Sukellus ruotsiin

Vietin pääsiäisviikonvaihteen Ruotsissa tätini perheen vieraana. En ollut ajatellut asiaa sen kummemmin etukäteen, Ruotsihan on melkein kuin Suomi ja täti on täti. Mutta pian saavuttuani tajusin, että reissusta tulee varsinainen språkbadsresa.

Pippi-Lilla-Gubben-470xOlen kouluajoista lähtien tykännyt ruotsin kielestä (ja kaikista muistakin kielistä), vaikka synnyin täysin suomenkieliseen sukuun Savon sydämessä. Jo lähtökohtaisesti myönteistä asennettani selittivät mitä luultavimmin Saariston lapset ja Peppi Pitkätossu, jotka edustivat mieleistäni elämäntapaa: aurinko paistoi aina ja kaikki oli heikun keikun.

Matkailu-urani aloitin skandinaavimatkanjärjestäjän opaskurssilla, jota seurasi kolme kuukautta jatkunut työsuhde. Kaksi kuukautta kestäneen kurssin ajan jaoin hotellihuoneen malmölaisen Ullan kanssa ja seurustelin göteborgilaisen Gertin kanssa. Hemskt kul! Yrityksen työkieli oli skandinaviska kaikilla pohjoismaisilla aksenteilla. Koulutuksen osana suoritin mm. ensiapukurssin, jonka vetäjä oli tanskalainen partasuinen lääkäri. Silkalla onnella ja hyvillä arvauksilla läpäisin kokeen.

Kun vaihdoin suomalaisen työnantajan palvelukseen, ystäväpiiriin jäi ruotsalaisia kollegoita vuosikausiksi eteenpäin. Myös poikaystävien joukossa oli sittemmin useampi viikinki läntisestä naapurista, mikä metodi on tunnetusti erittäin motivoiva kielen oppimisen näkökulmasta.

Valitettavasti ruotsin käyttötarve alkoi hiipua, kun juutuin Kyprokselle, ja siinä kävi kuten odottaa sopii. ”Use it or loose it”; ruotsini katosi syvälle muistin syövereihin. Suomeen palattuani suoritin opintojen osana useita ruotsin kursseja, mutta vaikutus näyttää olleen väliaikainen – tyvärr.

Pääasiallisesti oppimamme asiat kuten vieraat kielet tallentuvat säilömuistiin, jossa ne pysyvät periaatteessa ikuisesti. Tilanteessa on kuitenkin yksi suuri mutta. Vaikka varsinkin perinteisellä tavalla opetettu kielioppi ja myös sanasto, tosin vähäisemmässä määrin, säilyvät hyvin pitkä­kestoisessa muistissa, ajallisen etäisyyden ja karttuvan iän myötä tiedon palauttaminen muistista aktiivikäyttöön alkaa takkuilla.

Passiivinen kielitaito eli kuullun ja kirjoitetun ymmärtäminen – reseptiivinen kielen hallinta – säilyy hyvin. Luen nordic noir -dekkarit sujuvasti alkuperäiskielellä ja katson ruotsalaiset TV-sarjat tekstittämättöminä, mikä lienee yksi syy siihen harhaiseen käsitykseeni, että ruotsini olisi edelleen käyttökelpoisella tasolla.

Asioiden todellinen tila kuitenkin paljastui, kun kieli piti ottaa aktiivikäyttöön. Rupattelu – småprat –  vielä sujui, mutta keskustelu – diskussion – ei, ei todellakaan.

Kielitieteilijät kutsuvat aktiivista kielitaitoa produktiiviseksi kielen hallinnaksi: puheen ja tekstin tuottaminen on sujuvaa, sanavalinnat tilanteen vaatimusten mukaisia sekä sijapäätteet ja taivutusmuodot kohdallaan. Kuvaus ei sovi miltään osin ruotsinkieliseen ilmaisuuni.

Kirjoitin kaksikielisyydestä muutama vuosi sitten pätkässä ”Kielikylpyyn” näin:

”Työkalupakit” sijaitsevat ihmisen otsalohkossa. Siellä on tarkkaavaisuutta ja toiminnan ohjausta hallinnoiva alue, joka mahdollistaa keskittymisen yhteen asiaan estämällä huomiosta kilpailevan tiedon nousemisen tietoisuuteemme. Sen ansiosta on mahdollista tehdä montaa asiaa limittäin ja mm. pitää eri kielet erillään muistissamme.

Koska en ole kaksikielinen eikä päässäni ole kahta tasavertaista kieltä taistelemassa tilasta, ainoa syntymäkieleni ei luonnollisesti tunkenut työkalupakista tyrkylle. Englanti kuitenkin teki sen ja pontevasti.

