme rikkaan kulttuuriperinnön avaintekijä”. Luonnollisesti, naturligtvis, natürlich, naturally, φυσικά, naturalmente – ja hienoa, että asia ymmärretään myös unionin korkeiden päättäjien keskuudessa.

Kysyn kuitenkin: miksi päivää juhlitaan ainakin meillä niin matalalla profiililla, että kaltaiseni aiheesta intohimoisesti innostunut kansalainen ei tiedä edes sen olemassaolosta? Syyskuun 26.päivä tulisi ehdottomasti olla liputuspäivä koko unionin alueella, sillä meidän vahvuutemme on nimenomaan kielellisessä ja kulttuurisessa diversiteetissä.

Neuvosto haluaa merkkipäivällä muistuttaa kielten opettelun sekä opiskeltavien kielten monipuolisuuden tärkeydestä kulttuurienvälisen ymmärryksen lisäämiseksi sekä rohkaista elinikäiseen kieltenoppimiseen niin koulussa kuin sen ulkopuolella, joko tarpeeseen tai ihan vain huvin vuoksi.

Aiheeseen liittyy huolestuttava HeSan uutinen (16.9.2019), jonka otsikko oli ”Korkeakouluihin tähtäävät lukiolaiset pänttäävät nyt matematiikkaa kielten kustannuksella, ja se voi johtaa jopa kielten opiskelun kuolemaan, sanovat opettajat”:

Vieraiden kielten opiskelijaryhmät ovat kyselyn perusteella pienentyneet tänä syksynä osassa lukioista jopa liki puolella. Vaikka takana olisi vuosien pitkän kielen opiskelu, omaa tasoa vastaavaa ryhmää ei lukiossa välttämättä ole.

Syynä kielivalintojen hiipumiseen pidetään uutta korkeakoulujen todistusvalintaa, joka painottaa matematiikan osaamista. Joidenkin vastaajien mukaan tämä voi pahimmillaan johtaa lyhyiden kielten opiskelun vähenemiseen tai jopa kuolemaan, Karppanen kertoo.

”Monesta lukiosta tuli viestiä, että etenkin lyhyet kielet on hiipumassa lukiosta pois, kun opiskelijat eivät valitse kieliä. Englanti on pian ainoa.

Tämä on käsittämätöntä yksisilmäisyyttä. Kielten valikoimaa uhkasi pitkään nuoriso- ja viihdekulttuurin nostattama englannin suuri suosio. Juuri kun kansainvälistyvien nuorten ansiosta oltiin pääsemässä vauhtiin valikoiman kasvattamisessa, sitä alkaa uhata matematiikan kasvava tuntimäärä. Palaako kansainvälinen Suomi insinööri-Suomeksi?

Suomen kielen lautakunta julkaisi vuosi sitten kannanoton ”Suomi tarvitsee pikaisesti kansallisen kielipoliittisen ohjelman”, jossa ilmaistiin huoli kansalliskielten asemasta yhteiskunnassa. Kannanotossa mainittiin mm. äidinkielen ylioppilaskokeen välttämättömyyden kyseenalaistaminen sekä se tosiasia, että ainakaan Helsingissä ei kaikissa suomalaisissa yrityksissä saa enää palvelua kansalliskielillä. Erityisesti nostettiin esiin kansalliskielten asema tieteen kielinä ja opetuksen välineenä koulutuksen kaikilla tasoilla.

Kirjoitin itse muutama vuosi sitten englannin hegemonian seurauksista nimenomaan tieteenteon kielenä jutussa Kenen maailmankuva?. Jos kaikki korkeampi opetus ja oppiminen tapahtuu englanniksi, ei tieteestä kohta voi keskustella suomeksi, koska meillä ei ole sanoja uusille tieteellisille ilmiöille. Taannumme aikaan ennen fennomaaneja, jolloin kansa jupisi tuvissaan arkisista asioistaan suomeksi ja sivistyneistö puhui keskuudessaan isoista asioista muilla kielillä.

Mainittakoon, että en vastusta englantia kielenä, päinvastoin. On mielestäni hienoa, että on edes yksi kieli, jonka ansiosta iso osa maailman kansalaisista pystyy viestimään keskenään. Vuorovaikutuksen kannalta on toisarvoista – mutta ei kuitenkaan yhdentekevää -, onko monien hallitsema lingua franca englanti, esperanto, latina tai mikä tahansa muu kieli. Tärkeintä on, että pystymme ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyiksi. Sitäpaitsi olen BBC-riippuvainen. En siis taistele englantia vastaan vaan muiden kielten puolesta.

