Pikku-Kikladien sielu, elämä, äiti

Kun olin Naxosilla kesällä 2013, seurasin sivusta, kuinka sataman pienemmästä laiturista erääseen alukseen pakattiin monenmoista väkeä ja tavaraa. Paatti oli kooltaan hyvin vaatimaton verrattuna Naxosin päälaiturista lähteviin saarten välisiin laivoihin, mutta silti kyytiin nousi myös kaltaisiani saarihyppelijöitä.

Päätin, että matkustan joskus Express Skopelítiksella ihan riippumatta siitä, minne sillä pääsee. Tämän kesän reissulla unelma toteutui, kun seilasin tällä ikonisella aluksella Naxosilta Amorgosille, jonka satamista toinen, Katapola, on Skopelítiksen kotisatama.

Strategisia mittoja

Skopelítis on tosiaan merkittävästi pienempi kuin näillä vesillä seilaava keskiverto katamaraani (pituus noin 100 m, +/- 1000 matkustajaa ja +/- 150 autoa) tai autolautta (noin 150 m, +/- 1800 matkustajaa ja +/- 450 autoa). Suloisen Skopelítiksen pituus on vain 33,45 m. Siihen sopii 170 matkustajaa ja 10 autoa. (Lähde: The Ferry Site)

WP_20170830_13_33_53_Pro

Lähtökuopissa Naxosilla.

Small Cyclades Lines -yhtiön  liikennöimä linja on toiminut vuodesta 1958 ja tarjonnut Naxosin ja Amorgosin välissä sijaitseville Pikku-Kikladeille yhteyden muuhun maailmaan. Jokakeväinen kuukauden kestävä vuosihuolto aiheuttaa tauon toiminnassa, mutta muuten skopeliittislainen kyntää merta päivittäin.

Nykyinen Express Skopelítis ei tokikaan ole alkuperäinen eli 59-vuotias. Se on yhtiön 10.alus, joka rakennettiin Pohjois-Kreikassa Tessalonikin telakalla 1986 ja jonka nykyinen kapteeni on Skopelítiksen merenkulkijasuvun kolmatta sukupolvea. Aluksen nimi viittaa Sporadien saariryhmään kuuluvaan Skopeloksen saareen, mistä perhe on lähtöisin.

Neitseellistä rauhaa – toistaiseksi

Pikku-Kikladit eli Μικρές Κυκλάδες koostuu noin tusinasta saaria, joista vain neljä on asuttua. Niiden populaatio on yhteensä alle tuhat. Sähkö saarille saatiin 1982 eikä julkista liikennettä ole eikä montaa kilometriä päällystettyä tietäkään.

Irakliá on saarista suurin: sen pinta-ala on kokonaista 19 km2. Shinúsa on vielä koskematon paratiisi, jossa ei kuulemma ”koskaan tapahdu mitään eikä siellä ole mitään tekemistä”. Donúsa sijaitsee erillään muista, Naxosin koillispuolella. Sieltä on yhtä pitkä matka Naxosille ja Amorgosille.

WP_20170830_15_50_49_Pro

Shinúsa on purjehtijoiden suosiossa etelään avautuvassa, tuulilta suojatussa lahdessa sijaitsevan satamansa ansiosta.

Yksi poikkeaa joukosta merkittävästi. Sen lempinimi ”Pikku-Kikladien Mikonos” kertoo, mistä on kysymys, vaikkakin mittakaava on luonnollisesti eri luokkaa. Kufonisiá koostuu Ano ja Kato eli ylä- ja alasaaresta, joista Ano Kufoníssi on asukasluvultaan – noin 400 – ryhmän suurin ja Kato Kufoníssi puolestaan asumaton. Aikaisemmin saarelaiset pysyivät leivän syrjässä kalastuksella, mutta viime vuosina yläsaari on houkutellut varsinkin elokuussa tuhansia pääasiassa kreikkalaisia ja italialaisia turisteja rannoilleen. Se onkin matkailupalveluiltaan ryhmän kehittynein, ja sitä kuvataan myös – mielestäni hieman uhkaavasti – trendikkäimmäksi Pikku-Kikladiksi. Ilmiselvästi muutoksen tuulet puhaltelevat jo.

Toistaiseksi jokaista pikku-Kikladia voi kuitenkin huoleti mainostaa kristallinkirkkailla vesillä ja hienohiekkaisilla paratiisirannoilla, joilla voi leikkiä vaikka Robinson Crusoeta ja Perjantaita. Yksi erityisesti Donúsaan ihastunut kävijä ilmaisi asian näin: ”Rannat ovat kuin Karibialla paitsi, että palmujen tilalla on tamariskeja”.

Agóni grammí – Kannattamaton linja

Kreikan väestöstä noin 15 % asuu saarilla, mikä tarkoittaa noin 1,5 miljoonaa kreikkalaista. Asutetuiksi on määritelty 116 saarta, joista 53:lla on yli 1000 asukasta.

Tämä tarkoittaa, että noin 50 saarella väkeä on vähän tai hyvin vähän. Laivayhtiöt eivät mielellään liikennöi alueilla, joilla ei ole yhtään väkirikkaampaa saarta. Juuri sellaisella alueella sijaitsevat myös Pikku-Kikladit.

Isojen yhtiöiden autolautat käyvät näillä ”Takasaarilla” (siis Naxosin takana) kesäisin säännöllisesti, mutta talvella harvennetuin vuoroin ja jos sää on liian huono, vielä harvemmin.

Siksi melkein säässä kuin säässä liikennöivä Skopelítis on pikkukikladilaisten pelastus. Se kuljettaa ihmisten ja tavaroiden lisäksi lääkkeitä ja lääkäreitä saarille sekä tarvittaessa potilaita saarilta Naxosille, Sirokselle ja Santorinille. Saarelaisten mukaan Skopelítis ei koskaan jätä ketään kyydistä eikä pulaan.

Muutkin kuin Pikku-Kikladien asukkaat arvostavat Skopelítiksen tekemää työtä. Lloyd’s List nimesi sen liikennöimän reitin Kreikan vuoden 2013 matkustajalinjaksi. Kyseessä ei ole mikä tahansa papukaijamerkki. Lloyd’s List on maailman laajuisesti arvostettu merenkulun auktoriteetti, on ollut 1700-luvulta lähtien.