Tätä aivojeni hämmennyksen tilaa selittää kaksi asiaa: säännöllisen ja monipuolisen käytön takia vahva englanti, mutta ehkä vielä enemmän ruotsin ja englannin läheinen sukulaisuussuhde. Niiden sanastoissa on paljon samankaltaisuutta eli samakantaisia sanoja, koska ne ovat kehittyneet samasta kantagermaanisesta kielestä. Esimerkiksi ruotsin sanoista yli 60% on germaanista alkuperää.

20180331_182013540_iOSVilkkaan seurustelun siivittämän pääsiäisaterian päätteeksi suustani ei tullut enää sanaakaan ruotsia, ainoastaan englantia. Aivoni ilmiselvästi väsyivät kontrolloimaan suustani ulos singahtelevia sanoja ja luovuttivat; ruotsi hävisi kisan. Superintensiivinen aivojumppa oli ottanut voimille, ja sitä seurannut uupumus totaalinen.

Onnekseni tätini on säilyttänyt äidinkielensä, vaikka hän on asunut Ruotsissa sotavuosista lähtien. Puhelut Ruotsissa asuvan, niin ikään sotalapsena maahan saapuneen ja suomea hyvin puhuvan vanhemman siskon kanssa sekä osallistuminen kotikylässä kerran viikossa kokoontuvaan ”Puhutaan suomea” -keskustelukerhoon ylläpitävät kieltä. Lisätukea tuovat Ruotsin radion ja television moninaiset suomenkieliset lähetykset. Tädeilleni pitäisi antaa vähintään papukaijamerkki äidinkielen ylläpidosta vieraskielisessä ympäristössä yli 70 vuoden ajan. Mikä iloa saada puhua omaa kieltään!

Kun uusi päivä valkeni ja olin tointunut edellispäivän haasteista, mieleeni nousi tiedonjyvänen, johon törmäsin kirjoittaessani ”Kielikylpyyn”-pätkää:

Kielen opettelu vaikuttaa vanhemmalla iälläkin aivojen kuntoon hyvin nopeasti. Näkyviä tuloksia mitattiin pienelle vanhusryhmälle järjestetyssä pilottikokeessa jo viikon mittaisen kielikurssin jälkeen. Vaikutukset eivät luonnollisesti ole pysyviä, ellei kieliharrastus jatku.

Pääsiäisloma ei kestänyt edes viikkoa, mutta olen vakuuttunut, että kokemus jätti jälkensä aivoihini pienten harmaiden solujen ainakin hetkellisesti lisääntyneenä määränä. Se myös nosti syvyyksissä uinuneen ruotsin hieman lähemmäksi pintaa. Kieltä oppii puhumaan vain puhumalla.

Kuinkakohan monta Ruotsin-matkaa tarvitaan, että kielitaito alkaisi palautua passiivisesta aktiiviseksi? Entä kuinka usein ja kuinka säännöllisesti intensiivikurssiin tulee osallistua, jos toivoo vaikutuksen aivokuntoon muuttuvan kestävämmäksi?

Pikainen vilkaisu kurssitarjontaan kertoi, että työväenopistojen keskustelukurssit ovat juuri päättyneet – så synd! –, mutta avoin yliopisto tarjoaa kesällä kiinnostavia vaihtoehtoja – vilken tur!

Seuraavassa sukutapaamisessa aion osallistua keskusteluun på flytande svenska.

399542_1280399542_1280

Apollonin ääni, osa 2

Delfoísta ja Apollonin oraakkelista kertovan paketin 1.osa on täällä.

Perimätiedon mukaan Apollonin temppelin tarkka sijainti on vuohien määrittämä.

Tietyssä paikassa Parnassos-vuoren rinteellä laiduntaessaan vuohet alkoivat äännellä ja liikkua oudosti.  Niiden epätavallista käytöstä ihmettelemään saapunut paimen alkoi puolestaan lausua ennustuksia ja samoin tekivät kaikki muut paikalle saapuneet. Kyseisessä kohtaa vuorenrinnettä todettiin halkeama maaperässä, ja sen päälle temppeli on rakennettu.

Sekä maantieteilijä Strabo (64 eaa. -25 AD) että pappina temppelissä toiminut Plutarkhos (46-120 AD) mainitsivat kirjoituksissaan halkeamasta nousseet höyryt, jotka sen aikaisen käsityksen mukaan olivat oraakkelin toiminnan perusta. Vanhoissa teksteissä oraakkelin sanotaan vaipuneen transsiin.

