Syvien vesien valtias

Hän käski ja myrskytuulet nousivat
ja meren mainingit.

IMG_0594

Posidónin patsas Ateenan arkeologisessa museossa. Kolmikärki on hukassa, mutta delfiini pilkistää oikean jalan juuressa.

Koska loman alkuun on enää 48 yötä, tunnen tarvetta valmistautua tulevaan hieman tarkemmin. Saarihyppelijälle meri on elementtinä mukana loman jokaisessa päivässä, joten päätin aloittaa olennaisimmasta onneeni tai onnettomuuteni vaikuttavasta henkilöstä, merenjumala Poseidonista.

Alkuun mainittakoon myös yksityiskohta, jota olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään. Jumalan nimen kreikkalainen kirjoitusasu näyttää tältä: Ποσειδῶν, jonka kreikkalaiset ääntävät Posidón. Koska kyse on kreikkalaisesta jumalasta, lienee paras toimia kielessä kielen tavalla.

Posidónin keskeinen rooli lomani onnistumiselle kirkastui, kun luin luotettavasta lähteestä (New Larousse Encyclopedia of Mythology) mm. seuraavan tiedon kultajyvän: ”Jättiläisiä vastaan käydyn sodan aikana hän (Posidón) halkaisi vuoret kolmikärjellään ja rullasi ne mereen ensimmäisiksi saariksi”. Siis ei vain merenjumala vaan myös Kreikan ihanien saarien luoja.

Kaiken lisäksi hyppelyni ensimmäinen kohde on tällä kertaa Tinos, jonka suojelija Posidón on. Näin sen takia, että hänen kerrotaan karkottaneen haikaroitten avulla asukkaita kiusanneet valtavat käärmeet saarelta. Mm. tähän hyvään työhön liittyen Tinoksen merkittävin arkeologinen nähtävyys on Posidónille ja hänen vaimolleen Amfitritille pyhitetty temppeli.

Hassunkuriset perheet

Kuten tunnettua, Posidón oli pääjumala Zeuksen veli, veljessarjan kolmas osapuoli oli Haades.  Nämä sittemmin olimposlaisiksi kutsutut jumaluudet nousivat valtaan sukupolvenvaihdoksen myötä, kun Zeus & kumppanit syöksivät vallasta isänsä Kronoksen ja muut titaanit.

Valtakautensa aluksi veljekset arpoivat tehtävät keskenään. Arvonnan tuloksena Zeus sai hallittavakseen taivaan, Haades maanalaisen maailman ja Posidón merten valtakunnan.  Tarkoitus oli – ainakin Posidónin käsityksen mukaan -, että veljekset hallitsisivat triumviraattina, kukin yhtä suurella painoarvolla. Zeus kuitenkin julistautui jo alkumetreillä joukon johtajaksi, kuten yleensä tuppaa käymään. Tämä erimielisyyden aiheuttama sisarkateus nosti päätään mm. Troijan sodan aikana.

WP_20170708_16_12_48_Pro

Matkamuisto Ateenasta: Hopeadelfiini

Posidónin vaimo Amfitriti oli meren hengetär, johon jumala iski silmänsä nähdessään tämän tanssivan siskojensa kanssa Naxosin saarella. Amfitriti kuitenkin kieltäytyi merenjumalan avioliittotarjouksesta ja pakeni paikalta, jolloin Posidón lähetti etsintäpartiot hänen peräänsä. Niissä mukana ollut delfiini löysi neidon ja sai suostutelluksi tämän selkäänsä ja takaisin jumalan luo. Kiitokseksi Posidón nosti delfiinin tähtikuvioksi taivaalle.

Delfiini on pieni pohjoistaivaan tähdistö Joutsenen eteläpuolella, Kotkan ja Pegasuksen välissä. Se näkyy etelässä keskiyöllä elokuun alkupuolella ja syys-lokakuussa iltaisin. Vaikka Delfiini onkin pienikokoinen ja koostuu melko himmeistä tähdistä, se on helppo tunnistaa, ja muodoltaan sen voi jopa kuvitella muistuttavan delfiiniä.

Delfiini on yksi vanhoista tähdistöistä, jotka oli nimetty jo antiikin aikoina. Ptolemaioksen Almagestin tähtiluettelo ilmoittaa kymmenen Delfiinin tähden paikan.

Delfiini Delphinus (Delphini)

Näin delfiinistä tuli merenjumalan symboli, joka kolmikärjen ohella on mukana mm. useimmissa häntä esittävissä patsaissa.

Avioliitosta syntyi kolme lasta: isänsä kalanpyrstöinen airut Triton, joka rauhoitti meren puhaltamalla simpukan muotoiseen torveensa, Etiopian kuningattareksi noussut merenhengetär Benthesikimí (”Syvät mainingit”) ja Rodi.

Sivujuonne

Rodi tunnettiin myös nimellä Rodos eli kyseessä on Rodoksen saarelle nimen antanut luonnonhengetär, joka avioitui auringonjumala Ilioksen kanssa. Ilios (Helios) on Rodoksen suojelijajumaluus.

Kun jumalat jakoivat keskenään maailman maita, Rodoksen saari oli vielä merenaaltojen peittämä. Ilios ei ollut paikalla jakoa tehtäessä eikä kukaan toinen jumalista nostanut arpaa hänen puolestaan, joten hän oli jäämässä ilman omaa maataan. Silloin Rodos kohosi merestä, ja Zeuksen suostumuksella Ilios sai sen omistukseensa. Sittemmin Rodi-nymfi synnytti hänelle seitsemän poikaa.  

Näistä vanhimmat Ialisos ja Kamiros ja Lindos jakoivat isänsä maan ja rakensivat kolme linnoitusta, ja heidän mukaansa nimettiin nämä kolme kaupunkia.

Pindar, Olympian Ode 7. 69 ff

Tämä tarina lennättää minut muistojen siivin kesään 1978, joka oli paitsi ensimmäinen kesäni Rodoksella niin myös ensimmäinen kesäni Kreikassa. Silloin alkoi elämän mittainen rakkaussuhteeni äiti-Hellaaseen.