Tärkeän lisän laivojen täyttöasteeseen ja tulovirtaan tuovat matkailijat. Kreikassa kävi 2016 melkein 30 miljoonaa turistia, joista hämmästyttävät 75 % teki lomansa aikana merimatkan. Siis kolme neljästä Kreikan kävijästä matkustaa laivalla. Jatkakaamme valitsemallamme tiellä.

Kesäisin Skopelítis koukkaa sunnuntaisin Amorgosilta Santorinin kautta ”hippien Iokselle” – se on oheisella kartalla Irakliásta lounaaseen oleva isohko saari – ja takaisin Amorgosille, jonka vuoron kuvittelisin tuottavan mukavasti sekä lisätuloja että faneja laivan ihailijakerhoon.

Toteutunut unelma

Elokuun 30.päivänä tasan kello 14 kapteeni astui laivaansa ja huikkasi: ”Tervehdys kaverit, oletteko valmiina? Nyt lähdetään!”. Ja niin tehtiin.

Matka Amorgosille oli juuri sellainen kuin Neil Manderson runossaan kuvaa:

Sitting in Naxos harbour I rest,
Morning journey always easiest.

But now things begin to stir
With rushing here and rushing there
Cargo comes to be stacked inside
Boxes and cartons and everything else beside.

More and more I’m filling up
And finally cars and a truck.
And I give a little groan.

People arrive, tickets in hand
A last look around, goodbye to land
Some inside, some go up high
To sit outside under clear blue sky
Squeezing in to claim their space
Sunscreen smeared on reddened face.
And I give a little groan.

Three bells chime we cast away
Edging out into the bay
And through the calm we gently tread
But choppier waters lie ahead.
Now down past Naxos golden coast
Sun shines hot, my travellers toast.
And I give a little sigh.

Steaming on mile after mile
To Iraklia and Skinnousa Isle
Some depart and take their wares, while
New faces climb on with a smile.
To Koufounnisi with busy quay
Then for Dounoussa in open sea.
And I give a little sigh.

Head wind blowing, white horses show
Sea sprays high, motion down below.
Chopping and lunging side to side
As sun lovers rush to be inside
Stumbling here and in between
Reddened faces now coloured green.
And I have a little cry.

At last the calm of Dounoussa port
For my sickened travellers a last resort
A short reprieve before the final lap
For Amorgos and Ayios Pavlos gap
Wind is easing, storm is done
My voyagers return for setting sun.
And I raise a little smile.

Rounding headland, Aegiali Bay
Nearing lights flickering away
I rise up, my shoulders back
And shout for all to hear
Proud SKOPELITIS is here.

Reissu alkoi letkeästi. Ensimmäiset kaksi tuntia Naxosilta Koufonissille merenkäynti oli rauhaisaa ja aallot keinuttivat Skopelítista kuin vauvaa kehdossa. Aurinko läikehti turkoosin veden pinnalla, lämpöinen tuuli silitteli ihoa. Erehdyin tuudittautumaan  siihen luuloon, että kaikki kuulemani tarinat hiukset pystyyn nostattavista Skopelítis-kokemuksista olivat vahvasti liioiteltuja.

WP_20170830_17_06_25_Pro

Kuin hypnoottista terapiaa.

Mutta ei. Näin jälkikäteen tiedän, että kyllä ne varmasti ovat ihan totta.

Kuten oheisesta kartasta selviää, reitti Kufoníssiltä Donúsalle kulkee luotisuoraan kohti koillista ja ilman Naxosin suojaa. Tähän aikaan vuodesta pohjoisesta vastaan puhkuu meltemi (italian sanoista mal tempo eli huono sää), puuskainen ja kova tuuli.

Skopelítis ei enää keinunut kuin vauva kehdossa vaan pyöri kuin lastu laineilla. Vyöryvät vesimassat kohottivat sen aallon harjalle ja tuntuivat jättävän sen hetkeksi roikkumaan ilmaan tyhjän päälle. Sitten syöksyttiin alamäkeen. Meno oli kuin vuoristoradalla. Laivan kokka sukelsi seinänkorkuisiin vaahtopäisiin aaltoihin ja kansia huuhtoi suolavesi kerta toisensa jälkeen. Luonnonvoimia ihmetellessäni mieleeni muistui yksi  Skopelítiksen lempinimistä: skilopníhtis, koiran hukuttaja.

WP_20170830_17_21_11_Pro

Kun riisuin illalla hotellissa housuni, ne olivat niin perusteellisesti suolatut, että seisoivat melkein itsekseen pystyssä. Tukka puolestaan oli niin tupeerattu ja kampaus tukevasti suolalla kiinnitetty, ettei hiuksista tarvinut kantaa huolta moneen päivään.

Valtaosa matkustajista, joita ei Kufoníssin pysähdyksen jälkeen ollut kuin muutamia kymmeniä, hakeutui alakerran baarin suojiin. Istuin penkkiini tarrautuneena alakannella, sillä ajatus suljetusta tilasta ei viehättänyt enkä luule, että olisin pysynyt avoimella yläkannella menossa mukana. Seuranani oli muutamia oksentavia ja muutamia hyvinvoivia kanssamatkustajia.

Heistä eräs kreikkalainen perheenisä kertoi, että kapteenin mukaan hänen liikkeellelähtörajansa on 9 beaufortia. Me olimme liikkeellä 8 beaufortin päivänä. Puuskissa saattoi olla vähän reilummin ytyä. Vaikka luottamukseni kreikkalaisten merenkulkutaitoihin on vankkumaton, hieman pelotti hetkittäin.

Meriseikkailu Donúsalle meltémin hampaissa kesti reilut kaksi tuntia. Donúsan jälkeen meri rauhoittui. Niin kuulemma tapahtuu melkein aina. Kulkusuuntakin on tähän aikaan vuodesta tuulen suuntainen.

WP_20170830_18_07_47_Pro

Rauhan satamassa Donusalla

WP_20170830_18_09_47_Pro

Arkinen idylli.

Amorgosille purjehdimme ilta-auringon lempeässä valossa matalien maininkien kyydissä.

20170830_153310634_iOS

Määränpää näkyvissä.