Myöhemmin monet ”asiantuntijat” pitivät tarinaa hölynpölynä, mutta pisteen epäilyille laittoivat yhdysvaltalaiset geologit vuonna 2001. He totesivat temppelin sijaitsevan siirroslinjan päällä, mikä selittää pohjavesien kuljettamien kevyiden hiilivetykaasujen kuten etaanin ja etyleenin kohoamisen kallioperän halkeamista maan uumenista maan pinnalle. Pythia-oraakkeli, jonka ”työpiste” eli kolmijalkajakkara seisoi halkeaman päällä, imppasi näitä aikoinaan mm. anestesiassa käytettyjä, hallusinogeenisiä kaasuja ja lausui sitten aivoituksiaan huumaantuneessa tilassa, Strabon mukaan sekä proosa- että runomuodossa.

Samaisista pohjavesilähteistä Parnassoksen rinteiltä johdetaan vesi nyky-delfoílaisten vesiverkostoon, mistä syystä ei ole kummallista, että kyläläiset aika-ajoin tuntevat ilmassa hieman makeaksi kuvaamansa kaasun tuoksun.

Suunnan näyttäjät

Myöskään temppelin asento ei ole sattumanvarainen. Tämän tiedämme tähtitieteen vaikutusta muinaisiin kulttuureihin tutkivan, äärettömän mielenkiintoisen tieteenalan, arkeoastronomian ansiosta. Arkeoastronomien apuna ovat modernin teknologian välineet GPS-paikannusjärjestelmistä Google-karttoihin sekä tähtitieteen tuhansien vuosien päähän menneisyyteen ulottuvat, muistiin kirjatut tiedot esimerkiksi tähtien sijainnista tietyllä ajanhetkellä.

20180206_121126090_iOS

Spiraalipylväs, sypressi ja Fedriades-vuori

Vuorten ympäröimässä, rinteelle rakennetussa Delfoíssa kävijä näki Apollonin temppelin sisäänkäynnillä seisoessaan Fedriades-vuoren jyrkät seinämät. Täällä temppelin rakennustöitä ei yleisen – yleisimmän? – näkemyksen mukaan ohjannut ensisijaisesti Aurinko eikä kuu vaan kolme Apolloniin liittyvää tähdistöä: Lyyra, Joutsen ja Delfinus. Temppeli katsoo koilliseen niin, että sen sisäänkäynti osoitti kesäpäivänseisauksen aikaan auringonlaskun hetkellä näiden koilliselle taivaalle nousevien tähdistöjen suuntaan.

Lyyra-tähdistön ”kielissä” sijaitsevat kuvion kirkkaimmat tähdet, niiden joukossa koko taivaan tähdistä viidenneksi kirkkain Vega. Vuosittain saamme terveiset Lyyralta meteorien muodossa.

Lyridit on kevään viimeinen merkittävä parvi Suomessa. Se on aktiivinen 16.–25.4. Parasta havaintoaikaa Suomessa on aamuyö 23.4. Parven meteorit näyttävät tulevan Lyyran ja Herkuleen väliseltä alueelta. Alue nousee korkeammalle keskiyön jälkeen. Hyvissä olosuhteissa voi nähdä noin 10 meteoria tunnissa.

Lyrideillä on kuitenkin aika ajoin yllättäviä aktiivisia vuosia. Viimeksi tällainen oli vuonna 1982. Meteorien määrä moninkertaistuu tällöin keskiarvosta.

URSA 

Lyyra oli monitaitoisen valonjumala Apollonin instrumentti. Soitollaan mestarimuusikko viihdytti muita jumalia aina, kun Olympoksella juhlittiin.

Valonjumala oli todellinen lapsinero. Mytologian mukaan hän ilmoitti heti syntymänsä jälkeen olevansa mielistynyt lyyran sekä ottavansa elämäntyökseen isänsä Zeuksen tahdon saattamisen tavallisten kuolevaisten tietoisuuteen, mitä tehtävää hän toteutti nimenomaan Delfoissa.

Plutarkhosin mukaan Zeus lahjoitti vastasyntyneelle pojalleen kultaisen lyyran, josta tuli tämän erottamaton seuralainen. Historian ensimmäisen lyyran rakensi mytologian mukaan jumalten viestinviejä Hermes hieman raadollisemmista raaka-aineista: kilpikonnan kuoresta ja lehmän suolista.

Lyyran itäpuolella on Joutsenen tähdistö, joka muodostaa taivaalle ristimäisen kuvion – kuin joutsen suuret siivet levällään. Pyrstössä on Joutsenen kirkkain tähti Deneb.