Eikä siinä vielä kaikki

”Kreikkalaiset tekivät jumalansa omaksi kuvakseen.”

Muinaisten kreikkalaisten suhde jumaliinsa on poikkeuksellinen. Kun siihen asti historiassa kaikki jumalat olivat olleet hahmoltaan eksoottisia ja pelottavia, etäisiä ja kaikkea muuta kuin inhimillisiä, myyttisen Olimpoksen asukkaat olivat kreikkalaisille melkein kuin omaa perhettä.

Ne olivat toki arvaamattomia ja käänteissään äkkinäisiä eivätkä sietäneet kenenkään astuvan varpailleen. Hybris – harha siitä, että tavallinen kuolevainen voisi olla jumalan kaltainen tai tasoinen – oli pahin virhe, minkä ihminen saattoi tehdä.

Jumalat eivät kuitenkaan olleet millään mittarilla mitaten virheettömiä tai täydellisiä, päinvastoin. Tästä konkreettiseksi todistukseksi esiin voi marssittaa jumalien ja jumalattarien lukemattomat salarakkaat ja suhteista syntyneet vielä lukemattomammat lapset.

Myös Posidón kunnostautui tällä saralla; suorastaan ällistyvä lista hänen tunnetuista jälkeläistään on luettavissa täällä. Joukossa on jälkipolvea joka lähtöön, ja nostan tilanpuutteessa esiin vain ne, jotka ovat muista yhteyksistä tuttuja nimiä.

Kirjoitin jonkin aikaa sitten nokkelan sankarin, Odysseuksen, koettelemusten täyttämästä kotimatkasta Troijasta Ithakalle otsikolla Island hopping 1100 eaa. Jutussa kerroin mm. kiklooppi Polifimoksesta, jonka ainokaisen silmän Odysseus henkensä pelastaakseen sokaisi. Siitä rangaistuksi isä-Posidón hankaloitti Odysseuksen matkantekoa vuosikausia. Polifimoksen äiti oli Toosa, jonka virallinen titteli oli ”vaarallisen nopeiden merivirtojen jumaluus”.

Toinen Posidónia muinaisessa taiteessa symboloinut eläin delfiinin ohella oli hevonen, ja hän myös siitti useita hevosia. Niistä tunnetuin on kuolematon, siivekäs runoratsu Pegasus. Pegasus oli tulosta yhden yön suhteesta merenjumalan ja naispuolisen hirviön – gorgon – välillä. Medusa-niminen hirviö oli syntynyt kauniiksi naiseksi, mutta maattuaan Posidónin kanssa Athenen temppelissä hän sai rangaistukseksi kokea muodonmuutoksen: Athene muutti kaunottaren kultaiset kutrit käärmeiksi. Setänsä Posidónin Athene päästi kuin koiran veräjästä.

IMG_0650

Posidónille pyhitetty osa Athenen temppeliä Akropolilla. Sen lattian alla on perimätiedon mukaan suolavetinen lähde, jonka Posidón taikoi kallioon kilpaillessaan Athenen kanssa Attikan herruudesta. Athene voitti kilvan lahjoittamalla kaupunkilaisille oliivipuun, ja Posidón kosti häviönsä nostattamalla koko Attikan niemimaan peittäneen tulvan.

Itselleni tuli suurena yllätyksenä tieto siitä, että kostonhimoisen Posidónin syntilistalla on myös myyttisistä hirviöistä ehkä kuuluisin: Knossoksen labyrintissä elänyt minotaurus. Isyydestä ei sentään ole kysymys, mutta ilman Posidónia ei olisi ollut minotaurustakaan.  Näin se meni:

Prinssi Minos tarvitsi irtopisteitä tullakseen valituksi Kreetan kuninkaan virkaan. Hän päätti turvautua jumalten apuun ja pyysi Posidónilta valkoista härkää. Minos antoi ymmärtää, että hän käyttäisi härkää vain osana vaalikamppailuaan todisteeksi hyvistä väleistään jumaliin ja uhraisi sen heti kisan päätyttyä Posidónin kunniaksi.

Kuten usein tapahtuu, vaalilupaukset unohtuvat heti äänestyksen päättyessä; niin tässäkin tapauksessa. Posidón kosti härän menetyksen rakastuttamalla Minoksen vaimon Pasifeen härkään. Suhteen hedelmä oli minotaurus, puoliksi mies ja puoliksi härkä, joka pidettiin tyytyväisenä labyrintin sokkeloissa ihmisuhrein.

WP_20160902_17_24_44_Pro (2)

Osa minolaista Härkäleikit-freskoa Knossoksesta. Nähtävissä muiden minolaisten aarteiden tavoin Iraklionion arkeologisessa museossa.

Mitä tästä opimme?

Pienen pintaraapaisun tuloksena alkaa näyttää siltä, että Posidón ei ollut maailman mukavin jumala. Päinvastoin: hän oli yrmeä ja kostonhaluinen mies, jolle muutama itsetutkiskelusessio terapeutin sohvalla olisi saattanut tehdä hyvää.

Merenjumala on oppikirjaesimerkki siitä, miten ikävät kokemukset elämän alkuvaiheissa saattavat pahimmillaan jättää parantumattomat jäljet ilmiselvästi jopa jumalaan. Posidón oli loputtoman kateellinen veljelleen Zeukselle vallan kolmijaon epäonnistuneen toteutuksen tuloksena ja kosti itsesäälissään jokaisen kokemansa vastoinkäymisen suhteettoman kovin ottein.

Koska olen hänen suosiollisuutensa armoilla koko lomani ajan enkä toivo kokevani sen kummemmin myrskyjä kuin maanjäristyksiäkään, jotka nekin kuuluvat Posidónin toimenkuvaan, pidän keittiöpsykolgiset teoriani omana tietonani.

Ymmärrän nyt, että suunnittelemani simpukankuoren vieminen lahjaksi Posidónin temppeliin Tinoksella olisi solvaus jumalaa kohtaan: simpukankuorethan kuuluvat hänelle kuten kaikki meren oliot. Yhtä hyvin voisin viedä eskimoille tuliaisiksi lunta.

