esittäjältä Näissä vaatimattomissa konstruktioissa hämmästyttävää on tapa, jolla rakennusten tilavuus, ääriviivat, ulkonemat ja syvennykset on sulautettu maisemaan. Rakennukset ovat harmonian ja inhimillisen mittakaavan kunnioituksen oppitunti.
Modernisti Le Corbusier (1887 – 1965)
Le Corbusier, yksi aikamme suurista arkkitehdeistä, kutsui Kykladien saariston sokeripalataloa myös ”ikuiseksi taloksi” ja ”modernin arkkitehtuurin perikuvaksi”.
Kun monospitoksi nimitettyjä yhden huoneen taloja alettiin rakentaa vieriviereen jyrkille rinteille Egeanmeren saarilla, estetiikka ei tosiaan ollut päällimmäinen ajatus, vaikka nykyisin Kykladien pikkukaupunkeja pidetään kuvauksellisuuden ruumiillistumina. Suunnittelua ja rakentamista ohjasivat käytännölliset näkökulmat samalla lailla kuin meillä kaksinkertaiset ikkunalasit, ulkoeteinen ja harjakatto ovat olleet olosuhteiden sanelemia ratkaisuja.
Noin 15 miljoonaa vuotta sitten Kreikan ja Vähän-Aasian sekä niiden väliin nykyisin jäävien Egeanmeren ja Kreetanmeren alue oli yhtenäistä mannerta. Useimmat Kykladien saariryhmän saarista ovat tämän muinaisen mantereen vuorten huippuja, jotka jäivät veden pinnan yläpuolelle 4,5 – 2,5 miljoonaa vuotta sitten erilaisten geologisten tapahtumien jäljiltä. Tämä selittää, miksi tasamaa on Kykladeilla harvinaista ja asutus rakennetaan rinteille.
Rakentamisen tiiviys, joka suorastaan ahdistaa väljään asuinympäristöön tottunutta suomalaista, selittyy puolestaan turvallisuustekijöillä. Merirosvot olivat todellinen uhka saarien asuttamisesta 1400 -luvulta lähtien aina Kreikan valtion syntyyn 1800 -luvun puoliväliin asti. Siksi ulommaiset talot rakennettiin suojaavaksi muuriksi asutuksen ympärille, sisäänkäyntejä yhteisöön oli vain muutamia ja kadut olivat mahdollisimman kapeita.
Varjoisilla kujilla
Perinteisellä mallilla rakennettujen kykladilaiskaupunkien katujen leveys ylittää harvoin paria – kolmea metriä, mikä antaa suojaa myös luonnonvoimilta: kovilta tuulilta ja polttavalta auringolta. Kuljeskelu huolellisesti kivetyillä kujilla on hurjimmillakin helteillä miellyttävä kokemus, vaikka suorien katujen puute tekeekin eksymisen miltei väistämättömäksi.
Minimi- ja usein myös maksimileveyden kadulle määrittää käyttö: kaduille on sovittava paitsi ihmisen niin myös täydessä lastissa olevan aasin ja nykyisin myös muiden tavarankuljettajien.
Jos katuun joudutaan korkeuserojen takia rakentamaan portaita, nekin sovitetaan olemassaoleviin maanpinnanmuotoihin ilman raivausta ja räjäyttämistä. Tuloksena on sekä korkeudeltaan että askelsyvyydeltään vaihtelevia portaita, joilla eteneminen ei niihin tottumattomasta tunnu sujuvalta, mutta päivittäisille käyttäjille niiden rytmi on tuttu ja luonteva.
Kuormajuhtien kulun helpottamiseksi ja kuormien ongelmattoman kuljettamisen takaamiseksi talojen nurkat on otettu tavaksi pyöristää, mikä pehmentää kiven ja valkoisen visuaalisesti kovaa yhdistelmää.
Sopivan kokoinen
Le Corbusierinkin mainitsema luonnonkunnioitus näkyy sekä talojen sijoittelussa että koossa. Perinteinen kykladinen kylä ei rehentele eikä tuo itseään esiin vaan se sulautuu ympäristöönsä. Rakentaminen tapahtuu luonnon ehdoilla ja rakennukset ovat osa maisemaa.
Sokeripalatalon prototyyppi oli kooltaan vaatimaton käytännön syistä: enimmäismitat määräsi saatavana olleiden, kantaviin rakenteisiin käytettyjen puunrunkojen pituus.
Kykladeilla tuulee ”aina” ja usein vielä kovaa. Saarten maaperä on kallioinen eivätkä puut pysty kasvattamaan itselleen syviä juuria. Kasvillisuus onkin ensisijaisesti matalaa, jopa kitukasvuista, eivätkä sitkeimmätkään rungot kasva muutamaa metriä pidemmiksi. Näillä eväillä ei rakenneta linnoja.