Kokonaisuudessaan laivamatka Naxosilta Egialiin Amorgosille kesti reilut 5½ tuntia. Vaikka se oli elämäni äärimmäisin extreme-kokemus, en antaisi hetkeäkään pois. Kyseessä oli itselleni mahdollisesti viimeinen tilaisuus matkustaa tällä legendaarisella aluksella, sillä huhtikuussa uutisoitiin, että Skopelítisin liikennöimän linjan sopimus päättyy lokakuun 31.päivä. Kuulostaa siltä, että Pikku-Kikladit alkavat kiinnostaa muitakin laivayhtiöitä.

Kapteeni Ioannis Skopelítis puolestaan ilmoitti lehdistötiedotteessa, että Small Cyclades Lines aikoo osallistua linjasta käytävään tarjouskilpailuun joko nykyisellä tai uudella aluksella. Toivotan yhtiölle onnea ja menestystä kovassa kilvassa. Sekä pikkukiladilaisten että saarihyppelijöiden edun mukaista olisi, että ainutlaatuista työtä vuosikymmenten ajan tehnyt yhtiö pystyisi tarjoamaan myös tulevaisuudessa saarelaisille ja saarihyppelijöille korvaamattomia palveluita ja ikimuistoisia kokemuksia.

Vähintään jokaisen saarihyppelijän, mutta myös kaikkien, jotka haluavat ymmärtää, mistä kreikkalaisuudessa on kyse, kannattaa katsoa YouTubesta löytyvä 45-minuuttinen, rakkautta ja elämänviisautta tulviva dokumentti Express Scopelítis. Siinä saarelaiset kertovat suhteestaan Skopelítikseen ja sen kapteeneihin. Filmi sai minut kyynelehtimään vuolaasti ja melkein pakkaamaan laukkuni.

20170830_163116759_iOS

Egialin satama Amorgosilla. Taustalla Krikelos-vuori ja sen rinteillä Ala- ja Ylä Potamosin kylät.

Jylhästä Amorgosista, johon ihastuin ikihyväksi, jatkan seuraavassa jutussa.

Tinoksen tuulia

Attikan niemimaan itärannalla sijaitsevasta Rafínan kotoisesta satamasta lähtee laivoja ensisijaisesti lähimmille Kikladien saarille. Rafínan reitillä ovat mm. Tinos ja Mikonos. Ne ovat naapureita, joiden välinen etäisyys on pienimmillään vain 8 km.

Katselin Tinoksella parvekkeeltani auringon laskeuduttua Myconos By Nightia ja miltei kuulin korvissani musiikin vuorokauden ympäri auki olevista baareista.

wp_20170829_07_24_24_pro

Mikonos on ollut aikojen alusta tähtien suosiossa – sekä sellaisten, jotka tuikkivat vain öisin, että julkisuudessa loistavien kuuluisuuksien. Jo 50-luvulla siellä kävivät aikansa megastarat kuten Marlon Brando ja Liz Taylor, ja 60-luku toi hipit. Nykyisin kaiken maailman fashionistat ja huippujulkkikset viihtyvät Mikonoksella, jossa majoituksen hinta on Kreikan saarista korkein, siis jopa korkeampi kuin Santorinilla.

Maantieteellinen läheisyys on ainoa Mikonosta ja Tinosta yhdistävä asia. Hedonistinen Mikonos on rauhallisen ja hyvällä tavalla suorastaan vanhanaikaisen Tinoksen täydellinen vastakohta. Tinos on Kreikan tärkein pyhiinvaelluskohde, jossa ei palvota kaunista julkikuvaa vaan Tiniotissaa, Tinoksen Neitsyttä.

Tinoksella uskonnon merkitys korostuu, sillä se on toinen Kreikan saarista, jossa on merkittävä katolinen vähemmistö. Saaren noin 8700 asukkaasta suurin piirtein 3000 tunnustaa paavin kirkkoa. Alueittainen jako menee niin, että läntinen Tinos on ensisijaisesti ortodoksien, itäinen Tinos katolisten asuttama.Pääkaupunkia Horaa ympäröivillä alueilla asuu molempien kirkkokuntien jäseniä. Oletan käytännön liittyvän kirkkokuntien perinteisiin maanomistuksiin. Kirjoitin katolisuudesta Kreikasta viime kesän Siros-kokemuksen jälkeen täällä.

Tinos on tunnelmaltaan lempeä ja letkeä saari, jonka asukkaat ovat uteliaita ja kontaktihaluisia. Aktiviteeteista uskonharrastuksen lisäksi parhaat edellytykset täällä ovat patikointiin, jota voi harrastaa vilkkaasti liikennöityjen teiden ohella myös vanhoilla mm. paimenten ja aasien käyttämillä, nykyisin selvästi merkityillä reiteillä.

image

Tinoksella on kiventyöstössä yhtä vaikuttavat perinteet kuin meillä puurakentamisessa.

image

Yksi saaren yli 700 kirkosta. Näkymä terassiviljelmien yli Horaan.

image

Maa on karua. Jatkuvasti piiskaava tuuli maksimoi eroosion ja tekee kasvien kasvun heikoksi.

Uskon voimalla

Uskovat tuo Tinokselle vuonna 1823 löydetty Neitsyt Mariaa esittävä ikoni. Pelagia-niminen nunna näki enneunia, joiden perusteella pyhäinkuva paikallistettiin. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan ikonin olisi maalannut evankelista Luukas, mikä ajoittaisi sen ajanlaskumme ensimmäiselle vuosisadalle.

Ikonin löytyminen vain muutamaa vuotta Kreikan vapaussodan alkamisen jälkeen nähtiin merkiksi jumalaisesta hyväksynnästä sodalle, ja monet sodan keskeisistä vaikuttajista kävivät Tinoksella osoittamassa kunnioitustaan Neitsyelle. Tästä syystä Tinoksen Neitsyttä pidetään Kreikan valtion suojeluspyhimyksenä.

Ikonin löytöpaikalle rakennettiin Panayía Evangelístria eli Hyvien uutisten Neitsyt Marian kirkko. Sen rakennusmateriaalina käytettiin mm. samalla paikalla sijainneen viininjumala Dionysoksen temppelin kiveä. Marmoria haettiin myös antiikin pyhältä saarelta Dilokselta, joka sekin sijaitsee näköetäisyydellä Tinoksesta etelään.