Sininen aaltomaljakko alkaa tuntua yhä paremmalta ajatukselta. Onneksi niitä on myös minikokoisina. Pieniä sinisiä aaltoja.

Ettei minulle kävisi kuin Odysseus-paralle.

Hän ajoi pilvet liikkeelle ja pani kolmikärjellään meren kuohumaan, sai kaikkien tuulten puuskat puhaltamaan, peitti maat ja meret pilvillään niin, että tuli aivan pimeä. Eteläinen, Kaakkoinen, myrskyävä Läntinen ja puhdistava Pohjoinen syöksyivät yhdessä vierittämään aaltojen vuoria.

Odysseuksen harharetket, 4.laulu

Päivän prefiksi: post

Prefiksi eli etuliite: sanavartalon alkuun liittyvä affiksi, jonka lisääminen synnyttää uuden sanan.

Post (lat.): jälkeen, takana.  Yhdyssanan määreenä merkityksessä jälki ja myöhäis.

Perussuomalaisten 2011 jytkyn myötä jokamiehen sanavalikoimaan nousi myös toinen uudissana: postmodernismi. Sitä ei keksinyt eikä käyttänyt Timo Soini. Sanaan tarttui puolueen vaaliohjelmaa huolellisesti tutkinut media.

Ohjelmassa lukee näin: ”Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna … Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut … olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle”.

Postmodernismina tunnettu aate- ja taidesuuntaus ei tuottanut astioita eikä huonekaluja Matti Meikäläisen kotiin eikä Jokapoika-paitoja kaiken kansan kannettaviksi.

Stefan Lindforsin omintakeiset huonekalut, Leena Luostarisen unenomaiset maalaukset, monen kirjavat kerrostalot Helsingin Pikku-Huopalahdessa ja Jouko Turkan tunteita nostattanut Seitsemän veljeksen teatterisovitus edustavat kaikki omilla saroillaan postmodernia individualismia. Rajoja rikkovaa, kokeilevaa, värikästä, näyttävää.

andy_warhol_10_marylins.jpg

Ajoitus on tässä kohtaa kuin veteen piirretty viiva, mutta useimmat asiasta mielipiteen lausuneet sijoittavat modernismista jälkimodernismiin siirtymisen ajankohdan 1960-1970 -luvuille. Korkeimman kukoistuksensa jälkimodernismi koki 1980-luvulla voimakkaan talouskasvun siivittämänä.

Postmodernismi kyseenalaisti paitsi taiteisiin liittyvät niin myös aatteelliset itsestäänselvyydet. Tässä piillee selitys sille, että konservatiiviset persut ottivat nimenomaan postmodernismin maalitaulukseen ja toimivat niin tehdessään juuri sillä tavalla, jota postmodernismi vastusti kiihkeästi: ylhäältä annettuja ihanteita ja jonkun korkeamman tahon määrittämää oikeaa ja väärää.

Tieto ei ole passé

Edellämainittuun liittyen Jussi Alhroth kytki toisiinsa ansiokkaassa esseessään ”Vaihtoehtoisten totuuksien ajan syyllisiä on turha etsiä postmodernisteista – syylliset ovat paljon lähempänä” postmodernismin ja tuoreemman, niin ikään tunteita herättävän post-ilmiön.

Postmodernistit eivät tosiaan, kun Ahlroth toteaa, julistaneet: Mikä tahansa käy ja kaikki on yhtä totta, yhtä oikeaa tai yhtä hyvää. He ainoastaan edellyttivät oikeutta kyseenalaistaa tosiksi, oikeiksi tai hyviksi väitetyt, vakiintuneet käytänteet ja ajatusmallit.

Nyt kyseenalaistamisessa ollaan niin pitkällä, että tiedoksi hyväksytään mikä tahansa ja kenen tahansa aivoitus tai lausuma ilman, että sen paikkansapitävyyttä vaivaudutaan tarkastelemaan kriittisesti tai että edes arvioitaisiin lausujan pätevyyttä suhteessa aiheeseen. Elämme totuudenjälkeistä aikaa.

Muutama päivä sitten Oxford Dictionaries, joka valitsi ilmaisun post-truth vuoden 2016 sanaksi, lisäsi sen odotetusti sanakirjaansa muiden uudissanojen ohessa. Pohdiskelin ilmiötä marraskuisessa artikkelissa Valistuksen raunioilla.

Totuus on toki luonnostaan suhteellinen siten, että kunkin oma totuus on mitä suuremmassa määrin henkilöhistorian tulosta ja siksi subjektiivinen. Subjektiiviset totuudet ovat yleensä tiedostamattomia ja ne ohjaavat meitä autopilotti -moodilla, ellemme tietoisesti pysähdy pohtimaan niitä.

Ihan eri asia on tietoinen faktojen vääristely eli valehtelu. Fakta kun kuitenkin on, että aikuisten oikeasti on olemassa yksiselitteisiä tosiasioita. Niitä tuottaa tiede, joka tarkoittaa luotettavasti paikkansa pitäväksi todistettua tietoa: Maa kiertää Aurinkoa, vesi koostuu vedystä ja hapesta, Suomen pituus on linnuntietä mitaten 1157 km, maapallon pinta-alasta 70% on veden peitossa jne.

Olen innokas astrologian harrastaja ja tukevasti agnostikko – annan toisille totuuksille mahdollisuuden. Ensimmäiseksi olen kuitenkin tiedeuskovainen. Tieteelliset tosiasiat eivät ole mielipiteitä: tiede on objektiivisen totta, kunnes uusi, luotettava tieto todistaa toisin.

”Totuudenjälkeisyys” onkin paikkansa pitävä kuvaus ajastamme vain siinä määrin kuin me sen sallimme. Vastuu on meillä.

Erilaisuus tuo vaurautta

Pääministeri Justin Trudeau puki asian sanoiksi kertoessaan New York Times -lehdelle, että Kanada voisi olla ensimmäinen jälkikansallinen valtio. Hän lisäsi: ”Ei ole olemassa ydinidentiteettiä, ei valtavirta-Kanadaa”. Lokakuussa 2015 annettu lausunto ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota.