Jokainen kieli on paitsi viestinnän välinen niin myös avain kulttuuriin. Suoritin aikoinaan omaksi ilokseni matkailuopintojen yhteydessä kolmen opintoviikon verran ranskan kursseja. En kuvitellutkaan, että pystyisin seurustelemaan ranskalaisten kanssa. Halusin ainoastaan ymmärtää paremmin heitä ja heidän ylevää kulttuuriaan. Sivumennen sanoen: Voi sitä hierarkian määrää!

Kreikkaa en ole koskaan opetellut aktiivisesti, ainoastaan oppinut passiivisesti altistumalla sille. Yli kahtakymmentä kieltä puhuva polyglotti Tim Keeley on eräässä haastattelussa esittänyt, että aivoissa on koti kullekin kielelle ja kulttuurille, ja olen alkanut ajatella, että minun aivoissani on kaksi sini-valkoista ovea. Toisessa lukee Suomi ja toisessa Kreikka.

Vuotuinen odysseiani kestää 3-4 viikkoa ja se on erinomainen kielikylpy. Koska kreikan harjoittelu normaalissa elinympäristössäni ei ole mahdollista, pyrin käyttämään sitä joka käänteessä ollessani Kreikassa. Joskus puhe sujuu niin, että hämmästyn itsekin, ja joskus se on pelkkää takeltelua. Tärkeintä on kuitenkin jatkaa yrittämistä, sillä kieltä oppii vain puhumalla. Ja aivot kiittävät.

Kirjoitin jutussa Monoglotista polyglotiksi mm. näin:

Kielen ensisijainen tehtävä on mahdollistaa vuorovaikutus ihmisten kesken. Tärkeintä ei ole osata puhua vierasta kieltä kuin sen syntyperäinen puhuja vaan luoda yhteys ihmisten välille.

Teknisen kielitaidon riman asettaminen liian korkealle hidastaa polyglottien kokemusten mukaan oppimista. Kieli- ja kulttuurirajat ylittävän ystävyyden mahdollisuus on useimmille monikielisille sekä tehokkaimmin oppimista motivoiva tekijä että tärkein syy uuden kielen opetteluun.

Puhumalla paikallista kieltä satunnainen matkailija pääsee kokemaan asioita, jotka eivät olisi muuten mahdollisia. Tapahtuu erityisiä kohtaamisia.

Kohtaaminen kirkossa

Opaskollegat

Olin ensimmäisellä lomaviikolla pienellä Kimoloksella. Kuljeskelin päivänä eräänä saaren ainoassa taajamassa, jossa on 300-400 ympärivuotista asukasta ja kymmeniä kirkkoja. Niistä kahdeksan on historiallisen merkittävyytensä takia kulttuuriministeriön suojeluksessa.

Astuin sisään 1600-luvun lopussa rakennettuun Arkkienkeleiden kirkkoon. Kirkossa ollut mieshenkilö alkoi heti kertoa innostuneesti kirkosta, ensin englanniksi, sitten kreikaksi, ja yritin pysyä monipolvisessa tarinassa kärryillä. Kohta hän sanoi: ”Äiti, kerro sinä tämä osa, kun kerrot sen niin hyvin”. Käännyin ympäri ja näin kirkon takaosan hämärässä hopeahapsisen naisihmisen. Hän kertoi toimineensa nuoruudessaan oppaana syntymäsaarellaan Santorinilla ja muuttaneensa avioliiton seurauksena Kimolosille. Rouvalla olivat vielä opastustaidot tallella, ja hän selvitti perusteellisesti sekä sukunsa, Kimolosin että kirkon vaiheita.

Kohtaaminen oli yksi koko matkan kohokohdista. Ilman yhteistä kieltä se olisi jäänyt vaille merkityksiä.

Etelä-Afrikan edesmennyt presidentti Nelson Mandela on ilmaissut asian kauniisti: ”Jos puhut ihmiselle kieltä, jota hän ymmärtää, hän kuulee sen päällään. Jos puhut hänen omaa kieltään, hän kuulee sen sydämellään”.

Kulttuurienvälistä vuorovaikutusta parhaimmillaan.

Odysseia 2019

Vieläkään ei ole paluulippua taskussa, mutta muilta osin tämänkertainen saarihyppely on lähtöä vaille valmis.