Perinteiset talot ovat määrämittaisia ja -muotoisia: perusyksikön leveys on 4 metriä, pituus 6 metriä ja korkeus 2,5 metriä. Julkisivuna kadun suuntaan voi olla joko pitkä tai lyhyt sivu, ja siinä on puinen ovi ja yksi kapea ikkuna.
Sekä kuumaa että kylmää eristävien luonnonkiviseinien paksuus on puolisen metriä. Seinät pystytetään aavistuksen verran sisäänpäin kallelleen niin, että talot näyttävät kasvavan maasta. Rakentamiseen käytettyjä kiviä ei perinteisesti kiinnitetty laastilla, vaan taitavat kivimiehet muotoilivat päällekkäin asetettavat kivet yhteensopiviksi ja paikoillaan pysyviksi. Nykyisin tiilet ja sementti ovat syrjäyttäneet luonnonkivet miltei kokonaan.
Kantavat voimat
Talojen tasakatolla, jota kutsutaan domaksi, kasvatetaan vihannekset, kuivatetaan viinirypäleet ja pyykit, nukutaan kuumina kesäöinä ja seurustellaan naapureiden kanssa. Näin on tehty yli kolme tuhatta vuotta, sillä doma tunnettiin jo minolaisajalla 2.vuosituhannella eaa. ja se on edelleen voimissaan oleva saarelaisarkkitehtuurin piirre.
Doma syntyy asettelemalla kantavien runkojen päälle poikittain oksia ja ruokoja, ja niiden päälle eristeeksi kerros kuivia pensaita, rannikon lähellä myös kaislaa. Seuraavaksi levitetään multaa ja hiekkaa hieman kaltevaksi kerrokseksi veden poistumisen varmistamiseksi. Aikaisemmin ulommainen kerros tiivistettiin vedenpitäväksi savella, mutta nykyisin käytetään betonia.
Jos perhe tarvitsi enemmän kuin yhden sokeripalan verran asuintilaa, kaksi palaa yhdistettiin voltoksi kutsutulla kaarella. Tämäkin oli käytännön sanelema ratkaisu. Niukasti tarjolla olevia pitkiä puunrunkoja säästettiin kantaviin rakenteisiin, ja muihin tarkoituksiin käytettiin useampaa lyhyttä – esimerkiksi voltossa kahta katon leveyden puoliväliin ulottuvaa – runkoa.
Voltoa käytetään myös ulkorakentamisessa. Kaarien kaunistamilla ”silloilla” alettiin yhdistää eri puolilla katua sijaitsevia yläkerroksia toisiinsa, mikä oli yksi tapa hyödyntää kaikki käytettävissä oleva tila. Sillat kaarineen tuovat oman lisänsä kykladiselle rakentamiselle ominaiseen valon ja varjon leikkiin.
Jos maanpinnanmuodostus ei sallinut talon laajentamista vaakatasossa, lisätilaa tosiaan haettiin rakentamalla ylöspäin.
Aina eivät ala- ja yläkerrassa asuvat olleet samaa perhettä. Yleinen käytäntö oli, että talon omistaja asui yläkerrassa ja vuokrasi alakertaa varasto- ja kauppatilaksi maalaisille, jotka tulivat kaupunkeihin myymään tuotteitaan. Sittemmin kaksikerrostraditiota jatkettiin, koska toista kerrosta pystyttiin hyödyntämään osana tyttären myötäjäisiä.
”…värit ovat vapauden.”
Kykladilaistalojen hohtavan valkoinen väri, joka tuntuu nykyisin ainoalta oikealta, ei – ehkä hieman yllättäen – ole kovin vanhaa perua.
1800-luvun puoliväliin asti talojen ulkoseinät jätettiin ilman pintakäsittelyä niin, että talot sulautuivat rakennusmateriaalina käytetyn luonnonkiven ansiosta ympäristöönsä. Tavoitteena oli suojaava camouflage merirosvojen hyökkäyksiä vastaan.
Kun turvallisuustilanteen parannuttua piilotteluun ei ollut enää syytä, talot alettiin värjätä vaaleiksi – ensin kalkkiliuoksella, sittemmin teollisella maalilla – siinä toivossa, että väri heijastaisi auringon valon ja lämmön pois talosta ja tekisi asumisesta hieman miellyttävämpää kesän kuumuudessa. Kyseessä oli siis luomu ilmastointi.
Lakisääteinen pakko valkaisusta tuli, kun 1930 -luvulla annettiin määräys kalkita talot koleraepidemian estämiseksi. Kalkitsemalla rakennukset desinfioitiin.