Kanadalaisille lausunto oli arkinen. Onhan yksi maan merkittävimmistä kirjailijoista, Mavis Gallant, määrittänyt kanadalaisen ”henkilöksi, jolla on järjellinen syy ajatella mahdollisesti olevansa kanadalainen” – mikä ei tosiaan ole selkeän voimakas kansallisen identiteetin julistus.

The Canada experiment: is this the world’s first ’postnational’ country?

Seuraava tunteita kuohuttava lisäys post-ilmiöiden sarjaan saattaa hyvinkin olla postnationalismi eli kansallisvaltion merkityksen heikkeneminen.

604aca6ff6ad6dc6e7af0a11c4f6b31f.jpgKun kansallisvaltioita rakennettiin Euroopassa romanttisen nationalismin hengessä, elettiin 1800-luvun loppua. Silloin luotiin fennomaanivetoisesti perusta myös yhden mielen ja yhden kielen Suomelle ja kirjoitettiin meidän suuri myyttinen tarinamme.

Nykyisin ajatus sisäänpäin katsovasta, erilaisuuden poissulkevasta kansakunnasta on aikansa elänyt, sillä maailmassamme vallitsee vahva keskinäisriippuvuus. ”No nation is an island” – ei edes Brittein saaret, brexitistä huolimatta.

Muurit rajoilla ja etniseen taustaan perustuvat maahanmuuttokiellot eivät ole tätä päivää. Sen tietää mm. edellä siteerattu Kanadan pääministeri Trudeau ja lukemisen arvoisen artikkelin perusteella myös valtaosa kanadalaisista. Kyse ei luonnollisesti ole vain myötämielisestä suhtautumisesta erilaisuuden rikkauteen vaan myös pragmaattisesta hyötyajattelusta: Suomen tavoin Kanadassakin syntyvyys laskee ja ikäluokat vanhenevat. Työ kaipaa tekijöitä, verot maksajia.

Maailman muuttuminen edellyttää vaihtoehtoisia määritelmiä kansalaisuudelle perinteisten geenien ja kielen sijaan tai rinnalle sekä keskustelua kansalaisuuden merkityksistä. Toivottavasti keksimme hieman hohdokkaamman määritelmän kuin ”jokainen, jolla on järjellinen syy ajatella mahdollisesti olevansa suomalainen”.

Post Scriptum

Kuin tilauksesta Yle näytti tätä pätkää kirjoittaessani uusintana ohjelman otsikolla Suomen historian myytit: Suomalaisten juuret. Ohjelma oli ”tarina siitä, kuinka kielen avulla luotiin suomalaisille menneisyys ja alkukoti. Eli mistä on peräisin ajatus, että tulemme ’Volgan mutkasta’? Kansallisen identiteetin taustoja avataan rap-artisti Palefacen johdolla”.

Ohjelman sanoma oli, että Suomi on keinotekoinen rakennelma, joka luomalla luotiin kansallisaatteen innoittamana. Kyytiä sai paitsi myyttinen menneisyytemme niin myös kaikkeen taipuva kantele, jonka säestyksellä Paleface riemastuttavasti rappasi.

Eiköhän tämän rakennelman sisään sovi muutakin väkeä kuin Elovena-tyttöjä ja Koskelan Jusseja.

Valitettavasti ohjelma ei ole enää katsottavissa.

Aamu iltaa viisaampi

Ihmisen älykkyys on nykykäsityksen mukaan valtaosin geneettistä. Pystymme kuitenkin itse vaikuttamaan perimämme rajoissa aivojemme toimintakykyyn jossain määrin jopa kypsässä keski-iässä. Yksi tärkeimmistä ja helpoimmista sekä itselleni mieleisimmistä tavoista edistää aivojen hyvinvointia on riittävä ja hyvä uni.

Mallia voi ottaa esimerkiksi Einsteinista, jonka aivotoiminnassa ei ollut moitteen sijaa ja jonka sanotaan nukkuneen vähintään 10 tuntia vuorokaudessa. Hänen kerrotaan mm. saaneen idean suhteellisteoriasta kesken unen, jossa annettiin lehmille sähköiskuja. Moni tietää omastakin kokemuksesta, että kun ongelman jättää hautumaan yön yli, aivot saattavat hyvinkin keksiä unen aikana ratkaisun pulmaan.

uni 1

Olen aina suhtautunut suurella epäluulolla sellaisten henkilöiden aivoituksiin, jotka kertovat tarvitsevansa unta vain muutaman tunnin yössä. Moisesta menosta ei voi seurata mitään hyvää. Valaisevana esimerkkinä vähäunisista mainittakoon herra Trump. Jos hän nukkuisi enemmän ja twiittailisi vähemmän, maailma saattaisi olla parempi paikka.

Unitutkijat ovat tosin löytäneet poikkeuksellisen vähäisen unentarpeen aiheuttavan geenimutaation, mutta se on äärimmäisen harvinainen. Sitä paitsi Trump ei ilmiselvästikään ”pärjää ihan hyvin muutamalla tunnilla”, kuten hän tapaa kehua.

Sweet dreams

Hyvä ja riittävä uni ei ole vain kiva juttu silloin, kun siihen on aikaa. Se on aivoterveyden kannalta välttämätöntä kaiken ikäisille. Nukkumalla me annamme aivoille tilaisuuden ahertaa omaksi parhaaksemme.

Viime vuonna uutisoitiin aivojen puhtaanapitojärjestelmästä, joka huolehtii nukkuessamme kuona-aineiden kuten Alzheimerin tautia aiheuttavan amyloidi-plakin poistamisesta. Järjestelyä tapahtuu myös aivojen pyöreästi miljardin hermosolun välisissä yhteyksissä, joista turhat siivotaan pois ja tärkeät arkistoidaan asianmukaisille alueille.

Perinteiseen aivotietouteen sisältyy käsitys siitä, kuinka tärkeää uni on muistamiselle ja tiedonkäsittelylle sekä mitä suuremmassa määrin myös mielentilalle ja -terveydelle. Aivot tarvitsevat riittävästi unta myös ehtiäkseen varastoimaan energiaa seuraavan valveillaolojakson askareita varten.