20180909_080637837_iOS

Lennän tiistaina Ateenaan ja hyppään lentokentällä Pireukseen vievään bussiin. Keskiviikkoaamuna klo 7 nousen Dionisios Solomos -autolauttaan, joka saapuu – jos merenjumala Posidon suo – kuuden tunnin matkanteon jälkeen kikladisen Kimolosin satamaan.

WP_20160907_11_54_57_Pro

Tavoitteeni on kirjoittaa yksi blogipäivitys kullakin saarella, joita ovat Kimolosin lisäksi Kikladien suurin saari Naxos ja pikku-Kiladeihin kuuluva, postimerkin kokoinen Kufonísi. Viimeisen lomapäivät vietän tavoilleni uskollisena aina yhtä vetovoimaisella Rodoksella.

IMG_1931 (2)

Kuten viime vuosina niin myös tällä kertaa perustin Facebookiin julkisen ryhmän Odysseia 2019. Kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita seuraamaan odysseian edistymistä. Tämän loman uutuus-some on Instagram-tili, jonne pyrin koostamaan matka-albumin. Katsotaan, kuinka suunnitelman käy.

Tärkeintä ei ole määränpää vaan matkalla olo.

 

Mittasuhteiltaan myyttinen

Tämä on outo juttu: en muista lainkaan Apollo 11:n Kuuhun laskeutumista. Olin kesällä 1969 sentään jo 13-vuotias ja meillä oli televisio, joka alkoi samaisena vuonna lähettää ohjelmaa väreissä. Mutta ei, en ilmiselvästi ollut katsomossa, kun Kotka laskeutui klo 22.17 Suomen aikaa Rauhallisuuden mereen. Kun astronautti Niel Amstrong astui 6,5 tuntia myöhemmin Kotkasta Kuun kamaralle, olin katsellut Nukku-Matin lähetyksiä jo tuntikausia.

OmakuvaMuodin huipulle sentään ehdin siinä määrin kuin asuminen Savon sydämessä sen mahdollisti. Olin lähdössä luokkajuhliin ja Olga-mummoni tarjoutui silittämään vaatteeni. Annoin juhla-asuni mummolle, joka lausui hetken kuluttua: ”Yläosa on silitetty, missä hame on?” ”Yläosa” oli mekkoni – niin lyhyt, että se sai mummon pyörittelemään silmiään.

Mary Quant vapautti naiset menoa hidastaneista pitkistä helmoista ensin minihameella, sitten mikroshortseilla eli hot pantseillä, joilla myös shokeerasin mummo-paran. Omin käsin batik-värjätty laamapaita ja kengännauha kaulakoristeena olivat osa hippikauteni eleganssia.

Rockia, rauhaa ja rakkautta

Yhtä kumouksellinen tapahtuma kuin ihmisen laskeutuminen Kuuhun oli elokuun puolivälissä järjestetty kaikkien musiikkifestareiden kantaäiti ja hippiliikkeen voimannäyte Woodstock, jossa ”rakasteltiin, ei sodittu” pienemmässä ja suuremmassa pilvessä noin puolen miljoonan osallistujan voimin. Kuulento edusti järjen ja teknisen kehityksen, Woodstock yhteisöllisyyden ja pehmeiden arvojen riemuvoittoa. Esiintyjälista Woodstockissa oli näin retrospektiivisesti tarkasteltuna häkellyttävä: Joan Baez, Santana, CCR, Janis Joplin, The Who, Jefferson Airplane , Sly and the Family Stone , Joe Cocker, Jimmy Hendrix jne.

Woodstockin edustamaan vapauden ja veljeyden filosofiaan liittyi vuoden merkittävin ihmisoikeuksien virstanpylväs. New Yorkin poliisi teki väkivaltaisesti päättyneen ratsian homoklubille 28.kesäkuuta. Tapahtunut johti raivokkaisiin mellakoihin, ja sen seurauksena sai alkunsa maailmanlaajuinen seksuaalista tasa-arvoa ajava Pride-liike.

Vuosi 1969 oli muistojen kultaaman 60-luvun – ”Swinging Sixties” – huipentuma. Sitä olivat edeltäneet rakkauden kesä 1967, jolloin Vietnamin sotaa ja keskiluokkaisia arvoja vastaan kapinoinut flower power hippiaate puhkesi kukkaan San Franciscossa, ja hullu vuosi 1968, josta historiankirjoihin jäivät mm. opiskelijoiden suurmielenosoitukset ympäri Eurooppaa, neuvostotankkien vyöryminen Prahaan sekä kansalaisoikeustaistelija Martin Luther Kingin ja presidenttiehdokas Robert F. Kennedyn murhat.