Evangelístria mainitaan usein yhtenä ensimmäisistä arkkitehtuuriltaan merkittävistä rakennuksista Kreikan valtion historiassa, koska sen rakentamisen ajankohta liittyy läheisesti valtion syntyhistoriaan.

wp_20170827_11_46_58_pro-1

Panayía Evangelístria on Tinoksen pyhin, mutta ei kaunein kirkko.

Vuonna 1880 valmistunut kirkko rakennettiin lahjoitusvaroin; rahaa saatiin sekä yksityisiltä henkilöiltä että uskonnollisilta yhteisöiltä. Se on edelleen omavarainen, Kreikan valtiosta riippumaton laitos, joka lahjoittaa suurta vaurauttaan runsaskätisesti mm. sosiaalitoimeen ja koulutukseen.

Tiniotissaa muistetaan ikonin löytöpäivän 30.tammikuuta lisäksi 25.maaliskuuta Marian ilmestyspäivänä, johon kirkon nimi viittaa ja jolloin vietetään myös Kreikan itsenäisyyspäivää. Suurin juhlapäivä Tinoksella on kuitenkin Marian kuolinpäivä 15.elokuuta, joka on Kreikan vilkkainta lomasesonkia ja jolloin laivavuorot ovat enemmillään.

Joudun tunnustamaan, että en mennyt kirkon katsomaan ikonia. Uskoni on heikko ellei suorastaan olematon, enkä tuntenut tarvetta tungeksia tuhansien asialleen omistautuneiden kanssa ikonin äärelle.

Kun olin eräänä aamuna ajanut bussilla Steni-nimiseen vuoristokylään ja lähtenyt patikoimaan sieltä takaisinpäin kohti Horaa (noin 3,5 tuntia tuulista nousua ja laskua), yritin päästä katsomaan 1970 pyhimykseksi julistetun Pelagian kammiota Kehrovouni-luostariin, joka osui matkani varteen. Valitettavasti sisäänpääsyä vartioinut nunna määritti asuni sopimattomaksi. Ylläni olleet polvipituiset bermudat eivät riittäneet, sillä luostarin ohjesäännön mukaan naisella tulee olla päällään pitkä mekko tai hame tai vastaava kankaankappale ja miehellä pitkät housut.

Mutta takaisin kaupunkiin, jossa riitti ihmeteltävää ilman kirkkoon menoakin.

Panayía Evangelístriaan johtaa kaksi samansuuntaista katua, jotka molemmat alkavat rannasta. Niistä uudempi on suuria kansanjoukkoja varten rakennettu, leveä ja näyttävä Leoforos Megaloharis eli Suuren armon Neitsyt Marian (valta)katu. Sen erikoispiirre on kadun oikeassa laidassa juokseva punainen matto.

image

Mattoa pitkin tosiuskovaiset konttaavat noin 800 metrin matkan rannasta kirkolle. Tungosta ei ollut, mutta jatkuvasti joku avuntarvitsija lähestyi Neitsyttä nöyrästi nelinkontin.

Kaduista toinen on samanniminen kuin kirkko: Evangelístria. Se on kuin itämainen basaari, jossa myydään kaikkea sitä uskonnollista rekvisiittaa, mitä Neitsyelle voi viedä tuliaisiksi tai mitä ostetaan muistoksi Tinoksella käynnistä. Markkinoinnin kielellä ilmaistuna valikoima on suppea, mutta lajitelma laaja.

image

Yksi suosikkituliaisista Neitsyelle ovat kynttilät, joita myydään metritavarana.

Tuulisella paikalla

Olin kyllä nähnyt erilaisissa tietolähteistä maininnan siitä, että Tinoksella tuulee, mutten paneutunut asiaan sen tarkemmin. Pieni tuulenvire Kreikan helteessä kuulosti hyvältä ajatukselta.

Tinoksen tuuli ei kuitenkaan ole mikään pieni vire. Saarella tuulee aina, enemmän tai vähemmän. Tähän aikaan vuodesta enemmän, koska on meneillään meltemisesonki. Heräsin usein öisin tuulen mylvintään, kun puhuri laskeutui vuorilta Horaan.

Uimakieltoja tai punaisia lippuja en nähnyt etelärannikolla, jossa liikuin. Eniten viileä, aika-ajoin jopa kylmä tuuli vaikutti vaatevalintoihin. Yleensä tähän aikaan vuodesta kuljen Kreikassa ilman lahkeita ja hihoja. Nyt kaivoin matkalaukusta öisiä laivamatkoja varten varaamia lämpimiä vaatekappaleita.  Ilmastointia en käyttänyt kertaakaan hotellissa; öisin piti kiskoa peittoa niskaan.

image

Jo 400 metrissä ollaan iso osa aikaa pilvessä, ja puuskainen tuuli heittelee kulkijaa miten sattuu.

Venetsialainen maantieteilijä Vincenzo Corenelli matkusteli näillä kulmilla 1600-luvulla ja oli hyvin innostunut paikallisista tuulista: ”Saarella on vähän tauteja, koska se altistuu kaikille tuulille, varsinkin pohjoistuulelle, jota kutsutaan Tinoksen lääkäriksi!”. Corelli jatkaa: ”Pohjoistuuli on hyväksi erityisesti saarelle sairaina saapuville ulkomaalaisille, sillä he paranevat vaivoistaan välittömästi ilman muita lääkkeitä”.

Ilmiselvästi Tinoksella on tuullut keskivertoa enemmän jo aikojen alusta. Mytologiasta löytyy kaksikin selitystä asioiden tilaan.

Toinen taru kertoo, että tuulten ylipäällikkö Eolos asuu Tinoksella, sen korkeimman vuoren Tsikniasin huipulla (725 m). Vuoren nimi tulee sanasta tsiknás, joka tarkoittaa paistuvan lihan aromia. Sen sanotaan viittaavan Eoloksen kunniaksi paistettujen ja uhrattujen eläinten tuoksuun. Tsikniasilta on löydetty runsaasti keramiikkaa, jotka saattaavat liittyä juuri Eolos-kulttiin.

Toinen tarina kertoo pohjoistuuli Boreaksen ottaneen hengiltä sankari Herkulesin hyvän ystävän. Siitä suuttuneena Herkules tappoi Boreasin kaksi lasta ja hautasi heidät Tsikniakselle. Surussaan isä Boreas antaa tullen riehua Tinoksella lakkaamatta.