Siirrymme yön aikana vaiheesta toiseen unisyklissä, jonka keskimääräinen kesto aikuisilla on noin puolitoista tuntia ja jossa vuorottelevat kevyt uni ja syvä uni (yhteisnimike NREM-uni) sekä REM-uni, jonka aikana unien näkeminen tapahtuu. Unista elvyttävin on syvä uni, joka vaikuttaa uusien asioiden oppimiseen. REM-uni puolestaan liittyy taitojen kehittymiseen ja tunnemuistiin sekä mielialan säätelyyn. Jos esimerkiksi toivoo ymmärtävänsä Einsteinin suhteellisuusteorian, siitä kannattaa lukea illalla ennen valojen sammuttamista.

Pisin hidasaaltoisen syvän unen jakso ajoittuu normaalisti ensimmäiseen unisykliin, mutta aamuyöstä uni on jo pääosin kevyttä ja REM-unta. Tästäkin syystä useimmille hyvää unta arvostaville sopii paremmin aikainen kuin myöhäinen nukkumaanmeno.

Lisää älyä unesta

Lukemattomissa tutkimuksissa nukkumisen on havaittu parantavan päättelyä ja ongelmanratkaisukykyä, mutta yksiselitteistä syytä tähän ei ole kyetty antamaan.

Monet unitutkijat ovat kiinnostuneita unisukkuloiden (engl. sleep spindle) ja älykkyyden välisestä potentiaalisesta yhteydestä. Unisukkula on voimakas, muutaman sekunnin kestävä aktiivisuuspurkaus, jonka nimi johtuu sen tuottaman aivosähkökäyrän (EEG) muodosta.

Sukkuloita esiintyy lähinnä unen 2.vaiheessa ja satunnaisesti syvän unen vaiheessa, mutta ei lainkaan REM-unessa. Yön aikana syntyy tuhansia sukkuloita; tutkijoiden mukaan niiden määrä on yksilötasolla suhteellisen vakio.

On esitetty, että suurempi unisukkuloiden määrä kertoo keskivertoa paremmasta  kyvykkyydestä päättelykykyä edellyttävissä tehtävissä kuten täysin uudenlaisten ongelmien ratkaisussa ja monimutkaisten mallien ja suhteiden tunnistamisessa.

Unisukkulat saavat alkunsa aivojen sisärakenteissa, talamuksen eli näkökukkulan alueella. Valvetilassa talamus on kuin vaihde, joka ohjaa saapuvia näkö-, ääni- ja tuntoaistimuksia oikeille alueille aivokuorelle, jossa ne analysoidaan ja jossa tehdään päätös vaadittavista toimenpiteistä.

Terveellä henkilöllä siirtyminen valveesta uneen tapahtuu hetkessä, kuin keinulaudan heilahdus asennosta toiseen.

Duodecim-lehti

Kun me alamme nukkua, talamus vaihtaa tehtävää ja toimii pään sisäisenä korvatulppana koodaamalla saapuvat signaalit tunnistamattomaan muotoon, minkä seurauksena tieto tyssää talamukseen. Tästä aiheutuva aivokuoren vähenevä aktiivisuus näkyy unisukkulana EEG:ssä.

Ehkä toimintakykyisistä aivoista pitäisikin antaa kiitos hyvin työnsä tekevälle talamukselle unisukkuloiden sijaan – sukkula kun näyttää ainakin maallikon silmissä olevan prosessin sivutuote.

Unisukkuloiden oletettu yhteys älykkyyteen saattaa selittyä sillä, että sukkulan yhteydessä aktivoituvat juuri samat aivojen osat eli talamus ja aivokuori pienine harmaine soluineen, joita käytämme myös loogisessa päättelyssä.

Jo 60-luvulla havaittiin yhteys myös unisukkuloiden suuremman määrän ja kehitysvammaisuuden välillä. Tuolloin esitettiin, että kyseessä saattaisi olla älykkyyden ääripäihin tavalla tai toisella liittyvä ilmiö.

Arvostetun Max Planck -instituutin tutkimus (2014) ei tätä ajatusta vahvistanut eikä siinä myöskään löydetty yhteyttä sukkuloiden määrän ja älykkyyden, ainoastaan sukkuloiden taajuuden, keston ja älykkyyden välillä, tämäkin vain naisilla. Päinvastaiseen tulokseen päätyivät kanadalaistutkijat viime vuonna. He totesivat unisukkuloiden olevan ”biologinen, tiedollisia kykyjä osoittava markkeri”.

Täysin avoin on toistaiseksi kysymys munasta ja kanasta: tuottaako älykkyys tavallista enemmän unisukkuloita vai unisukkalat tavallista enemmän älykkyyttä? Tässä vaiheessa ei ehkä vielä kannata alkaa nukkua aiempaa enemmän vain sukkuloiden lisääntymisen toivossa.

Hieman yllättävää useammissa tutkimustuloksissa on ollut se, että positiiviset vaikutukset päättelykykyyn olivat yhteydessä unisukkuloiden esiintymiseen naisilla yöunessa, mutta miehillä päiväsaikaan tapahtuvilla nokkaunilla (testatut miehet nukkuivat 100 minuuttia). Vaikutus oli naisilla myös voimakkaampi kuin miehillä.

Unitutkijoiden mukaan ero saattaa selittyä naisten taipumuksella tehdä monia asioita yhtä aikaa, mistä johtuen heidän aivonsa ovat kovemmassa käytössä ja tarvitsevat siksi enemmän unta. Yöllä ja päivällä nukutun unen eroihin liittyvät luultavasti myös hormonit. Myös geneettiset erot vaikuttavat, sillä unirytmi on perinnöllinen ja perinnöllisyys vaikuttaa puolestaan mm. aivon rakenteisiin.

On siis mahdollista, että Einstein ei ollutkaan älykkyydessään ainutlaatuinen pitkien yöunien ansiosta vaan siksi, että hän harrasti myös nokosia, tosin maksimaalisen lyhyitä, joita nykyslangilla kutsuttaisiin nimellä power nap. Varmistaakseen unen jäämisen vain ohikiitävän hetken mittaiseksi Einstein piti nokosille käydessään kädessään lusikkaa. Sen alapuolella lattialle hän sijoitti metallivadin, johon lusikka putosi, kun Einsteinin ote herpaantui uneen vaipumisen seurauksena.