Joutsen (kr. Kyknus, lat. Cygnus) oli Apollonin pyhä lintu. Runoilija Kallimakhos (n. 305 eaa. – n. 240 eaa.) kertoo Delos-hymnissään joutsenten osuudesta valonjumalan maailmaan tuloon näin: Laulaen joutsenet, jumalan omat palvelijat, lähtivät Paktolus-joelta ja kiersivät seitsemän kertaa Deloksen ympäri, ja ne lauloivat Apollonin synnyinvuoteen yläpuolella, muusien omat linnut, kaikista linnuista musikaalisimmat. Siksi lapsi synnyttyään, vain muutaman päivän ikäisenä, viritti lyyraan juuri yhtä monta kieltä – seitsemän kieltä, sillä joutsenet lauloivat seitsemän kertaa synnytyskipujen yllä.

Tarkennettakoon, että joutsenet lauloivat ”synnytyskipujen yllä”, koska ne halusivat viedä Zeuksen Hera-vaimon huomion pois synnyttävästä Letosta. Leto oli yksi Zeuksen lukemattomista ei-niin-salaisista rakkaista, joka puski maailmaan jälleen yhtä au-lasta pääjumalalle.

Delfiini (Delfinus) on pieni delfiinin (ja leijan) muotoinen tähdistö. Apolloniin Delfinus liittyy Delfoin pyhätön perustamisen ajoilta. Valonjumala otti delfiinin hahmon, kun hän kidnappasi kreetalaiset kauppiaat mereltä ja nimitti heidät ensimmäisiksi papeiksi uuteen temppeliinsä.

Lyyra, Joutsen ja Delfinus näkyvät isossa osassa Kreikkaa vain kesäisin.

Delfoissa ne kohoavat kesäpäivänseisauksen aikaan koilliselle taivaalle toinen toisensa perässä iltayhdeksän jälkeen auringon laskiessa. Yön aikana ne piirtävät taivaankanteen temppelin yli ulottuvan kaaren ja katoavat luoteeseen samaan aikaan, kun aurinko alkaa nousta itä-koillisesta.

Talvipäivänseisauksen tienoilla kolmikko on näkyvissä vain muutaman hetken auringonlaskun jälkeen ja juuri ennen auringonnousua. 1200 eaa. – 300 AD tähdistöt katosivat kokonaan näkyvistä talvikuukausiksi. Tuolloin Delfoín oraakkelitoiminnassa alkoi noin kolme kuunkiertoa kestänyt talvitauko, koska Apollonin ajateltiin lähteneen lyyrineen joutsenten vetämissä vaunuissaan pohjoistuulen tuolle puolen, onnellisten ihmisten Hyberboreaan. Hyberborea oli useiden lähteiden mukaan myös Apollonin äidin Leton synnyinmaa.

Hyperborealaiset olivat yksi kreikkalaisessa muinaisuskossa Apollonin ja Artemiksen palvontaan läheisesti yhdistetty kansa. Nimi viittasi pohjoistuuli-Boreasiin. Heidän kotimaansa sijaitsi paratiisin kaltaisessa paikassa kaukana pohjoisessa, ”pohjoistuulen tuolla puolen” (muinaiskreikan ὑπέρ [iper]: yläpuolella, toisella puolella). 

ENCYCLOPÆDIA BRITANNICA

Hotspot á la Delfoí

apollorecon

Klassisesta doorilaistyylisestä temppelistä on jäljellä vain perustuksia sekä kuusi uudelleen koottua pylvästä. Temppelin strategiset mitat olivat 60 x 24 m, joten se oli Ateenan Parthenonia (70 x 31 m) pienempi.  Pylväiden korkeus oli melkein 11 m ja halkaisija 1,6 m.

20180206_121355242_iOS

Temppeli sisätilan jakoi kolmeen laivaan kaksi joonialaisten pylväiden rivistöä, mutta muuten yksityiskohdista tiedetään vähän. Pikkutarkasti kuulemansa muistiin merkinneen maantieteilijä Pausaniuksen mukaan siellä oli ainakin Poseidonille pyhitetty alttari, Zeuksen ja Apollonin patsaat sekä Homeroksen pronssinen rintakuva.

Useissa aikalaislähteissä kerrotaan myös seiniin kirjoitetuista elämänohjeista, joiden lausujiksi mainitaan seitsemän tietäjää. ”Tunne itsesi” ja ”kohtuus kaikessa” mainitaan myös useimmissa nykylähteissä, epäilemättä siksi, että ne kuulostavat niin ajankohtaisilta vielä näin 2500 vuotta myöhemmin.