Pitäkööt Leijonat makeiskorinsa!
Puolueettomat humanistit korulauseensa!
Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin.
Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto.
Nälkäisten vatsat eivät suudelmista täyty.

Aulikki Oksanen: Kenen joukossa seisot? 1969

Sotien jättämille raunioille rakentunut kasvu tyrehtyi ja optimismin lamppu sammui viimeistään 1973, kun öljyntuottajamaat sulkivat hanat vastalauseena länsimaiden Israel-myönteiselle politiikalle. Maailma laskeutui Kuusta öljykriisin synkkyyteen. Vietnamin sota jatkui.

Tieteen näkökulma

Helsingin Sanomien Alma Onalin erinomaisen mielenkiintoisessa artikkelissa ”Kuukävely, Woodstock ja Pride-liikkeen synty tekivät kesästä 1969 legendaarisen: ”Utopia ja tuhon siemenet samassa vuodessa”  populaarikulttuurin tutkija Kimi Kärki Turun yliopistosta analysoi aikaa näin:

”Suurten ikäluokkien näkökulmasta se [koko 60-luku ja erityisesti sen loppu] oli varmasti aika, jolloin kaikki keksittiin.”

”Silloin kylvettiin siemenet ajatukselle, että maailmaa voi muuttaa populaarikulttuurin ja nuorison voimalla. Se siemen jäi elämään, ja siitä syntyi sellainen kulttuuriteollisuus, joka kantaa tähän päivään asti.”

Kärjen mielestä kesästä 1969 kannattaisi muistaa utooppinen kirkasotsaisuus ja se, miten uusi sukupolvi keksi oman tapansa heimoutua ja järjestäytyä yhteisen asian hyväksi.

”Me olemme suurten ikäluokkien tarinoiden vankeja, mutta kysymys kuuluu, mikä tarina tulee tilalle. Se voi liittyä seuraavien vuosikymmenten valtaviin ympäristöongelmiin ja niiden ratkaisuihin”, Kärki sanoo.

”Jos uudet sukupolvet keksivät, miten nämä ongelmat ratkaistaan, siitä syntyy voimakas tarina, joka kantaa pitkälle.”

Sosiologi Karl Mannheim (1893-1947) loi käsitteen avainkokemus, jolla hän tarkoitti yhteenkuuluvuutta luovaa ja tiettyä ikäluokkaa yhdistävää tapahtumaa tai asiaa. Ikä yksinään ei riitä luomaan sukupolvikokemusta eikä sukupolvikokemus ole kaikille samanikäisille identtinen.  Sukupolvikokemus syntyy jälkikäteen, kun kerromme tässä hetkessä menneisyydestä niin kuin me sen koimme tai muistamme kokeneemme.

Äänimaisema vuosimallia 1969

Vuoden 1969 tarinassa musiikki on keskeisessä roolissa ja se on – ehkä hieman subjektiivisesta näkökulmasta arvioituna – poikkeuksellista. Olen tässä asiassa vapaaehtoisesti oman sukupolveni kirkasotsainen vanki.

Aikaa kestäviksi klassikoiksi 1969 soundtrackistä jäi lukemattomia kappaleita, joita kuunnellessani viikonloppuni ovat viime aikoina soljuneet eteenpäin muistojen virrassa. Pääsin musiikista tuoreeltaan osalliseksi kiitos kolme vuotta vanhemman veljeni. Nyt kyllä ihmettelen, mistä hän hankki levynsä. Ei ainakaan verkkokaupasta.

Mestari Bowien Space Oddity kuuluu luonnollisesti Kuu-vuoden listan ykköspaikalle. Jos peltirasiassa istunut Major Tom alias Ziggy Stardust ei olisi siirtynyt kolme vuotta sitten toiseen todellisuuteen, kuuntelisimme tänä vuonna hänen musiikkiaan aiheesta musta aukko siitä hiljattain julkistetun historiallisen valokuvan kunniaksi.

”This is Major Tom to ground control
I’ve left for ever more
And I’m floating in a most peculiar way
And the stars look very different today

For here am I sitting in a tin can far above the world
Planet Earth is blue and there’s nothing left to do

Though I’ve flown one hundred thousand miles
I’m feeling very still.”

