Sivu 129 / 129

Kun maa järisee

Aina kun uutisoidaan maanjäristyksistä, kroppani muistaa, kuinka olen itse pelännyt järistyksissä, ja sydän hakkaa hetken tavallista kiivaammin. En kykene edes kuvittelemaan sitä pelkoa, minkä vallassa ihmiset elävät suurjäristysten alueilla kuten nyt juuri Indonesiassa.

Asuin pitkään Kyproksessa, joka on maanjäristyksille altista aluetta. Kypros istuu Euraasian ja Afrikan mannerlaattojen liitoskohdan päällä, ja nämä kohdat ovat erityisen otollisia epävakaille olosuhteille.  Järistyksiä tapahtuukin Kyproksella usein, mutta läheskään kaikki eivät ole riittävän voimakkaita havaittaviksi muuta kuin seismologien monitoreilla. Säännöllisesti tulee kuitenkin myös tuntuvia järistyksiä.

1990-luvulla oli seismologisesti epätavallisen aktiivinen ajanjakso (näin ainakin asiantuntijat sanoivat).  Vuosittain tuli kunnon tärinöitä.

Asuin silloin 9.kerroksessa, aivan Limassolin keskustassa, rannan tuntumassa. Talo, jossa kotini oli, oli rakennettu kovassa kiireessä sodan jälkeen. Sota tarkoittaa Kyproksella v.1974 turkkilaismiehitystä. Isännöitsijä oli kertonut, kuinka rakennusmiehet tekivät työtä yötä päivää saadakseen urakan mahdollisimman pian valmiiksi. Luottamukseni työn laatuun ei ollut kovin vahva. Lisäksi talo rakennettiin täyttömaalle, ei siis millekään vakaalle peruskalliolle.

Maanjäristys tuntuu sitä selvemmin, mitä korkeammalla maanpinnasta sen rakennuksessa kohtaa. Katutaso tuntuu vakaimmalta, mutta mitä ylemmäs kerroksissa mennään, sen laajempi heiluriliike on.

Tosin alemmissa kerroksissa asuneet naapurini sanoivat, että heillähän se suurin hätä on, kun minä putoan heidän niskaansa, ja minä olen turvassa, koska jään pinon päällimmäiseksi. En osannut nähdä tilannettani näin optimistisesti.

Kun tärinä taas kerran alkoi, istuin olohuoneen sohvalla ja katselin televisiota. Ensimmäisenä alkoivat heilua suuret viherkasvit. Sitten kattolamppu. Sitten korkeat ja kevytrakenteiset kirjahyllyt.

Vihdoin myös yöpuulla olleet kissani nostivat korvansa kysyvästi pystyyn. Kissani olivat hyväunisia eivätkä kuten kissat yleensä – ainakin niin usein sanotaan –  mitenkään erinomaisia maanjäristysennustajia.

Järistyksestä toinnuttuamme muutimme maan tasolle, suloiseen pikkutaloon. Se oli rakennettu 1920 – luvulla maatiilistä. Tiilet olivat läpimitaltaan melkein metrisiä; ne pitivät kodin kesällä viileänä ja talvella lämpimänä, ja ympäri vuoden vakaana.

Voimakkain kokemani järistys sattui kesällä 1999. Kyse oli järistysten sumasta: ensin Turkissa yli 17000 ihmistä kuoli elokuisessa järistyksessä, Kreikassa maa järisi muutamaa viikkoa myöhemmin ja sitten oli meidän vuoromme Kyproksella.

Olin kyseisenä aamuna reipashenkisenä ihmisenä kuntosalilla. Pelästyin tärinää niin valtavasti, etten ollut saada itseäni irti pakarankiinteytyslaitteesta (juu – minuakin nauratti jälkikäteen mutta ei silloin).

Koska pääjäristystä seuraa aina ainakin kymmeniä ellei satoja jälkijäristyksiä, en uskaltautunut talooni – olin jo joutunut muuttamaan maatiilitalostani huomattavasti kevytrakenteisempaan taloon – vaan nukuin useita viikkoja ulkona.

Ensin majoittauduin kissani Maximilianin kanssa autooni täydessä valmiustilassa. Meillä oli takakontissa vettä, pattereita ja puhtaita vaatteita sekä kissanruokaa ja muuta naposteltavaa.  Auto oli valmiiksi menosuunnassa. Naapurit kävivät ennen nukkumaanmenoaan toivottamassa meille hyvää yötä.