Tarinan mukaan kalkitsemismääräys jäi voimaan poliittisista syistä, ja sitä laajennettiin kehottamalla yhdistämään puhtautta symboloivaan kalkin valkoiseen Kreikan meren sininen. Yhtenäisten – Kreikan lipun – värien käytön uskottiin lisäävän kansallista yhtenäisyyttä. Sitä toivoi ainakin määräyksen antanut, Kreikkaa diktaattorin ottein vuosina 1936-1944 hallinnut pääministeri Metaxas.
Ideasta innostuneet kreikkalaiset arkkitehdit olivat mahdollisesti olleet kuulolla, kun Le Corbusier Kykladeilla 1930-luvun alkuvuosina käytyään lausui minimalismin ja funktionalismin hengessä: ”Kaikkien rakennusten tulee olla valkoisia”. Metaxasin määräyksen sivutuotteena kreikkalainen rakentaminen pääsi mukaan modernismin aaltoon.
Valkoisen sokeripalatalon ovi, ikkunaluukut ja ulkoportaiden mahdollinen kaide maalataan edelleen melkein poikkeuksetta tietyllä sinisen sävyllä, jota kutsutaan kreikaksi nimellä luláki. Nimi tarkoittaa ”lilaa”, vaikka kyseessä onkin maailman kauneimman meren sininen.
Nimen alkuperä on proosallinen. Luláki oli perinteisen, hyvin yleisen, väriltään sinertävän pyykinpesupulverin nimi. Sitä lisättiin hieman seinien käsittelyyn käytettyyn kalkkikivilaastiin himmentämään laastin sokaisevaa valkeutta. Kun sitä lisättiin vähän enemmän, laasti värjäytyi kemiallisen reaktion seurauksena kreikansiniseksi.
Firassa Santorinilla näkyy sinisen ja valkoisen rinnalla myös muun muassa syvän punaista, okran keltaista ja pinkkiä. Liekö kyse tämän Kykladeista omaperäisimmän myöhäissyntyisestä kapinasta yhtenäistävää määräystä vastaan?
Samassa veneessä
Joka tapauksessa ”kilpavarustelun” puutteen ja samankaltaisuuden hyväksymisen naapureiden kesken katsotaan ilmentävän yhteisöllisyyttä tukevaa tasavertaisuutta. Yhteisöllisyyteen ohjaa myös sisätilojen rajoitettu koko, minkä takia ja ilmaston mahdollistamana suuri osa elämästä eletään kadulla, pihalla ja katolla.
Kykladien sokeripalatalo oli funktionalistisen rakentamisen esiäiti.
Mikä kiinnosti minua, alussa epämääräisesti, sitten yhä tietoisemmin, oli runon materiaalin järjestäminen alati muotoaan muuttuvan rakennustieteellisen mallin mukaan. Tätä ymmärtääkseen ei tarvitse viitata muinaiseen viisauteen, jolla Parthenon toteutettiin. Riittää kun palauttaa mieleen talojemme ja kappeleittemme vaatimattomat rakentajat Kykladeilla, heidät jotka löysivät joka tilanteessa parhaan ratkaisun. Oman ratkaisunsa. Yhtä aikaa niin käytännöllisen ja niin kauniin, että kun Le Corbusier näki ne, hän ei voinut muuta kuin ihaillen kumartaa.
Odysseus Elytis runouden muodosta Nobel-puheessaan 1979
LÄHTEITÄ:
- Greece – Cycladic architecture
- The morphology of traditional dwellings within an insular context
- George Pittas: Paros – A journey into space and time (Lefkes Village 2008)
- Sofia Pantouvaki: National Colour Stereotypes: Overcoming the “White Greek Island House” Myth
Mallan Maailma 
Siis miten ihminen osaa, kun on rakkautta paikkaan, aikaa ja suhteellisuuden tajua! Mikä kaikki puuttuu nykyajan rakentamisesta. Arvo ja kulutus on päällimmäisenä ja se että pian pääsee toisesta paikasta toiseen. Kiireen ja rahan leimaamaa.
Tajuan äkkiä kuinka tärkeää on minullakin tässä pienessä hirsitalossa se, että urakoitsija on sukulainen ja tuttu, joka tuntee pappansa ja hänen tapansa ja talonsa. Siltä pohjalta teemme remonttia. Että on ihmisiä, jotka kunnioittavat vanhan tekemisen arvoa ja kokonaisuutta suhteessa luontoon ympärillä sekä suhteessä ympäristörakentamiseen.
Kiitos!
Justiinsa samanlaisia juttuja ajattelin kirjoittessani pätkää. Kaikki on luonnollista ja rakentavaa, moenlla tapaa. Silmäni aukenivat tälle ilmiölle vasta nyt paroksella ollessani – aiemmin olin vain nähnyt asian silmää lepuuttavan esteettisen puolen. Oppia ikä kaikki!
Hyvää viikonloppua!