Näin meltemin kaltaisia luonnonilmiöitä selitettiin silloin, kun tieteellisiä selityksiä ei vielä tunnettu. Kirjoitin vuotuistuuli meltemistä ensikohtaamisemme jälkeen täällä.

Kaikella kunnioituksella

Samoina muinaisina aikoina Tinoksesta käytettiin nimeä Ofiusa, joka tulee käärmettä tarkoittavasta sanasta ofis. Täällä oli käärmeitä haitaksi asti. Matkasuunnitelmia Tinoksella ei kannata kuitenkaan perua, sillä ongelma on hoidettu. Mertenjumala Posidon tuli avuksi lähettämällä saarelle parven haikaroita, jotka pistivät käärmeet poskeensa. Näin Posidonista tuli Tinoksen virallinen suojelija.

Kiitolliset saarelaiset rakensivat mertenjumalalle temppelin, joka on ainoa tälle pyhitetty palvontapaikka Kikladien saarilla.

Temppelin raunioalue ei ole Kreikan mittakaavassa kummoinen, mutta arkeologiasta kiinnostuneelle riittävä.  Se sijaitsee muutaman kilometrin päässä Horasta, aivan meren rannassa Kioniá-kylän kohdalla. Perille pääsee bussilla, joka päätoimisesti kuljettaa matkailijoita temppelin kohdalta alkavalle hiekkarannalle. Alueelle on rannan ansiosta kasvamassa matkailukeskittymä palveluineen.

image

Temppelissä seisoivat Posidonin ja Amfitritin luonnollisen kokoiset patsaat.

Ensimmäinen temppeli seisoi samalla paikalla jo 400-luvulla eaa. Temppeliä laajennettiin ja remontoitiin 200-luvulla, jolloin siitä tuli myös Posidonin puolison Amfitritin palvontapaikka. Mertenjumalaa palvottiin Tinoksella parantajana, puoliso toi avun hedelmättömyydestä kärsiville naisille.

image

Doorilaisten pylväiden koristama lepopaikka kävijöille. Se sijaitsi lähteen kohdalla ja toimi suihkukaivona. Sisäkattoa koristi tähtitaivasta jäljittelevä kivireliefi.

Tinosta kutsuttiin antiikin aikana myös nimellä Idrousa. Kantasana on idria eli paikka, jossa on vettä. Saarella on hyvät vesivarat moniin muihin saariin verrattuna.

image

Marmorilla päällystetty pyhä tie johti alttarille, jonne kävijät jättivät uhrilahjansa jumalille.

On ikävä joutua kertomaan, että mertenjumalan ja minun välini eivät ole juuri nyt parhaimmillaan. Olen aika käärmeissäni Posidonille.

Suunnitelmani mukaan toin Suomesta tuliaisia, jotka asianmukaisin menoin vein alttarille. Samalla esitin nöyrän toiveen lempeästä merenkäynnistä tulevilla merimatkoillani, mikä ei mielestäni ollut kohtuuton pyyntö.

Tästä huolimatta koin elämäni purjehduksen, kun jatkoin Tinokselta matkaa. Naxosille asti meni ihan hyvin, mutta sieltä Amorgosille Posidon katsoi asiakseen järjestää todellisen voimainnäytöksen. Vähemmälläkin olisin uskonut, että hän on se, joka määrää tahdin Egeanmerellä.

Se tarina kuuluu kuitenkin jo seuraavaan juttuun.

 

Odysseia 2017

Siltä varalta, etten malta jäädä neljän seinän sisään kirjoittelemaan blogia, kun Kreikka kaikkine ihmeineen kutsuu: Naamakirjassa on taas kaikkien luettavissa oleva avoin ryhmä Odysseia 2017.

Tilannetiedotukset alkoivat sunnuntaina 27.8, kun heräsin uuteen aamuun tämän kesän 1.saarella, pyhiinvaeltajien Tinoksella.

Nyt olen saarista jylhimmällä, Amorgosilla, josta matka jatkuu ensi viikolla pikkuruiselle Astypalealle ja edelleen Rodokselle.

Jokainen päivä on iso ilo, suuri nautinto ja erilaisten onnenkantamoisten täyttämä seikkailu satunnaisine extreme-kokemuksineen.

Todennäköisesti blogiin tulee kuitenkin uusi pätkä jo tänä iltana, kun tyhjennän päätäni ylipursuavista kokemuksista alkumatkan osalta.

Sitä ennen pitää keksiä, miksi WordPress ei suostu lisäämään kuvia pilvestä blogiin.

Tervetuloa mukaan!

Historian hienoin Space Odyssey

Jossain joku uskomaton asia odottaa tulevansa tiedetyksi.

Kirjoitin Nasan Voyager-luotaimista 2013, kun toisen niistä ounasteltiin siirtyneen ulos kotitähtemme vaikutuspiiristä. Nyt on palattava aiheeseen, sillä elokuun 20.päivä tuli kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun Voyager-2 laukaistiin yhdensuuntaiselle, edelleen jatkuvalle avaruusmatkalleen ja kun ajan henkeen sopien Star Wars -elokuvan teema  keikkui listojen kärjessä.  Voyager-1 seurasi perässä syyskuun 5.päivä 1977.

Epälooginen marssijärjestys – Kakkonen ennen Ykköstä – selittyy tehtävänjaolla ja siihen liittyen erilaisilla lentoradoilla sekä nopeuserolla (Voyager 1 kiitää 17.03 km/s ja Voyager 2  15.42 km/s). Ykkönen ohitti kakkosen jo vuoden -77 lopulla.

Ulos kuplasta

Meitä maalaisia – siis maan asukkaita – syytetään usein siitä, ettemme poistu omasta turvallisesta kuplastamme. Samaa ei voi sanoa Voyagereista: ne ovat Pioneereja isolla P:llä.

io

Kuva: NASA/JPL

Alkuperäinen missio oli tutkia Jupiteria ja Saturnusta, josta tehtävästä ne molemmat suoriutuivat kunnialla. Suurimman yllätyksen tuotti Jupiterin Io-kuun aktiivinen tulivuoritoiminta, jota ei oltu koskaan aiemmin havaittu kuin maapallolla.

Vuonna 1981 tehtävä oli suoritettu, ja Nasa päätti laajentaa missiota kunnianhimoisesti. Samalla tehtävät jaettiin.