Olo oli turvallinen, mutta valtavan kuuma meillä kyllä oli. Syyskuussa yötkin ovat Kyproksella vielä hyvin lämpimiä, ja kosken kissan takia voinut pitää ikkunoita muuta kuin raollaan, hikoilimme kuin saunassa.

Sitten siirryimme takapihalle sitruunapuun alle. Minä pötkötin yöt aurinkovuoteella, ja Max oli remmissä kopassaan.  Olimme tällä piknikillä muutaman viikon. Tuntui kummalliselta, kun vihdoin viikkojen päästä siirryimme sisään, ja kävin ensimmäistä kertaa nukkumaan oikeaan sänkyyn.

Toinenkin asia alkaa naurattaa, kun muistan tämän järistyksen. Kollegani Kristiina lähti kotiin Tornioon lomalle pian pääjäristyksen jälkeen. Olin hyvin kateellinen, kun ajattelin, miten hän voi mennä nukkumaan rauhallisin mielin. Kristiinan loman alkamista seuraavana päivänä Suomesta uutisoitiin , että Torniossa oli ollut maanjäristys.

Pääministeri Vanhanen vai Vanhasen Matti?

Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari kirjoitti 30.9.2009: ”Vaalirahakohun aikana Matti Vanhanen on pyrkinyt ulkoistamaan vastuunsa instituutiolle nimeltä pääministeri Vanhanen. Tiistaina median edessä ei kuitenkaan seissyt pääministeri Vanhanen, vaan hyvin loukkaantunut Vanhasen Matti. Ylen rajut lahjussyytökset kohdistuivat nimittäin Matin henkilökohtaisimmalle alueelle ja poliittisen ajattelun ytimeen: hänen itse rakentamaansa taloon.”

Kirjoitin opinnäytetyöni muutama vuosi sitten kulttuurienvälisestä vuorovaikutuksesta. Silloin heräsi suuri innostukseni kielen ja kulttuurin keskinäisiin siteisiin. Siitä lähtien olen nähnyt ja kuullut kaiken tämän suodattimen läpi.

Meillä suomalaisilla, kuten useimmilla länsimaisilla ihmisillä, on tapana jakaa elämämme laatikoihin. Yhdessä laatikossa on työ, yhdessä harrastukset, yhdessä koti, yhdessä ystävät, yhdessä suku jne. Näiden laatikoiden rajat ovat selkeät eivätkä asiat, ihmiset tai tapamme toimia yleensä ylitä näkymätöntä rajaa.  Laatikoissamme toteutamme kyseisen laatikon meille antamaa roolia. Yhteisömme (muut suomalaiset) kunnioittavat rajoja automaattisesti, sillä rajojen määritykset ovat sisäänrakennettuina meissä kaikissa.

Matti Vanhasellakin on roolinsa. Hän on mm. puoliso, isä ja naapuri, joita (pääosin) yksityisiä roolejaan hän toteuttaa (pääosin) kodin piirissä Vanhasen Mattina. Lisäksi hän on mm. pääministeri ja Keskustan puheenjohtaja, jotka ovat huomattavan julkisia rooleja. Matti Vanhanen on myös suomalainen mies. Tätä roolia hän toteuttaa kaikissa ”laatikoissaan”.

Junkkarin mainitsema ”hänen (Matin) itsensä rakentama talo” edustaa monella tavalla hyvin henkilökohtaista kunniaa.  Mies rakentaa kodin perheelleen suojatakseen sitä maailman myrskyiltä. Koti on pyhä paikka. Se on tärkeä paikka kaikille, mutta yksityisyyttä ja omaa tilaa arvostavalle suomalaiselle vielä tärkeämpi kuin monelle muulle. Se että Matin rakentama koti olisi pystytetty epärehellisin keinoin, on maksimaalisen suuri loukkaus suomalaista miestä vastaan. Väite loukannee myös Keskustan keskeisiä konservatiivisia arvoja.  

