esittäjältä “Etkö tiedä, miksi Bast, rakkauden jumalatar, kuvataan kissan kaltaiseksi?”
”En välitä kissoista enkä jumalista”, sanoin ja tavoittelin häntä syliini silmät himosta kyynelissä. Mutta hän torjui käteni ja sanoi: ”Aivan kohta saat koskea käsillä jäseniäni ja mielellään saat panna kätesi rinnalleni ja syliini, jos se rauhoittaa sinua, mutta ensin sinun on kuunneltava minua ja tiedettävä, että nainen on kissan kaltainen ja myös intohimo on kissan kaltainen.”
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen, 3.kirja, luku 5
Bast (myös Bastet), johon Nefernefernefer viittaa avatessaan Sinuhelle naiseuden saloja, oli yksi muinaisen Egyptin monista kissaeläimiltä luonteenpiirteensä saaneista jumaluuksista.
Ihmisellä ja kissalla on pitkä yhteinen historia. Kissojen perimä on paljastanut viitteitä siitä, että villikissat kesyttivät itse itsensä noin 10000 vuotta sitten. Tapahtuneen nähdään liittyneen maanviljelyn yleistymiseen Lähi-Idässä ja hedelmällisen puolikuun alueella. Kissat löysivät hyvät metsästysapajat viljapelloilta ja -varastoista, joissa erilaiset jyrsijät viihtyivät noutopöydän ääressä, ja ne päättivät käydä taloksi. Ihmiset puolestaan olivat ilahtuneita kissojen hyödyllisyydestä tuholaisten ja varsinkin niiden vanavedessä saapuneiden, hengenvaarallisten käärmeiden torjunnassa.
Egyptissä kissa ei kuitenkaan jäänyt pelkän poliisin ja puhtaanapitolaitoksen rooliin.
Pehmeiden käpälien kätkössä raatelevat kynnet
Muinaiset kansat etsivät maailmaa selittäessään yhteyksiä arkensa ja luonnonilmiöiden välille, ja niin tekivät myös egyptiläiset, jotka assosioivat kissan aurinkoon. Kissojen kellanoranssin sävyinen turkki muistutti heitä taivaalla loistavasta auringosta, jonka lämmössä kissat mielellään paistattelivat. Nykykissatkin löytävät tunnetusti jokaisesta kodista kaikkein lämpimimmän paikan.
Mainittakoon, että muinaisen Egyptin kissat eivät tosiaan tämänhetkisen tiedon mukaan olleet mustia vaan leijonamaisen kellanoransseja, usein myös kellanoranssin ja mustan raidallisia kuten niiden kantaisä, afrikanvillikissa eli nubiankissa (Felis lybica). Yleinen oletus kissojen mustasta turkista selittynee säilyneiden kissapatsaiden raaka-aineella. Valtaosa kissapatsaista oli valettu pronssista, joka patinoituu vanhetessaan vihertävän mustaksi.
Kissojen ja auringon merkittävin yhtymäkohta egyptiläisten käsityksen mukaan oli kuitenkin niiden kaksoisluonne. Aurinko on elämän lähde, mutta kuivassa erämaassa myös uhka elämälle – sen loistava voima on samanaikaisesti sekä suojelevaa että tuhoavaa. Kissat ovat sulokkaita ja leikkisiä, hedelmällisiä ja hoivaavia, mutta myös salaperäisiä ja arvaamattomia sekä aggressiivisia ja vaarallisia.
”Sen käpälät ovat pehmeät, mutta niiden kätkössä piilevät raatelevat kynnet, jotka armahtamatta uppoavat sydämeen asti. Totisesti nainen on kissan kaltainen, sillä myös kissalle tuottaa nautintoa, kun se kiusaa uhriaan ja tuottaa kynsillään kipua sille kyllästymättä koskaan tähän leikkiin. Vasta uhrinsa lamaannuttua kissa syö sen ja menee etsimään uutta uhria.”
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen, 3.kirja, luku 5
Muinais-Egyptin jumaluuksista kissanluonteisia auringonjumala Ran tyttäriä olivat mm. Bastet ja Sekhmet, jotka muiden ”Ran silmiksi” kutsuttujen jumaluuksien tavoin kuvattiin naarasleijonan tai leijonapäisen naisen hahmossa, auringonkehä päänsä koristeena.
Kissanainen
Miit tarkoitti naaraskissaa, Miu uroskissaa ja Pa-Miu kollia. Auringonjumala Ra otti satunnaisesti suuren kissan muodon, jolloin häntä kutsuttiin ”ylimmäiseksi kolliksi”.
Bastetiin yhdistetyt piirteet alkoivat yksipuolistua keskivaltakunnan aikana (noin 2055 – 1750 eaa), jolloin villikissa vakiintui elämään ihmisen rinnalla. Tältä ajalta ovat peräisin mm. ensimmäiset seinämaalaukset kissoista kotieläiminä.
Bast esitettiin ensisijaisesti kotikissan hahmossa hoivaavana ja suojelevana jumaluutena, kun taas Sekhmet oli kuin sen alter ego: ”hurja ja säälimätön, sodan ja kulkutautien jumalatar, jonka polttava hengitys puhalsi kuumalta aavikolta ja joka onnistui lähes tuhoamaan ihmiskunnan”. Noin Sekhmetiä kuvataan Amos Rexin ”Egyptin loisto” -näyttelyssä.