Musiikki katoaa tutkitusti ihmisen muistista viimeisenä, mikä kertoo sen merkityksestä identiteettimme osana. Elämäni soittolistalla, jolta muut saavat valita kappaleita kuunneltavakseni, jos jossain vaiheessa en enää pysty itse valintoja tekemään, on luonnollisesti paljon myyttisen vuoden satoa. Em. Woodstock-originaalien ohella mm. nämä esitykset ovat miltei tajunnan räjäyttäviä, vaikkei musiikkinautintoaan  alustaisikaan psykedeelisillä huumeilla.

Viime päivinä kuuntelemani musiikin nostamiin muistoihin liittyen aamun uutisisissa kerrottiin näyttelijä Peter Fondan kuolleen eilen. BBC kuvasi edesmennyttä Fondaa ”aikansa vastakulttuurin ikoniksi”. Hän näytteli toista pääosaa 1969 kulttielokuvassa Easyrider, jonka soundtrackistä jäi elämään Woodstockin ja hippiaatteen henkeä tihkuva Born to be wild.

Fondan läheiset päättivät tiedotteensa kuolemasta näin: ”Kohottakaamme malja Peterin kunniaksi vapaudelle”.

Get your motor runnin’
Head out on the highway
Lookin’ for adventure
And whatever comes our way
Yeah Darlin’ go make it happen
Take the world in a love embrace
Fire all of your guns at once
And explode into space

I like smoke and lightning
Heavy metal thunder
Racin’ with the wind
And the feelin’ that I’m under
Yeah Darlin’ go make it happen
Take the world in a love embrace
Fire all of your guns at once
And explode into space

Like a true nature’s child
We were born, born to be wild
We can climb so high
I never wanna die

Born to be wild
Born to be wild

Odysseia 2019: Versio 1.0

Syystä jos toisestakin tämänkertaiset kesälomasuunnitelmat ovat jääneet tavallista myöhäisempään. Hidasteista suurin on ollut käytännöllinen: olen kiertänyt Kreikan ihania saaria viime vuosina niin ahkerasti, että laiva-aikataulullisesti toteutuskelpoisen uuden saarihyppelyketjun keksiminen on jo hieman hankalaa. Nyt kuitenkin paketti alkaa olla viimeistä silausta vailla kasassa.

Viimekesäinen Odysseiani vei Egeanmeren itäisille saarille Lesvokselle, Hiokselle ja Lerokselle, joilla puhelinkin siirtyy automaattisesti Turkin verkkoon. Nyt olen palaamassa keskelle maailman kauneinta merta Kikladeille.

Nimeä Kikladit käyttivät jo mm. 400-luvulla eaa. eläneet ansioituneet historijoitsijat Herodotus ja Thukydides. Nimen uskotaan tulevan sanasta kiklos eli pyöreä. Kikladit tarkoittaisi siis ”ympäröiviä saaria”, mikä viittaa valonjumala Apollon pyhään synnyinpaikkaan Dilokseen saariryhmän keskellä.

IMG_0470

Dilos on yksi Kreikan tärkeimmistä arkeologisista kohteista. Se on kuin muinaistieteen teemapuisto. Saarella asuvat historiallisten muistomerkkien joukossa ainoastaan sen aarteita tutkivat arkeologit. Hellenistisellä ajalla n. 323-30 eaa. Dilos oli sekä merkittävä uskonnollinen keskus että kukoistava kauppapaikka.

Kokoaan suurempi

Dilosta ympäröivät kolmessa ketjussa Kea, Kithnos, Serifos, Sifnos, Milos ja Kimolos, Andros, Tinos, Siros ja Mykonos, Anti-Paros, Paros ja Naxos. Aikaisemmin eteläisiksi Sporadeiksi kutsutut Santorini (Thira), Thirásia, Ios, Sikinos, Folegandros, Amorgos ja Anafi luetaan nekin nykyisin Kikladeihin. Ryhmän kokonaispinta-ala on 2528 km2 – vain vajaa 2 % Kreikan pinta-alasta – ja suurin saari Naxos (428 km2). Naxoksen eteläpuolella sijaitsevat matkailun näkökulmasta kovassa myötätuulessa seilaavat pikku-Kikladit: Iraklia, Shinousa, Koufonísi ja Donousa, joista kukin on vain muutaman neliökilometrin laajuinen.

Kikladeille saapuva vaeltaja kohtaa matkailumainoksista tutun sinivalkoisen näyn: hohtavan valkeat tuulimyllyt, sokeripalatalot ja kupolin kattamat kirkot sekä huikaisevan sinisen taivaan ja taivasta peilaavaan ihanan meren. Luonnon ja ihmisen yhdessä rakentamasta kikladisesta idyllistä on kehkeytynyt koko Kreikan stereotyyppinen ikoni, vaikka se todellisuudessa edustaakin vain omaa, uniikkia joukkoaan.