Illustrerad_Verldshistoria_band_I_Ill_112-1024x1019

Keramiikkalautanen 430 eaa. Ateenan kuningas Egeus vastaanotolla.

Pyhistä pyhin eli adyton (”ei sisäänpääsyä”) sijaitsi maanpinnan alapuolella, 2-4 metrin syvyydessä, jossa Pythia istui pronssisella kolmijalkajakkarallaan. Sinne pääsivät oraakkelin ohella vain papit, jotka kirjoittivat muistiin tämän vuodattamia, usein monimerkityksellisiksi kuvattuja vastauksia tulkitakseen ne myöhemmin kysymyksen esittäneelle asiakkaalle.

Adytonissa seisoi Apollonin kultainen patsas sekä omphalos, jonka alla oli perimätiedon mukaan python-käärmeen hauta. Adytoniin oli haudattu myös hurmoksen jumaluus Dionysos, joka joidenkin lähteiden mukaan olisi toiminut Apollonin ”lomittajana”.

Vastaanotto avoinna

Apollonin oraakkelin pakeille ei luonnollisestikaan voinut saapua milloin sattuu. Jännitystä riitti viime hetkiin asti, sillä jos astrologit määrittivät päivän epäsuotuisaksi, pysyi vastaanotto suljettuna, mikä oli hankalaa kaukaa saapuneiden avuntarvitsijoiden kannalta.

Etusijan jonossa saivat delfoilaiset, sitten heidän liittolaisensa, heidän jälkeensä muut kreikkalaiset ja sitten, jos aikaa riitti, ei-kreikkalaiset.  Erityinen etuajo-oikeus promanteía myönnettiin merkittävää taloudellista tukea temppelille antaneilla Korintin, Naxosin, Khioksen ja Thebesin kansalaisilla sekä ansioituneilla yksilöillä. He pääsivät jonon kärkeen, mutta muille vuoronumero arvottiin paikan päällä.

Alun perin oraakkelin palvelut olivat käytettävissä vain kerran vuodessa, Apollonin syntymäpäivänä, joka oli 7.päivänä Vysios-kuukauden uudenkuun jälkeen. Vysios oli 30 päivän ajanjakso silloisen talven aikana, tammi-maaliskuussa. Delfoilaisten käyttämä kalenteri oli nykynäkökulmasta katsoen monimutkainen sekoitus aurinko-, kuu- ja tähtikalenteria, jota pidettiin kurissa lisäämällä kalenteriin ylimääräinen kuukausi joka 3., 5. ja 8.vuosi.

Kun tietäjän maine kasvoi ja konsultaatioiden kysyntä lisääntyi noin 600-luvulta eaa. lähtien, vastaanotto avattiin talvikuukausia lukuun ottamatta kerran kuukaudessa,  7.päivänä uudenkuun jälkeen.

priestess-of-delphi-1891.jpg!Large

John Collier 1891: Delfoin papitar

Todennäköisesti vastaanottoa laajennettiin tästäkin esimerkiksi suurten yleisötapahtumien kuten Delfoin ja sen liittolaisten vuosittaisten kokousten yhteydessä. Myös oraakkelin vastaanotolle ohi jonojen pääseviä suuri määrä aiheutti viivästyksiä aikatauluihin ja painetta palvelujen lisäämiseen.

Jumalten vastauksia oli alkuun välittämässä vain yksi Pythia-papitar, mutta asiakasmäärien kasvaessa tietäjän tointa hoiti kaksi kokoaikaista papitarta sekä heidän apunaan yksi varapapitar.  Tämäkin tieto on lähtöisin Plutarkhosilta.

Tehtävään valittu joutui antamaan luostarilupauksen kaltaisen sitoomuksen virkansa ajaksi. Toiminnan alussa oraakkelina toimi nuori ja nuhteeton neito, mutta sittemmin yli 50-vuotias rouva. Muutos tapahtui sen jälkeen, kun eräs asiakas kauniista oraakkelista hullaantuneena raiskasi tämän. Antiikin #metoo-kaikuja – seksuaalista häirintää työpaikalla!

Tietoa myytävänä!

Ennen sessiota kaikki vastaanotolle saapuneet puhdistautuivat temppelialueen ulkopuolella sijaitsevan pyhän lähteen vedellä, jossa myös oraakkeli peseytyi ennen adytoniin astumista. Muille riitti hiusten pesu, mutta henkirikokseen syyllistyneet joutuivat ottamaan perusteellisen kylvyn.