… ja sillä on sininen auto
ja se auto hyrrää näin
surrur, surrur ja lähtee
unen sinistä maata päin

ja pieni sateenvarjo
on aivan kallellaan
ja sinistä unien kirjaa
se kantaa kainalossaan
ja unien sinimaahan
se lapset autolla vie.

surrur, surrur ja sinne
on sininen, uninen tie.

Tapio Rautavaara: Sininen uni

LÄHTEITÄ

Työn lomassa

IMG_1833Olen käyttänyt viime viikkoina paljon aikaa kesäloman järjestelyyn. Jos aikoo lomailla elokuussa Kreikan ihanilla saarilla eikä halua nukkua rannalla, majoitusjärjestelyt on tehtävä hyvissä ajoin.

Kreikka edustaa minulle sitä mystistä ”etelää”, joka tarkoittaa tietynlaista, arjesta poikkeavaa asioiden tilaa. Kreikan saaret mahdollistavat tämän poikkeustilan minun makuuni optimaalisella tavalla.

Lomalla kaikki aika on omaa aikaa, arjen säännöt pistetään mullin mallin, kurinalaisuus on kiellettyä, jos kurittomuuteen tarjoutuu tilaisuus, ja parhaatkin suunnitelmat laitetaan silmänräpäyksessä uusiksi, kun siltä tuntuu. Joku viisas on todennut, että onnistunut loma vietetään sellaisten ihmisten keskuudessa, joiden aikakäsitys on omaa käsitystä epämääräisempi.

Villiin ja vapaaseen menoon meille antavat luvan useiden kielten sekä lupaa että lomaa merkitsevät sanat kuten ruotsin lov, saksan Urlaub (kantasana keskiaikainen urloup, joka tarkoitti nimenomaisesti lupaa) ja espanjan permiso. Myös meillä suomessa on vanhahtava ”lupa”, jota vielä satunnaisesti kuulee käytettävän merkityksessä loma: ”Lapsilla on lupaa koulusta.”

Eripituisia…

Kreikaksi vuosiloma on diakopés kantasanasta diakopí. Se tarkoittaa keskeytystä ja taukoa. Englannissa käytetään sanaa break samassa merkityksessä.

Ne molemmat ovat sisällöltään saman oloisia kuin suomen ”loma”, jota arvellaan balttilaiseksi lainaksi; nykyliettuassa lomà tarkoittaa kuilua ja laaksoa. Loma voi olla myös vanhempi, ihan ikioma sanamme, jonka sisältö kirkastuu, kun sanaa käytetään merkityksessä väli tai aukko. Loma on jotain, joka tapahtuu töiden välissä, niiden lomassa.

Loma keskeytyksenä, taukona tai välinä kuulostaa kyllä mielestäni aivan liian pieneltä ja lyhyeltä. Pidän tässä yhteydessä merkittävästi enemmän ruotsin sanasta semester, jonka kanta on saksan akateemista puolivuotislukukautta merkitsevä sana. Myös englannissa termi liittyy nimenomaan yliopistojen lukukauteen eikä sillä ole loman kanssa mitään tekemistä. Termin juuret ulottuvat muinaiseen Roomaan, jossa cursus semestris tarkoitti kuuden kuukauden ajanjaksoa.

Sanapari ei kuitenkaan liittynyt Roomassa korkeakoululaitokseen vaan armeijaan. Sotilaat olivat kentällä puoli vuotta ja kotona puoli vuotta. Kotijaksoa kutsuttiin nimellä cursus semestris. Ruotsalaiset ovat siis säilyttäneet ilmauksen alkuperäisen merkityksen velvollisuuksista vapaana olosta, kun taas muiden kielien käytössä semester näyttää viittaavan puolen vuoden pituiseen ajanjaksoon.

…pyhiä vapaita

IMG_0272

Brittienglannissa lomasta käytetty sana holiday on tietenkin sulauma sanaparista holy day, pyhä päivä. Alun perin kyse on ollut kirkollisesta pyhästä, jolloin työnteko katsottiin synniksi ja jonka ansiosta kansalaiset saivat vapaapäivän.

Samanlähtöisiä ovat monissa kielissä käytetyt muunnelmat latinan sanasta feriae (mm. norja ja tanska ferie, portugali férias, saksa Ferien), joka sekin tarkoitti alun perin uskonnollisia juhlapäiviä, mutta alkoi vulgäärilatinassa tarkoittaa pyhimyspäivinä järjestettyjä markkinoita. Siitä on muistona englannin mm. näyttelyä ja messuja tarkoittava fair.

Kreikassa markkinaperinne elää edelleen ja pyhimysjuhlat eli panayirit ovat mahtavia tapahtumia. Yksi vuoden suurimmista on Marian päivänä 15.elokuuta järjestettävä kansanjuhla. Rodoksella Kremastin kylässä Mariaa juhlitaan päiväkausia ja tarjolla on ohjelmaa, syötävää, juotavaa ja ostettavaa. Keittiössäni yksi korvaamattomimmista työvälineistä on Kremastista pari kesää sitten ostamani kapistus, jolla suikaloidaan kaalia.

Kiitos pyhimysten kansalaiset saivat satunnaisia vapaapäiviä, ennen kuin niistä alettiin määrätä maallisilla lailla. Loma on siis lähtökohtaisesti pyhää aikaa.

Amerikanenglannin vacation-sanan kanta, latinan vacare, tarkoittaa ”olla tyhjä, vapaa velvollisuuksista, jouten”. Sen muunnelmia ovat myös esimerkiksi ranskan vacance, espanjan vacación/es, italian vacanza, hollannin vakantie ja puolan wakacje.

Samaa kantaa on tietenkin myös tyhjiötä merkitsevä sana vakuumi. Mainitsen tämän vain tiedoksi niille, jotka suunnittelevat lomansa pienintä yksityiskohtaa myöten ja pakkaavat sen niin täyteen toimintaa, että lomasta tulee työn kaltainen suoritus. Näin toimivat eivät selvästikään ole sisäistäneet loman ydinajatusta, minkä seurauksena he ovat lomansa jälkeen loman tarpeessa.