Isot kaasuplaneetat ovat vain kerran 176 vuodessa sellaisessa asetelmassa, että avaruusaluksen on mahdollista ohittaa ne kaikki samoilla vauhdeilla. Tälläinen tilanne oli 1981, joten Kakkonen lähetettiin tutkimaan Uranusta (1986) ja Neptunusta (1989).  Se on edelleen ainoa aurinkokuntamme ”jäsen”, joka on nähnyt siniset jättiläiset lähietäisyydeltä. Me muut joudumme ihailemaan niitä kaukoputkella Maan kamaralta.

Voyager-1 ohjelmoitiin matkaamaan ulos aurinkokunnasta, vaikka tuolloin ei edes tiedetty, mitä se tarkoittaa matkassa tai ajassa. Operaatio sai tässä vaiheessa uudeksi nimekseen ”Voyager interstellar missio” eli VIM, ja sen tavoitteeksi määriteltiin  laajentaa Nasan aurinkokuntatutkimus ulkoplaneettojen taakse – ”kosmiselle takapihalle” -,  sieltä edelleen Auringon vaikutuspiirin ulkorajoille ja mahdollisesti rajojen toiselle puolelle. Kaikki tämä on käymässä toteen.

Mielestäni on parempi ymmärtää maailmankaikkeus sellaisena kuin se todellisuudessa on sen sijaan, että juuttuisi elämään harhassa, niin tyydyttävältä ja turvalliselta kuin se tuntuukin.

Aurinkoa ympäröi heliosfääriksi (kreikan sanoista helios=aurinko ja sfeera=pallo) kutsuttu alue, jota pitää kasassa Auringon magneettikenttä ja aurinkotuuli. Sen sisällä ovat kaikki aurinkokuntamme planeetat, joita heliosfääri ainakin jossain määrin suojelee avaruuden kosmiselta säteilyltä.

Tämän hetkisen tiedon mukaan elokuussa 2012 uutta tehtäväänsä suorittanut Voyager-1 saapui heliosfäärin ulkolaidalle, heliopaussiksi (kreikan sanasta pausis = pysähtyä, päättyä) nimettyyn avaruuden osaan. Heliopaussissa aurinkotuuli kohtaa tähtienvälisen tuulen. Tämä Auringon valtapiirin rajapyykki sijaitsee viisi kertaa kauempana Auringosta kuin uloin planeetta Neptunus.

Heliosfäärin muodosta oli esitetty erilaisia arvailuja, mutta huhtikuussa julkaistiin asiasta tuoreimmat tutkimustulokset. Niiden perusteella heliosfääri määriteltiin suurin piirtein kuplaksi eikä pitkähäntäisen komeetan malliseksi, joka oli toinen vaihtoehto.

heliosphere_april17

Kuva: Kuva Dialynas et al.

Oheisessa kuvassa värikkään kuplan ulkoreuna on nimeltään heliopaussi. Heliosfääriä on kuvassa kaikki heliopaussin sisällä oleva alue. Kuvassa väritetyn kuplan sisäreuna on puolestaan terminaatiosokki, jossa aurinkotuuli alkaa hidastua tähtienvälisen aineen vaikutuksesta. Punaisilla nuolilla kuvataan tähtienvälisen avaruuden hiukkasvuota. Cassinin, Voyagerien ja IBEXin mittauksiin perustuva näkemys heliosfäärin eli Auringon vaikutuspiirin muodosta.

Tähdet ja avaruus 4/2017

Matkaaja-1 on nyt jo tukevasti tähtienvälisessä avaruudessa,  ei kenenkään maalla, mutta Matkaaja-2 on vielä aivan heliosfäärin ulkokehällä. VIM on täydessä vauhdissa.

Arjen appseja

Monen muun hämmästelyn aiheen ohella jaksan edelleen ihmetellä sitä, että neljä vuosikymmentä kovassa käytössä, äärimmäisen vaativissa olosuhteissa työskennelleet laitteet toimivat edelleen moitteettomasti.

Ne toimittavat päivittäin dataa Nasan syvän avaruuden verkkoon. Maan pinnalla on kolme jättimäistä satelliittilautasta – yksi Kaliforniassa, yksi Canberrassa Australiassa ja yksi Madridissa Espanjassa -, jotka lähettävät yhteydenottopyynnön luotaimille. Paluupostissa saapuvat tuoreimmat uutiset avaruudesta, tosin viiveellä: Voyager 1:ltä 38 tunnin, Voyager 2:lta 30 tunnin kuluttua.

Ei näyttäisi olevan katvealueita sillä suunnalla.

Kommunikaatio toteutetaan alkuperäisellä eli 40 vuotta vanhalla, 12 watin lähettimellä. Apple myy 25 eurolla saman tehoista “kompaktia ja kätevää USB-virtalähdettä” iPhonen ja iPadin lataamiseen.

Veronmaksajilla on avaruusprojektien rahoittajan ominaisuudessa kiusallinen taipumus esittää tiedemaailmalle säännöllisesti kysymys: Mitä hyötyä tästä on minulle?

Voyagerien kohdalla vastaus tyydyttänee useimpia kysyjiä.

Voyagerit ovat historian ensimmäiset tietokoneohjatut avaruusalukset. Matkapuhelimessa ja CD-soittimissa hyödynnetään Voyagereita varten kehiteltyä tekniikkaa. Syvästä avaruudesta saapuvat signaalit ovat niin heikkoja, että Nasan oli pakko kehitellä kompakteja tapoja datan siirtoon. Myös älypuhelimien kuvankäsittely perustuu osin luotaimia varten kehiteltyyn teknologiaan.

Jotain hyötyä siis tästäkin jättiurakasta on ollut jopa niille, joita tiede eivätkä maailmankaikkeuden ihmeet kiinnosta.

Tulevaisuuden suunnitelmat

Pioneeriluotaimien CV on jo nyt varsin ansiokas sekä tieteen että tekniikan näkökulmasta. Kukaan ei tiedä, minkälaisia uusia sulkia ne voivat saada hattuunsa tähtien välisessä avaruudessa. Ne ovat siellä täysin neitseellisellä maaperällä.

Tehdäänpä todennäköisyysarvioita mahdollisista kohtaamisista.

Voyager-1 on tällä hetkellä noin 20 miljardin (20 000 000 000) kilometrin päässä maasta, Kakkonen hieman lähempänä. Vertailun vuoksi: Maan ja Auringon välinen etäisyys on noin 148 miljoonaa (148 000 000) kilometriä.