IMG_0559

Ruususen unta uinuvalla Folegandrosilla meri on aina lähellä ja ranta kovin kaukana.

Kikladien maantieteellistä olemusta selittävät valtavat luonnonmullistukset. Useimmat Kikladeista eivät ole syntyneet saariksi vaan vuoriksi. Noin 5 miljoonaa vuotta sitten laaja manner vajosi osittain mereen, ja näkyviin pinnan yläpuolelle jäivät vain korkeimmat huiput. Tämä selittää useiden saarien kaartiomaisen muodon ja jyrkät rinteet.

Milos, Kimolos ja Santorini ovat tulosta mannerlaattojen törmäyksestä +/- 3 miljoonaa vuotta sitten. Törmäystä seuranneet maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset rakensivat tuliperäisen kaaren, joka alkaa Saaroninlahdelta ja päättyy em. kikladisen kolmikon kautta Egeanmeren itärannalle Nisirokselle ja Kosille.

Kreikan mytologiassa on luonnollisesti toisenlainen selitys saarten synnylle, mutta sen ydin on kuin sattuman oikusta sama kuin geologisen selityksen. Mytologiassa kikladit olivat nymfejä ja makean veden hallitsijaparin Okeanuksen ja Tethisin tyttäriä. Tethisillä ja Välimeren jumala Posidonilla menivät sukset ristiin. Kuinka ollakaan, Posidon oli paitsi kotimeren niin myös maanjäristysten jumaluus, suuri ravistaja. Tietolähteet eivät selitä Tethisin ja Posidonin riidan luonnetta tarkemmin, mutta sen seurauksena kostonhaluisena tunnetun Posidonin sanotaan muuttaneen tytöt kivisiksi saariksi.

Väkivaltaisen syntyhistorian tuottamien runsaiden mineraalivarojen sekä strategisen asemansa ansiosta Kikladit saivat kokoaan merkittävämmän aseman jo pronssikautisessa maailmassa. Ne olivat silta Egeanmeren yli ja samalla kauppareittien ja kulttuureiden risteysasema.

IMG_0437

Miloksella maisema on mineraalien värittämä, ja rantavesissä voi istua lämmintä vettä pulputtavan vulkaanisen lähteen päällä.

Varhaisimmat merkit ihmisasutuksesta on ajoitettu 6000-luvulle eaa. ja paikallistettu Milokselle, joka houkutti runsailla mineraalivaroillaan väkeä manner-Kreikasta. Varsinkin tuliperäinen, kova laavalasi obsidiaani oli suosittu työkalujen ja aseiden raaka-aine. Pronssikaudelle tultaessa 3200 eaa. alkaen kaikki Kikladit olivat asuttuja, ja Lähi-Idästä omaksuttu metallien työstötaito toi vaurautta kivikautisiin yhteisöihin.

IMG_18872000-luvulta eaa. lähtien kikladinen ja Kreetalla kehittynyt minolainen kulttuuri saivat runsaasti vaikutteita toisistaan. On myös esitetty, että minolaiset eivät olisi olleet pelkästään Kikladien kauppakumppaneita vaan myös vallanpitäjiä. 1100-luvulta eaa. alkaen Kikladit alkoivat toistaiseksi vahvistamattomasta syystä tyhjentyä asukkaista.

Valtaosa Kikladien pronssikautisista löydöistä on peräisin haudoista. Niistä tunnetuin ja myös yleisin on marmorista hakattu ihmishahmo, melkein aina nainen, joka on toiminut inspiraation lähteenä myös monille nykytaiteilijoille kuten Henry Moorelle ja Ai Weiweille.

Saari n:o 1: Kimolos

Olin 2013 Miloksella. Istuin päivänä eräänä nauttimassa aamun ensimmäistä jäätelöä puiston penkillä, kun penkin toiseen päähän istuutui paikallinen herrasmies. Hän oli eläkkeelle juuri jäänyt kimoloslainen kapteeni, joka oli vieraillut laivoineen Suomessa lukemattomat kerrat. Reissuilla mukana ollut vaimo oli kuulemma ihastunut ikihyviksi maahamme ja varsinkin Sibeliuksen musiikkiin, mistä syystä herra oli innoissaan kuultuaan, että olen suomalainen. Juttutuokion päätteeksi lupasin etsiä heidät käsiini, kun saavun Kimolokselle.