Olen todella aina ollut sitä mieltä, että kova työnteko on yksinkertaisesti sellaisten ihmisten pakokeino, joilla ei ole mitään tekemistä.

Oscar Wilde

IMG_0326

Kesälomani ensimmäinen, juhannusviikon mittainen pätkä on juuri alkanut. Poikkeuksellisesti vietän viikon kotikulmilla harrastaen turistimaisia asioita ml. saarihyppelyä Helsingin lähivesillä.

Tämä on lämmittelykierros Kreikan-lomaa silmälläpitäen.

Sen alkuun on vielä 69 yötä. Tuskin maltan odottaa.

 

 

Odysseia 2017, versio 1.1

Pohdin asiaa perusteellisesti – ainakin viisi minuuttia – ja päätin, että matkustan kesälomalla Kreikkaan. Saarihyppely matkustusmuotona sopii kaltaiselleni levottomalle sielulle, ja siihen Kreikan ihanat saaret – kukin niistä oma maailmansa – tarjoavat optimaaliset olosuhteet.

Island-hoppingissa toteutuu usein esitetty ajatus, jonka mukaan ”tärkeintä on matkanteko, ei määränpää”. Juuri siitä on kyse: jatkuvasta liikkeestä, niin fyysisestä kuin mentaalisesta. Sekä tässä erityisessä tapauksessa tietenkin myös maailman kauneimmasta merestä.

WP_20160910_19_41_59_Pro 1

Lähtökuopissa Karpathoksen satamassa syyskuussa 2016

Lentävä lähtö

Olen vannonut kahdesti, etten koskaan enää lähde lomalle heti viimeistä työpäivää seuraavana aamuna. Olin molemmilla kerroilla niin tehdessäni puolikuollut saapuessani viimein illan helteisessä hämärässä perille saarelle x hotelliin y. ”Mikä maa, mikä valuutta?”

Kokemuksista huolimatta herätys on tälläkin kertaa viimeistä työpäivää seuraavana aamuna noin puoli neljältä. Tavoitteena on ehtiä klo 06:35 lähtevään koneeseen ja lentää norjalaisin siivin Ateenaan. Tarjous oli niin hyvä, että siihen oli pakko tarttua.

Lentokentältä jatkan satamaan, mutta tällä kertaa en Pireukseen vaan sitä merkittävästi pienempään Rafínaan Attikan niemimaan itärannalle. Rafínasta liikennöidään pääasiassa pohjoisille Kikladeille: Androkselle, Tinokselle, Mikonokselle, Parokselle ja Naxokselle, sesonkiaikaan myös Santorinille ja Iokselle.

Saari 1: Perinteinen

Määränpääni on Kreikan Lourdesiksi kutsuttu, maan tärkein pyhiinvaelluskohde Tinos, joka on toistaiseksi jäänyt käymättä.

Selitys piilee aikataulussani. Olen useimmiten liikkeellä pari viikkoa aikaisemmin, Marian päivän tienoilla elokuun puolivälissä. Silloin Tinokselle menemistä on syytä harkita tarkkaan. Jumalan synnyttäjän kuolonuneennukkumisen muistopäivän aikaan siellä käy kymmeniä tuhansia uskovia pyytämässä apua monenlaisiin vaivoihin ja ongelmiin Panagía Evangelístria -kirkon ihmeitä tekevältä ikonilta.

Paikallisiin perinteisiin tutustuminen on luonnollisesti yksi matkailun riemuista, mutta rajansa kaikella. En halua taistella majoituksesta enkä illallispöydästä tuhansien pyhiinvaeltajien kanssa.

Kikladinen Tinos on kuuluisa myös kymmenistä pittoreskeistä kylistään, joissa korinpunonnan ja marmorin työstämisen perinteet ovat edelleen voimissaan. Ateenan vaikuttavalla ”Ensimmäisellä hautausmaalla” monia hautoja koristavat kuuluisan tinoslaisen marmoriveistäjän Tsalepasin patsaat.

Henkilökohtaisesti tärkeimpänä käyntikohteena pidän kuitenkin merenjumala Poseidonin temppeliä, joka rakennettiin 400-luvulla eaa. ja joka toimi kuin eteisenä naapurisaarelle, pyhälle Delokselle Tinoksen kautta matkaaville pyhiinvaeltajille. Hyvien säiden ja myötätuulien toivossa vien temppelille lahjan. Ehkä kauniin simpukankuoren? Vai peräti suomalaisen Aalto-maljakon?

TINOS VIEWS

Saaren suurimman kylän Pirgosin klassinen platia. KUVA: Tinoksen kotisivut

Muutama päivä Tinoksella kuluu epäilemättä rattoisasti ilman sen suurempia aktiviteettejä kuin paikallisbusseilla ajeleminen kylästä toiseen, ouzerioissa, kafenioneissa ja tavernoissa istuskelu ja ohikulkevien tarkkaileminen.

Saari 2: Dramaattinen

Tinokselta matka jatkuu Amorgosille, jonne pääsee sujuvasti Naxosin kautta ja vielä niin, että laivojen välillä ehtii käydä sekä lounaalla että kirjakaupassa. Löysin kaupan muutaman vuoden takaisella visiitillä. Se kuten koko Naxos on ehdottomasti uusintakäynnin arvoinen.

Amorgos on ollut haaveissani siitä lähtien, kun kesällä 2011 Skiathoksella nuori ja lahjakas keittiömestari kertoi käyvänsä saarella kavereittensa kanssa joka kesä chillaamassa. Kun kysyin, mitä siellä on, hän vastasi: ”Ei mitään”. Sehän sopii juuri nyt, kun olen ajatellut viettää loma-loman enkä suoritus-lomaa.