Lähin tunnettu naapuritähtemme on Proxima Kentauri, jonne on meiltä matkaa 4,24 valovuotta eli pyöreät 40 biljoonaa kilometriä (40 000 000 000 000). Toisin sanoen, vaikka Voyagerit ovat kiitäneet avaruuden halki jo neljäkymmentä vuotta, matkaa naapuriin on jäljellä vielä melkoinen taival.

Sitäpaitsi luotaimet eivät edes ole sellaisella lentoradalla, joka veisi ne Proxima Kentaurille. Nasan mukaan Voyagerit ohittavat reittinsä varteen osuvat ensimmäiset tähdet noin 40 000 vuoden kuluttua.  Vaikuttaa siis äärimmäisen epätodennäköiseltä, että edes Voyagerien kaltaiset insinöörien ihmekalut tapaisivat jonkun tai jotain avaruuden pimeydessä.

Edes maisemakuvia kuplamme ulkopuolelta ei ole luvassa, sillä siellä on sekä tyhjää että säkkipimeää. Niinpä energian säästämiseksi Voyager Kakkosen kamera sammutettiin jo Neptunuksen jälkeen, ja sama tehtiin Voyager Ykkösen kameralle, kun se 1990 oli ensin ottanut Neptunuksen takaa kuuluisan Valentinen päivän perhepotretin aurinkokuntamme planeetoista.

Tellus.jpg

Kuva: NASA/JPL

Kuva saatiin kaikista muista paitsi Marsista, joka oli liian pimeässä, Merkuriuksesta, joka oli liian lähellä Aurinkoa sekä Plutosta, joka epäonnistui kuvissa. Kuulostaa ihan keskiverrolta perhekuvan lopputulokselta. Meidän Telluksemme näkyy oheisessa kuvassa tuskin havaittavana, 0,12 pixelin kokoisena vaaleansinisenä täplänä valosäteessä.

Planeettamme on yksinäinen piste sitä ympäröivässä jättimäisessä kosmisessa pimeydessä. Meidän hämärässämme, kaiken tämän valtavuuden keskellä, ei ole minkäänlaista merkkiä siitä, että jostain muualta tulisi apua pelastamaan meidät itseltämme.

Nyt luotainten muutkin tarpeettomat laitteet on sammutettu, sillä ydinvoimalla toimivat akut tuottavat vuosi vuodelta vähemmän energiaa. Sitä tarvitaan varmistamaan luotaimien pysyminen sulina ja yhteydenpidon jatkuminen Maahan.

Säästöliekkisestä toiminnasta huolimatta Nasa arvioi yhteyden kulkureihin katkeavan todennäköisesti jo ennen niiden 50-vuotisjuhlia. Luotaimet jatkavat kuitenkin vaellustaan, mahdollisesti jopa miljardeja vuosia.

Voyager-veteraani Ed Stone kutsuu niitä meidän hiljaisiksi lähettiläiksemme Linnunradalla. Nykyisillä lentoradoilla ja tämänhetkisellä vauhdilla – noin 48280 km tunnissa – täysi kierros kotigalaksimme kainalossa vie niiltä 225 miljoonaa vuotta. Tätä ajatellessa maalliset asiat alkavat loksahdella järkevään tärkeysjärjestykseen.

Me olemme kuin perhosia, jotka lentelevät päivän ja luulevat tekevänsä niin ikuisesti.

  • Lainaukset: Carl Sagan (1934-1996), tähtitieteilijä, astrofyysikko, astrobiologi
  • Lähde: Nasa: Voyager

Muusien perintöä

Olen miettinyt viime päivinä musiikin voimakasta vaikutusta ihmislapsen mielentilaan. Musiikki nostaa, kun matalapaine lytistää. Se näyttää valoa, kun ympärillä on Tenavien Ressun sanoin ”synkkä ja myrskyinen yö”. Se rauhoittaa, kun pään sisällä pyörii karuselli kiihtyvää vauhtia. Elävän musiikin teho olisi luonnollisesti moninkertainen, mutta kotikonserttisalissakin vaikutus on merkittävä.

Heräsin pohtimaan aihetta kuunnellessani BBC:n jokakesäisiä, iki-ihania Proms-konsertteja. Ihmeellisen Internetin ansiosta mekin pääsemme brittien rinnalla osallisiksi maailman suurimman klassisen musiikin tapahtuman monipuolisesta musiikkitarjonnasta sekä suorina lähetyksinä että tallenteina BBC 3 -radiokanavan verkkosivujen välityksellä. Myös Yle Klassinen lähettää joka arki-ilta yhden konsertin. Tätä ihanuutta jatkuu melkein kaksi kuukautta. Pitkä terapiasessio!

Promsien ylistys oli vain alkusoittoa itse asialle. Havahduin nimittäin eilen Monteverdin musiikin tuottamassa huumassa ihmettelemään, missä sanan musiikki juuret ovat ja mitä sana alun perin tarkoitti.

Lahjaksi jumalattarilta

Ei tietenkään ollut yllätys, että jäljet johtivat sille samalle sylttytehtaalle, jossa myös monet muut tuttuakin tutummat sanat ovat syntyneet.

Musiikin kantasana on luonnollisesti kreikkaa: mousa (μούσα) eli suomeksi kirjoitusasultaan erilainen, mutta äänneasultaan identtinen muusa. Musiikin “kantamuusat” olivat kuitenkin paljon enemmän kuin taiteilijoiden innoittajia – jos toki sitäkin -, missä merkityksessä sanaa nykyisin käytetään yleisimmin meillä ja muualla.

Kreikaksi muusista puhutaan miltei poikkeuksetta monikossa, sillä ne olivat yhdeksän viehättävän neidon kollektiivi. Kyseessä eivät olleet ketkä tahansa tyttöset. Muusat kuuluivat kuolemattomiin, ts. ne olivat jumalattaria, vaikkakin niiden paikka Olympoksen hierarkiassa oli alemmilla portailla.

 

Yhdeksänä perättäisenä yönä Zeus saapui titaani Mnimosínin pyhälle vuoteelle, kauas muista jumalista Olympoksen lumihuipun alemmille rinteille, ja makasi hänen kanssaan. Kun vuosi oli ohi ja vuodenkierto täyttyi ja kuukaudet vähenivät ja monet päivät kuluivat, tämä synnytti yhdeksän tytärtä, kaikki samanmielisiä, joiden sydämen halu oli laulaa ja joiden mieli oli huolista vapaa.