Seuraavaksi neuvoa hakeva osapuoli osti Apollonille lahjaksi pelanós-kakkua. Reseptistä ei ole täyttä varmuutta, mutta todennäköisesti se sisälsi ainakin hunajaa, öljyä ja vehnää ja/tai ohraa. Taikinasta valmistettiin litteitä leipiä ja kakkuja, joita ei kuitenkaan koskaan syöty vaan kyseessä oli puhtaasti uskonnollisiin rituaaleihin tarkoitettu leivonnainen.

Oraakkelin asiakas maksoi lisäksi käteismaksun, joka määräytyi hänen kotipaikkansa mukaan. Ennen konsultointia Apollonille suoritettiin myös eläinuhri, yleensä vuohi. Ulkopaikkakuntalaisia avusti heidän kotipaikkakuntansa nimittämä proxenos, kunniakonsulin kaltainen palkaton virkamies, joka valvoi asiakkaan etua.

Sana pelanós alkoi aikojen saatossa tarkoittaa kaikkia neuvonpidosta suoritettuja korvauksia, joilla katettiin myös esimerkiksi eläinuhrista aiheutuvia kuluja kuten polttopuiden, öljyn ja viinin hankinta.

Apollon oli luvannut mereltä papeikseen värväämille kreetalaisille, että työ palkitsisi heidät ruhtinaallisesti, ja hän oli oikeassa. Pythia todella toi alueelle ystäviä, menestystä ja varsinkin vaikutusvaltaa.

Delfoin lähtökohtaisesti mitätön kylä vaurastui oraakkelin ansiosta, ja osansa rikkauksista saivat sekä siellä työskennelleet että lähialueiden asukkaat. Paikkakuntalaisille Apollon oli aikalaistekstien mukaan antanut mm. oikeuden valita parhaat palat eläinuhreista, mistä Kallimakhos sai syyn tokaista ”Kuin kärpäset vuohipaimenen ympärillä – kuin delfoilaiset uhrieläimen ympärillä”.

Erään historioitsijan mukaan muinaisen Delfoín ”on täytynyt näyttää mielikuvitukselliselta vuoristokylältä, jossa talot oli tehty marmorista ja asukkaat olivat sekalainen seurakunta pronssisia, hopeisia, kultaisia ja norsunluisia patsaita ja esineitä”.

… ja sitten laskeutui hiljaisuus.

Oraakkelitoiminta alkoi hiipua 1.vuosisadalla. Siihen oli useita syitä: Rooma kasvatti valtaansa, alueella oli käyty useita uskonsotia, kristinusko alkoi levitä. Mahdollisesti osallisina olivat myös geologiset muutokset, jotka puolestaan aiheuttivat muutoksia pohjavesissä.

Historiankirjojen – tai urbaanin legendan – mukaan viimeinen oraakkeli antoi viimeisen vastauksensa 362 AD keisari (361-363) Julianus Apostatalle, joka oli julistautunut pakanaksi ja alkoi haaveilla klassisen kreikkalaisen kulttuurin elvyttämisestä. Hän lähetti edustajansa Delfoíin kysymään oraakkelilta: ”Onko antiikin jumalille mahdollisuuksia kristinuskoa vastaan?”, johon oraakkelin kerrotaan vastanneen:

Apollonilla ei ole enää temppeliä, ei ennustavaa laakeripuuta eikä puhuvaa lähdettä. Virta, jolla oli niin paljon sanottavaa, on kuivunut.

Lopullisesti Delfoin oraakkelin äänen vaiensi Rooman kristitty keisari Theodosius, jonka käskystä temppeli suljettiin 393.

Lähteitä mm.

Yhtä juhlaa

Päättyneellä viikolla pääsimme taas epäilemään tilastollisia totuuksia, kun jo kuudes Maailman onnellisuusraportti näki päivänvalon. Se perustuu dataan 156 maasta vuosilta 2015-2017 ja tarkastelee edeltäjiensä tavoin yksilön itsensä kokemaa eli subjektiivista onnellisuutta. Raportissa on vuosittain eri teema, tällä kertaa maasta-/maahanmuutto.

Aikaisempien tutkimusten tapaan perinteisten onnellisuusmittareiden: bruttokansantuotteen ja terveen eliniänodotteen ohella huomioidaan neljä asiaa, jotka vastaaja omien kokemustensa perusteella arvottaa asteikolla 1-10. Niitä ovat vapaus tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä, hyväntekeväisyydellä mitattu avuliaisuus, luottamus (korruption puute) ja sosiaaliset tukiverkostot. Yhdessä em. kuusi tekijää selittävät ¾ maiden välisistä onnellisuuden eroista.