Autolautta Pireuksesta Kimolokselle lähtee aamuseitsemältä ja saapuu perille kuusi tuntia myöhemmin. Verkkainen merimatka on käsitykseni mukaan ainoa oikea tapa aloittaa saarihyppely. Tämänkin opin kantapään kautta, kun viime kesänä lensin yön pimeydessä Lesvokselle kuin varkain.

Kimolos on Hyvin Pieni, vain 39 km2. Siellä on luonnollisesti satama, Psathi, mutta ei Horaa kuten kaikilla toistaiseksi käymilläni Kikladeille. ”Hora” on kaupunki, mutta ”Horió” on kylä, ja sellainen on kävelymatkan päässä Psathista. Melkein kaikki saarelaiset (noin 770) asuvat tässä Kimolosin ainoassa taajamassa.

Chorio-and-Psathi-village-Kimolos

Ei mikään urbaani metropoli. Kuva: Visit Greece -sivusto

Kimoloksella on noin 80 kirkkoa, joista vanhimmat 1500-luvulta, ja uhanalaisia Monachus monachus -hylkeitä (lukumäärästä ei tietoa). Siellä on 38 km kilometriä rantaviivaa, josta valtaosa on uimiseen sopivia, sekä kuusi merkittyä vaellusreittiä. Käärmevaaran takia luonnossa liikkuessa on syytä käyttää umpikenkiä.

Asumme 3,5 km:n päässä kylästä, Prassan rannan tuntumassa, minä maalla ja munkkihylkeet vedessä. Kesäisin rannalla toimii yksi taverna, ja lasken sen varaan, että paikka on avoinna vielä syyskuun alkupuolella. Kimoloksella on vain yksi taksi, joka saattaa olla aika kysytty, eikä ainoa bussilinja ilmeisesti kulje Prassaan matkailusesongin (heinä-elokuu) ulkopuolella. Nälkäisenä ei ole hyvä lomailla.

Lopullisen päätöksen Kimoloksen sisällyttämisestä saarihyppelyyni tein, kun majoitustilannetta selvitellessäni silmiini osui kuva Arjentiera-talosta. Sen riippumaton (ks. kuva) kutsu oli vastustamaton – kuin seireenien laulu Odysseuksen korvissa. Voi olla, että jään eläkkeelle Kimolosille. Jos kaipaan ihmisten ilmoille, pääsen Miloksen ja Kimolosin väliä kerran tunnissa liikennöivällä paatilla naapuriin.

Saari n:o 2: Naxos

IMG_0346

Jo kaukaa mereltä matkalainen näkee Horan maamerkin, Portaran. Valtavan kiviportin uskotaan olleen valonjumala Apollolle rakennetun, keskeneräiseksi jääneen temppelin sisäänkäynti.

Olin 2013 myös Naxoksella. Aloin etsiä majapaikkaa liian myöhään ja asuin siksi ”väärässä” paikassa, Ayia Anna -rannalla kuuden kilometrin päässä Horasta. Hieno ranta ja vastustamaton meri vetivät puoleensa, ja muu Naxos jäi huonolle katsomiselle, joten palaan rikospaikalle. Tällä kertaa asun kaupungissa, mutta kuitenkin vain kivenheiton päässä kaupungin laidalta alkavasta, täydellisesti myös aamulenkkeilyyn sopivasta Pyhän Yrjön p-i-i-i-tkästä hiekkarannasta.

Naxos (noin 20 000 asukasta) tarjoaa paljon muutakin kuin loputonta rantaviivaa: viehkoja kyliä, bysanttilaisia kirkkoja, venetsialaisia torneja ja linnoituksia. Saarella on myös erinomainen julkinen liikenne, jonka ansiosta autotonkin turisti pääsee vaivatta ja edullisesti haluamiinsa kohteisiin. Tarkoitukseni on keskittyä kirkkoihin ja luostareihin ja suoriutua matkoista osin busseilla, osin patikoiden.

Matkailu on Naxoksella tärkeä elinkeino, mutta ilmankin turisteja saari pärjäisi. Se on muihin Kikladeihin verrattuna vihreä ja hedelmällinen, mistä kiitos kuuluu Kikladien korkeimmalle huipulle Zeus-vuorelle. Se kohoaa Naxosin keskellä reiluun tuhanteen metriin ja houkuttelee pilviä sekä niiden myötä sateita.