Sitä paitsi tutkittuani Amorgosia hieman tarkemmin tajusin, että siellä on vaikka mitä ja monet kiinnostavista kohteista sijaitsevat sopivasti reippaiden patikkamatkojen päässä. Näissä maisemissa huumaava yrttien tuoksu ja hypnoottinen kaskaiden siritys siivittävät kulkua ikivanhoilla aasipoluilla. Olkoonkin, että saari on jyrkkärinteinen tötterö: kapea ja 30 km pitkä päästä päähän, mutta korkein huippu yli 800 m. Onneksi olen juossut ahkerasti niin, että kunnon pitäisi riittää hengissä selviämiseen.

amorgos_wallpaper5_1600x900

Heikoimpia saattaa hirvittää. Kuva: Amorgos-sivusto

Villi luonto, dramaattiset maanpinnan muodot sekä mahdollisesti koko Kreikan sinisin meri. Näitä menen katsomaan Amorgosille. Saarella on myös yksi suuren luokan nähtävyys: jyrkällä rinteellä 400 metrissä roikkuva eriskummallinen Panayia Hozoviotissan luostari 1000-luvulta. Sinne kiivetään viimeiset noin 180 m melkein pystysuoraan.

Yhden ohjelmanumeron tiedän jo varmuudella: Matkustan Express Skopelitiksella jollekin pikku-Kikladeihin kuuluvalle saarelle lounastamaan ja uimaan. Laivan nimi viittaa Skopeloksen saareen, josta reittiä jo vuodesta 1958 operoinnut suku on kotoisin. Onneksi laiva on sentään hieman uudempaa mallia! Toivottavasti Poseidon suhtautuu suunnitelmaani myötämielisesti, sillä Skopelitis ei ole mikään valtamerihirmu enkä haluaisi olla sen kyydissä, kun meltemi puhaltaa.

Osa Amorgosille saapuvista laivoista käy saaren molemmissa satamissa, osa jommassa kummassa, mikä on syytä pitää mielessä valittaessa majoitusta ja laivalippuja. Laivoilla on taipumus käydä Amorgosilla ikävästi keskellä yötä, jolloin siirtyminen satamasta ja kohteesta toiseen voi olla hankalaa.

Saari 3: Neitseellinen

Jos suunnitelmani tämän hetkinen versio pitää, matkani jatkuu Amorgosilta juuri kyseisen kaltaisella yölinjalla klo 01:25. Istuttuani aikani kannella ihailemassa tähtien täyttämää tummaa taivasta saavun Astipálean satamaan klo 02:50.

Amorgos on Kikladien itäisin ja Astipálea puolestaan Dodekanesian saariryhmän läntisin saari. Vaikka Astipálea kuuluukin virallisesti viimeksi mainittuun joukkoon, sen ulkoinen olemus on yksiselitteisen kikladinen tuulimyllyineen, sokeripalataloineen ja sinikupolisine kirkkoineen.

i-petalouda-tou-aigaiou_1

Puhdaspiirteisen kikladista. KUVA: Visit Astypalea -sivusto

Tästä ihanuudesta saan kiittää rodoslaista Pirjo-ystävääni, joka heitti Astipálean nimen ilmaan kuunneltuaan vuosittain toistuvaa valitustani siitä, kuinka laivavuorojen määrä romahtaa heti syyskuun alussa eikä Egeanmeressä ole poikittaisliikennettä lännen ja idän välillä.

Astipáleaa palvelevat laivalinjat kuuluvat nimellä agoni grammí (kirjaimellisesti: hedelmätön linja) tunnettuihin reitteihin: ne ovat pienen kysynnän takia kannattamattomia paria kesäkuukautta lukuun ottamatta ja siksi verovaroilla vahvasti subventoituja. Linjoille ei ole ottajia, koska kysyntä on muualla.  Tämä selittää sekä kehnot aikataulut että vähät vuorot.

Astipálea on muodoltaan kuin perhonen. Sen kapein kohta on vain reilut sata metriä leveä kannas siipien välissä. ”Ulkosaarella” eli läntisemmällä siivellä on suurin osa saaren 1113 asukkaasta, ”sisäsaarella” – yllättävästi – kotimaan liikennettä palveleva lentokenttä sekä muutamia luostareita.

Kreikan mytologiassa Astipálea oli foiniikkialainen prinsessa, jonka Poseidon ryösti kotimaastaan ja toi Samokselle. Astipálea oli sen kotimantereellemme nimen antaneen Eurooppa-prinsessan sisko, jonka Poseidonin veli Zeus vokotteli mukaansa ja vei meren yli Kreetalle. Veljekset kuin ilvekset tässä asiassa, vaikka muuten heidän välinsä olivat sisarkateudun kiristämät.

Pienestä koostaan ja nykyisestä melkein unohdetun osasta huolimatta Astipálealla on todistetusti huomionarvoinen menneisyys. Arkeologit ovat löytäneet saarelta melkein kolmen tuhannen vauvan ja pikkulapsen joukkohautoja, historian mahdollisesti ensimmäisiä homoeroottisia tekstejä sekä Rooman sopimuksen, jossa ulkopuolisen vaaran uhatessa Astipálea sitoutui puolustamaan Roomaa ja Rooma Astipáleaa. Hyvä suoritus alle sadan neliökilometrin maakappaleelta.

Saarihyppelijän tärkein työkalu

Nobelin ja Oscarin kaltaisen palkinnon vastaanottajat muistavat yleensä kiitospuheessaan kuka vaimoaan, kuka vanhempiaan. Minä osoitan kiitokseni Greek Travel Pages -sivustolle, jossa on ainoa kaikki laivavuorot (paitsi Nisos Kalymnos) kattava, helppokäyttöinen ja ajantasainen aikataulusovellus.

Reittisuunnitelma tässä vaiheessa kesää näyttää tältä, mutta vain muutos on pysyvää. Niin monta pientä maailmaa, niin vähän aikaa.

Loman alkuun on 84 yötä.

Sitten hän puhui ja meri syntyi
Ja minä näin ja ihmettelin
Ja siihen kohtaan hän kylvi pieniä maailmoita kuvikseni ja kaltaisikseni:
suoraharjaiset kiviset ratsut
tyynet ruukut
delfiinien vinot selät
Ios Sikinos Serifos Melos

Odysseus Elytiksen runoelmasta  Ylistetty olkoon – To Aksion Esti