Koko tuore raportti on luettavissa täällä.

2 x Numero Uno

Me suomalaiset saimme tässä kisassa kaksi kultaa.

Ensimmäinen tuli kantaväestön onnellisuudesta: olemme raportin mukaan tutkituista 156 maasta onnellisin. Olemme toki olleet voittajien joukossa myös kaikissa aikaisemmissa raporteissa, useimmiten muiden pohjoismaiden sekä Hollannin ja Sveitsin rinnalla. Erot kärjessä ovat aina mitättömän pieniä, ja esimerkiksi 2018 TOP 10 sopii arvosanojen 7,632-7,272 haarukkaan.

Mutta vain yksi saa kultaa, ja nyt sen saimme me. Olemme ”the overall happiness leader 2015-2017”. Pitäisikö meidän järjestää vuosittain Suomi100-juhlien kaltaiset pippalot? Olemme olleet viime aikoja hyvässä vedossa, mistä kertovat myös matkailutilastot sekä laaja ja monipuolinen mediajulkisuus.

Toinen kultamitali tuli Suomeen tänne muualta muuttaneiden ansiosta: Suomessa asuvat tutkituista maista onnellisimmat ”mamut”.

Myös tässä kärkikymmenikössä hajonta on pieni (7,662-7,031). On kuitenkin hyvä tietää, että maahanmuuttajien osalta tuloksissa ovat mukana vain ne 117 maata, joista kustakin saatiin kasaan vähintään sata vastaajaa vuosina 2005-2017 kerätystä datasta. Otos on siis hyvin suppea, mutta itse raportti on silti mielenkiintoista luettavaa. Kantaväestön tiedot perustuvat useimpien maiden kohdalla 2000-3000 henkilön vastauksiin.

Kantaväestön ja maahanmuuttajien ”onnellisuuspisteitä” ei voi verrata suoraan keskenään. Asteikko on sama, mutta järjestys on rakennettu tilastollisin menetelmin. Tutkimukseen osallistuneet, Suomessa asuvat mamut olivat onnellisempia kuin muissa maissa asuvat, mutta eivät kuitenkaan – vaikka oheiset, melkein identtiset luvut siltä näyttävät – yhtä onnellisia kuin kantasuomalaiset. Päinvastoin: kirjoittajien mukaan onnellisimmissa maissa mamut ovat kaikesta huolimatta vähemmän onnellisia kuin tilastollisesti keskivertoa merkittävästi onnellisempi kantaväestö.

Raportin laatijat mainitsevat ”ehkä kaikkein ällistyttävimpänä löydöksenään” sen, että kymmenen kärki on miltei identtinen, oli sitten kyse kantaväestön tai maahanmuuttajien subjektiivista onnellisuuden kokemuksesta.

Kantaväestön ja muualta maahan muuttaneiden välillä säilyy kuitenkin ero onnellisuuden määrässä. Eroa selittää paitsi taipumus muuttaa omaa maataan onnellisempaan maahan niin myös ilmiö, jota tutkimuksen tekijät nimittävät jalanjälki-vaikutukseksi ja jonka osuuden he sanovat olevan 10-25 prosentin luokkaa. Jalanjäljillä tarkoitetaan lähtömaan jättämää jälkeä lähtijään. Kotimaan tomuja on vaikea karistaa kannoiltaan.

Kirjoittajien mukaan kantaväestön ja maahanmuuttajien tulosten läheisyys kuitenkin kertoo, että muuttajien onnellisuuden taso riippuu ensisijaisesti uuden kotimaan tarjoamasta elämänlaadusta eikä esimerkiksi muuttajan henkilökohtaisista ominaisuuksista.

Raha ei riitä onneen

Kymmenessä onnellisimmassa maassa, jotka vuosi vuoden jälkeen ovat samoja vauraita maita, muualla syntyneiden osuus on keskimäärin 17%. Viiden kärkimaan joukossa luku on reilut 14% (Suomessa 2016 6,6%). Maailman kaikkien maiden keskiarvo on 8,6%.

Sellaiset kotimaansa jättävät, joilla on mahdollisuus valita, pyrkivät tietenkin hyvän maineen maihin. Siksi on luonnollista, että turvallisissa ja vakaissa maissa muualla syntyneiden osuus on poikkeuksetta korkeampi kuin muualla. Köyhyyttä, sotaa ja/tai vainoa pakeneva ei hakeudu tieten tahtoen ojasta allikkoon. Onnellisimmat mamut eivät kuitenkaan raportin mukaan asu maailman rikkaimmissa maissa vaan maissa, jotka tarjoavat parhaat eväät hyvään elämään mm. poliittisen ja taloudellisen vakauden ansiosta.