Runoilija Hesiodos (noin 700-luvulla eaa.)

Muusat kuuluivat valon ja sivistyksen jumala Apollonin seurueeseen. Joidenkin lähteiden mukaan Apollon olisi ollut muusien menttori, mutta näkisin kyllä asian toisin päin: muusat olivat myös Apollonin innoituksen lähteenä, sillä se oli niiden elämäntehtävä.

1807_Thorvaldsen_Tanz_der_Musen_auf_dem_Helikon_anagoria.JPG

Muusien tanssi Apollonin säestyksellä. Kuva: WikimediaCommons

Kirjoitin yhdeksästä muusasta asuttuani niiden suloisessa hotellissa ihanalla Paroksella kesällä 2012. Juttu vierailusta löytyy täältä.

Santorini ja Paros 2012 177.jpg

Thalian talo, Nine Muses, Paros

Klío oli historian ja Uraní tähtitieteen suojelija. Eratólle kuului rakkausrunous, Efterpelle lyyrinen ja Kalliopílle eeppinen runous. Melpomeni oli tragedian, Thalia komedian muusa. Terpsihori oli kuorolaulun ja tanssin, Polímnia jumalille kirjoitettujen hymnien suojelija.

Muusan muisti

Kalliopí

Muusien vanhin ja siksi ”päämuusa” Kalliopí, eeppisen runouden ja puhetaidon suojelija, jolta Homeros pyysi inspiraatiota Iliaan ja Odysseian luomiseen.

Antiikin Kreikassa muusien taide tarkoitti paitsi musiikkia niin myös muita taiteenlajeja sekä tuon ajan arvostetuimpia tieteenaloja kuten historiaa ja astronomiaa. Muusat eivät siis olleet vain esityksillään juhlavieraita viihdyttäviä kaunokaisia. Ne toimivat Apollonin rinnalla sivistyksen etuvartiossa.

Tähän liittyen myös sanan museo kantasana on samainen mousa – ovathan museot ennen kaikkea sivistyslaitoksia. Alun perin muinaiskreikan musíon (μουσεῖον) tarkoitti muusille pyhitettyä paikkaa/alttaria. Sanaa alettiin sittemmin käyttää yleisemmin opiskelulle, taiteelle ja filosofialle tarkoitetuista tiloista, taidekouluista jne. Ptolemaiolaisessa Alexandriassa kaupungin maineikkaasta kirjastosta käytettiin nimeä museo.

Museoiden ja muusien välillä on luonnollinen yhteys paitsi tiedon suojelijoina niin myös siksi, että muusat eivät koskaan unohtaneet kokemaansa tai oppimaansa. Ei ihme, sillä heidän äitinsä Mnimosíni oli muistin jumalatar.

Tämä muusia koskeva yksityiskohta tuli mieleeni, kun kuuntelin aamulenkillä  podcastia ”Menetettyjen esineiden museo”. Sarjassa kerrotaan sodan jalkoihin jääneiden ihmisten ja muinaisaarteiden tarinoita.

Tällä kertaa aiheena oli pyövelikalifaatti-Isiksen tuhoama muinainen Palmyra, jonka temppelin kulmalla ohjelmassa haastateltu syyrialainen arkeologi oli viettänyt lapsuutensa. Hän sanoi näin: ”Museot eivät ole vain esineiden säilytyspaikkoja. Ne ylläpitävät yhteistä muistiamme ja säilyttävät yhteyden meitä ennen eläneisiin läheisiimme”. Hänen sanoillaan oli erityinen painoarvo, sillä hänen isänsä oli se arkeologi, joka kieltäytyi poistumasta Palmyrasta ja jonka Isis teloitti Bellin temppelin pihalle.

Edes kuolemassa häneltä (Akilleukselta) ei puuttunut laulua, sillä muusat seisoivat hänen rovionsa ja hautansa äärellä ja vyöryttivät kuorossa hänen ylleen valituslauluaan. Näin jopa kuolemattomien jumalten tahto oli, että urhealle sankarille, vaikka tästä elämästä jo lähteneelle, esitetään jumalaisia lauluja.

Runoilija Pindaros (400-luvulla eaa.)

Korkealentoisia ajatuksia

Itse muusa-sanan kannaksi on arvailtu indoeurooppalaisen kantakielen juurta men-, joka tarkoittaa muista tekijöistä riippuen joko ajatella tai kohota korkealle.

Ensin mainittu viittaisi luonnollisesti muusien lahjakkuuteen, viimeksi mainittu puolestaan siihen, että muusien tärkeimmät palvontapaikat sijaitsivat mäkien ja vuorien rinteillä ja laeilla. Yhtä Ateenan seitsemästä kukkulasta kutsuttiin alun perin Muusien kukkulaksi, kunnes nimi vaihtui nykyiseksi Filopappouksi.

Muusat ilahduttavat Olympoksella isänsä Zeuksen mieltä lauluillaan ja kertovat yksimielisesti asioista, jotka ovat ja asioista, jotka tulevat olemaan ja asioista, jotka ovat olleet. Väsymättömästi suloäänet virtaavat heidän huuliltaan, ja heidän isänsä ukkosenjyrisyttäjä Zeuksen talo iloitsee jumalattarien kaikkialle leviävästä liljamaisesta äänestä, ja Olympoksen lumiset huiput raikuvat sekä kuolemattomien jumalten kodit.

Runoilija Hesiodos (noin 700-luvulla eaa.)

Muusien ”toimialat” kertovat antiikin kreikkalaisten arvomaailmasta: taide ja tiede, luovuus ja ajattelu olivat tärkeitä. Musiikki ja runous nostivat arjen yläpuolelle, omien juurien tunteminen ja uteliaisuus koko universumia kohtaan auttoivat löytämään oman paikan kokonaisuudessa. Kelpaisi hyvin elämänfilosofiaksi nykyisinkin.

Nyt palaan sohvalle ajattelemaan sinisiä ajatuksia. Illan musiikiohjelmassa on Händelin oratorio ”Israel Egyptissä”. Se on ilmiselvästi monilauluisen Polímnian inspiroima teos.