Vanhasen reaktio liittyy myös siihen, että suomalaisessa kulttuurissa työn arvostus on suuri. Me olemme ns. tekemisen kulttuuri, jossa meidän statuksemme lähtee omista ansioista (yleensä koulutuksesta ja työstä) eikä – niin kuin ns. olemisen kulttuureissa tapahtuu – siitä, keitä olemme (perhetausta, kasti, yhteiskuntaluokka). Kun meidän tekemisemme tavalla tai toisella asetetaan kyseenalaiseksi, kyseenalaistetaan samalla ihmisarvomme.

Yle astui uutisoinnissaan selkeästi Vanhasen ”julkisen” ja ”yksityisen” välisen rajan yli. Matti Vanhanen, suomalainen mies, ryhtyi puolustamaan kotipesää ja omaa miehistä kunniaansa pahalta maailmalta.  Ylen toimittajille ei voinut olla yllätys, että kun he lähtevät puhumaan kodinrakennuksesta, instituutio pääministeri Vanhasesta tulee meidän kaikkien tuntema Vanhasen Matti.

Rembetikaa a lá Dalaras & co.

Kreikkalainen musiikki on yksi monista intohimoistani. Villiinnyin musiikista ensimmäisenä Kreikan kesänäni, Rhodoksella 1978. Aika pian saarelle saapumiseni jälkeen olin antiikin stadionilla konsertissa, jossa tähtenä esiintyi (muistaakseni) Yiannis Markopoulos.  Ympäristö oli täydellinen ja kokemus huumaava.  Paluuta ei ollut.

Kreikkalainen musiikki on vähän kuin retsina. Se toimii parhaiten kotona Kreikassa, mustassa ja lämpimässä yössä. Mutta olen kyllä rikkonut lautasia myös Playa del Inglesissä ja Bangkokissa.

Kanakopissani kellarissa on vieläkin kassillinen kreikkalaisia kasetteja. Marinellaa, Pariosta, Dimitra Galania, Haris Alexioua, Kosta Hadjista ym. ym. Hieman jo vonkuvia ja suhisevia, mutta niin autenttisia ja rakkaita. Viimeksi niitä soitettiin, kun ystäväni Paula ja Lilli viettivät yhteisiä juhliaan menneen kesän alussa.

Samojen, juuri Kreikasta uintisuunnistukselta palanneiden ystävien ansiosta minulla on ilo esitellä Kreikan ehkä suurimman super-tähden ja myös myydyimmän kreikkalaisen laulajan keväällä ilmestynyt tupla-CD, jonka sain Lilliltä koiranhoitopalkaksi.

Kyseessä on tietenkin Jorgos Dalaras. CD:n nimi on San Tragoudi Mayemeno – Tribute To The Rebetiko Song. Levy on konserttiäänitys vanhaa rembetika –musiikkia.

Rembetika oli yhteiskunnan valtavirtojen ulkopuolelle jäänneiden urbaania musiikkia, joka kertoi  ”rakkaudesta, surusta ja hashiksesta” . Sen alkujuuret ovat oletettavasti 1800-luvun puolella, mutta vanhimmat äänitykset ovat 1920 –luvulta. Rembetika oli ja on ainoa oikea musiikki rytmittämään zembekiko –tanssia.

Yksi kirjahyllyni suurimmista aarteista on australialaisen Gail Holstin kirjoittama ”road to rembetika” –kirja, jonka ostin Rhodokselta 1979. Sitä näyttäisi edelleen olevan saatavana ainakin käytettynä. Suosittelen kirjaa kaikille vakaville Kreikka-faneille, sillä rembetikan ymmärtäminen on edellytys kreikkalaisen sielunmaiseman ymmärtämiselle. Kirjassa on rembetika-tietouden lisäksi melkein 80 laulun sanat kreikaksi ja englanniksi.

Dalaraksen lisäksi CD:llä ovat mukana Babis Stokas, Sofia Papazoglou, Zaharias Karounis ja Aspasia Stratigou. Paketti sisältää mm. sellaiset klassikot kuin Frangosyriani, Sinefiasméni kiriakí ja Níhtose horis fengári, joita ei ole mahdollista kuunnella hiljaa eikä hillitysti eikä vain toisella korvalla.  Taiteilijoiden kanssa laulaa tietenkin tuhatpäinen yleisö niinkuin vain kreikkalaiset voivat laulaa.

Tämä musiikki sopii kaikille, joissa asuu edes pienenpieni kreikkalainen. Puhumattakaan meistä, joissa asustaa vähän isompi kreikkalainen.