Bastet kulki joka päivä taivaan halki isänsä Ran rinnalla, ja yön laskeutuessa se suojeli kissan hahmoisena Rata tämän vaarallisimmalta viholliselta, Apep-käärmeeltä. Kuolevaisten elämään Bast toi terveyttä, hedelmällisyyttä ja lapsionnea sekä elämännautintoja kuten musiikkia ja tanssia. Se toimi kodin, perhe-elämän ja varsinkin naisten ja lasten suojelijana ja keikkui kaikkien egyptiläisten kaulalla tai ranteessa amulettina turvaamassa kantajaansa pahalta. Kissa-amuletit olivat suosittuja uudenvuodenlahjoja, ja Bastin nimi kaiverrettiin usein myös vuodenvaihteen seremonioissa käytettyihin “taskumatteihin”.
Bastetin maanpäällisen avatarin suojatusta asemasta kertoo mm. se, että kissan tappamisesta – vaikka vahingossakin – rangaistiin kuolemantuomiolla. Kissoja ei Egyptissä palvottu, mutta etenkin naaraskissoja pidettiin arvossa ja niitä kohdeltiin kotitalouden kunnioitettuina jäseninä, sillä niiden nähtiin kantavan jumalaista energiaa.
Bastista tuli yksi suosituimmista jumaluuksista jo II dynastian (2890 – 2670 eaa.) ajoista lähtien ja sen kultti jatkui roomalaisajalle asti, jolloin muinaiset pyhät jäivät kristinuskon varjoon. Noin 943–720 eaa. hallinneet faraot rakennuttivat Bastille Niilin suistoon, sittemmin Per-Bastiksi (”Bastin talo”) kutsuttuun kaupunkiin temppelin, jonne egyptiläiset toivat kotikissojensa muumioidut ruumiit vuotuisen festivaalin yhteydessä. Kreikkalaisen historioitsijan, kovana liioittelijana eikä kovin luotettavan tiedon jakajana tunnetun Herodotoksen mukaan Bastin kunniaksi järjestetyissä riehakkaissa juhlissa viini virtasi ja musiikki soi (kaupungin kreikkalainen nimi on Bupastis):
… sittenkuin he saapuvat Bubastiiseen, he juhlivat panemalla toimeen suuria uhreja, ja siinä juhlassa kuluu enemmän rypäleviiniä kuin muuten koko vuotena. Siinä tulee kokoon miestä ja naista, aina seitsemäänsataantuhanteen henkeen, paitsi lapsia, niinkuin maan asukkaat kertovat.
Temppelissä valmistettiin pronssisia kissapäistä naista tai kotikissaa esittäviä patsaita, joita vierailijat ostivat Bastille lahjoitettaviksi. Kun näitä ex voto -lahjoja kertyi epäsuotavan paljon, papit kaivoivat ne ojiin ja piilottivat alueella sijainneisiin katakombeihin, joista niitä palautettiin tuhatmäärin päivänvaloon 1800-luvulla.
Elävänä ja kuolleena
Temppelialueella toimi myös hautausmaa, josta löydettiin kaivauksissa yli 300 000 muumioitua kissaa. Isoa määrää selittää kissan rooli Bastin edustajana: kuolleiden kissojen huono kohtelu olisi saattanut kostautua arvaamattomilla tavoilla, kun kehräävästä kissasta olisi kuoriutunut kostonhimoinen leijona.
Kotikissoilla oli lokoisat olot. Niille tarjottiin herkkupaloja ja pehmeä peti, niitä kylvetettiin ja harjattiin, ja kun ne kuolivat, niiden turkkiin hierottiin seetripuun öljyä ja ne käärittiin pellavaliinoihin.
Pellavaan käärittyihin kissapaketteihin tavattiin maalata tai muotoilla kissan kasvot. Muumioitu kissa saatettiin vielä sulkea kissanmuotoiseen pronssiarkkuun. Joskus rakastettu kotikissa pääsi hengestään isäntänsä kuoltua ja se haudattiin tämän kanssa samaan hautakammioon. Sieltä yhteinen matka jatkui yhtätassua tuonpuoleiseen.
Kaikki löydetyt kissamuumiot eivät kuitenkaan olleet kotikissoja, sillä Bast-kulttiin on todettu liittyneen suuren mittakaavan pentutehtailua. Kissoja kasvatettiin, tapettiin ja muumioitiin myytäväksi temppeliin saapuville pyhiinvaeltajille, jotka uhrasivat ostoksensa Bastille tämän avun toivossa tai kiitokseksi jo saadusta avusta. Uhrilla nähtiin palautettavan Bastille sen jumalaista voimaa.
Ikuinen ystävämme
Kissan asema muinaisegyptiläisessä kulttuurissa oli erityinen, mikä vaikuttaa aiheuttaneen pysyviä geneettisiä muutoksia kissojen DNA:han. Jokainen tuntemani kissa on ollut niin erityinen, että on helppo uskoa sen olleen vähintään kuninkaallista ellei suorastaan jumalaista alkuperää. Jokainen niistä on kantanut sisimmässään Sekhmetin ja Bastin perimää.
Lopuksi terveiset haudan takaa:
Mallan Maailma 
Vastaa