Horakaan ei ole vain käymisen arvoinen turistikohde vaan ympärivuotisesti täysillä elävä kaupunki, jossa on mm. monipuolisesti kulttuuritarjontaa. Ravintoloiden kirjo on laaja ja taso keskiverrosti hyvä. Bonuksena Hora tarjoaa elinkeinolle idyllisen toimintaympäristön.

IMG_0324

Taverna Vassilis jo vuodesta 1951

Saari n:o 3: Koufonísi

2017 saarihyppelyllä kävin hurmaavalla Amorgosilla, jonne matkustin Naxokselta legendaarisella Skopelitis-aluksella. Kirjoitin meriseikkailustani täällä. Laivamatkan aikana pysähdyimme neljällä pikku-Kikladilla. Yksi niistä, Ano-Koufonísi (noin 400 asukasta, pinta-ala 5,7 km2) kasvattaa suosiotaan vauhdilla. Käyn tutustumassa paikkaan, ennen kuin siitä tulee ”uusi Mykonos”, mikä kuulostaa korvissani enemmän uhkalta kuin lupaukselta.

Vilkkain matkailusesonki Koufonísillä on edelleen lyhyt: kreikkalaiset ja italialaiset lomanviettäjät valloittavat rannat heinä-elokuussa, mutta syyskuussa turistivirrat ehtyvät ja rauha palaa. Löydän epäilemättä vaivatta ikioman poukaman, jonne vaellan aamuisin eväslaukun ja kirjan kanssa ja josta poistun, kun eväät on syöty ja vatsa vaatii lisää ruokaa.

”Koufonísi” on yhdistelmä sanoista koufos ”tyhjä”, ”ontto” sekä nisi ”saari”. Nimen antoivat ainakin urbaanin legendan mukaan merirosvot, jotka saaren muotoja katsellessaan arvioivat sen asumattomaksi ja siksi epäkiinnostavaksi. Yksikkömuotoisen nimen rinnalla kuulee usein monikkomuotoista versiota Koufonísia. Tällöin viitataan kolmen saaren ryhmään, joista kaksi muuta ovat asumattomat Kato-Koufonísi ja Keros. Viimeksi mainittu on totaalisen eskapismin ohella se vetovoimatekijä, jonka takia Koufonísi on hyppelyssäni mukana.

Arkelogit ovat kaivaneet Keroksella 1960-luvulta lähtien. Päävastuullisena tahona ovat toimineet Cambridgen yliopiston tutkijat.

Keroksella on tehty poikkeuksellisia hautalöytöjä, jotka ovat esillä Kikladisessa museossa Ateenassa sekä Naxoksen arkeologisessa museossa. Löydöt käsittävät marmorihahmojen, kiviastioiden ja keramiikkaruukkujen kappaleita, eivät kokonaisia esineitä eivätkä edes suuria paloja niistä. Arkeologien mukaan kyseessä oli noin kahden vuosisadan ajan jatkunut yhteisöllinen rituaali, joka toi Kerokselle väkeä kaikkialta Kikladeilta ja joka huipentui vierailijoiden mukanaan tuomien sirpaleiden hautaamiseen. On myös esitetty, että Keros olisi nähty porttina manalan syvyyksiin.

En tiedä vielä, onko Kerokselle pääsyä muille kaksijalkaisille kuin arkeologeille, mutta aion yrittää maihinnousua. Toivottavasti en jää vuohien tallaamaksi. Keroksella nimittäin laiduntaa ympärivuotisesti yli 7000 vuohta, jotka marinoivat itseään yrteillä, kunnes päätyvät Koufonisillä vierailevien turistien lautasille.

One-way ticket

Taskussa on menolippu Ateenaan. Laivalipun Kimolokselle varaan ennen lähtöä ja lunastan Pireuksesta ennen laivaan nousemista 4.syyskuuta. Muut liput ostan matkan edetessä.

Paluulento jää toistaiseksi avoimeksi kuten aina.

Tuskin maltan odottaa.

WP_20170830_17_06_25_Pro

Naxos-Amorgos Skopelitiksella 2017

Sitten hän puhui ja meri syntyi

Ja minä näin ja ihmettelin

Ja siihen kohtaan hän kylvi pieniä maailmoita kuvikseni ja kaltaisikseni:

suoraharjaiset kiviset ratsut

tyynet ruukut

delfiinien vinot selät

Ios Sikinos Serifos Melos

 

Odysseus Elytis: Ylistetty olkoon