Jokainen, joka on esimerkiksi Dubaissa käydessään nähnyt rakennustyömailla  vuorokauden ympäri töitä paiskivia ja työpaikallaan myös asuvia pakistanilaisia siirtotyöläisiä ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa. Pakistanilaisille muutto Emiraatteihin tarkoittaa vain mahdollisuutta pitää kotimaahan jäävä perhe hengissä, ei onnellisuutta siinä merkityksessä kuin me sanan ymmärrämme.

Filosofeilla on taipumus määritellä onnellisuus merkityksellisen elämän sivutuotteeksi. Merkityksellinen elämä liittyy läheisesti itsensä toteuttamiseen, siihen että saa tehdä omasta mielestään kiinnostavia ja tärkeitä asioita ja parhaassa tapauksessa saa siitä jopa palkkaa. Jos kuitenkin yksilön elämää hallitsevat ulkopuoliset tahot ja olosuhteet eikä yksilöllä ole itsemääräämisoikeutta elämänsä ratkaisujen suhteen, onnellisuus tuppaa jäämään kaukaiseksi haaveeksi, jos siksikään. Sellaisessa tilanteessa jokainen kynnelle kykenevä alkaa harkita lähtöä jonnekin, jossa on edes teoreettinen mahdollisuus parempaan.

Olen vahvasti sitä mieltä, että ilman ihmisarvoa ja oikeudenmukaisuutta ei ole onnellisuutta.

Jaettu onni on vähintään kaksinkertainen

Myös asenteilla on merkitystä. Mitä suopeammin kantaväestö suhtautuu maahanmuuttajiin, sitä korkeammat onnellisuuspisteet – ehkä hieman yllättävästi molemmilla osapuolilla, sekä mamuilla että kantaväestöllä.

Hyväksymisen astetta selvitettiin kolmella yksinkertaisella kysymyksellä. Ovatko maahanmuuttajat hyvä vai paha asia? Onko maahanmuuttaja naapurina hyvä vai paha asia? Onko maahanmuuttajan ja kanta-asukkaan läheisen sukulaisen avioliitto hyvä vai paha asia? Tässä joukossa mm. me suomalaiset tipahdimme mitalisijoilta emmekä sopineet 23 listatun kärkimaan joukkoon (Islanti otti kultaa). Meillä olisi potentiaalia paljon parempaan, mutta se edellyttää asenteiden muutosta.

Raportti päättyy kahteen tutkimattakin aika itsestään selvään johtopäätökseen. Ensinnäkin maahanmuutto palkitsee molemmat osapuolet, kun maahanmuuttajat ovat tervetulleita ja kun he kotoutuvat hyvin. Toiseksi liian nopeasti kasvavat maahanmuuttajien määrät saattavat vahingoittaa juuri niitä hyvän elämän edellytyksiä, jotka houkuttelevat uusia tulokkaita.

Raportin kirjoittajat toteavatkin, että ilmeisin ratkaisu tilanteessa olisi auttaa ihmisiä heidän kotimaissaan eikä ainoastaan perinteisellä taloudellisella avulla vaan ensisijaisesti tukemalla heitä rakentamaan omasta maastaan luottamukseen perustuva yhteiskunta – sellainen kotimaa, josta heillä ei olisi tarvetta lähteä pois.

Yhteinen onni on jokaisen asia

Ei niin suopeisiin asenteisiimme on tarttunut myös Punainen risti, joka koordinoi parhaillaan vietettävää rasismin vastaisen viikon kampanjaa.

Rasisminvastaisella viikolla 19.–25.3.2018 edistetään yhdenvertaisuutta ja korostetaan yksittäisen ihmisen vastuuta toimia oikein rasistisessa tilanteessa. Jokainen kantaa vastuun omista asenteistaan ja valinnoistaan.

Rasisminvastainen viikko koskettaa kaikkia ja sen tehtävä on saada pysyvä vaikutus ihmisten asenteisiin.

Jokainen meistä voi valita, onko osa ongelmaa vai osa ratkaisua. Pienillä teoilla on suuri vaikutus.

Give peace a chance. Anna maahanmuuttajalle mahdollisuus.

Lisää juhlan syitä

Tällä viikolla monet tärkeät ja hyvät asiat nivoutuvat yhteen. Maanantaina juhlistettiin tasa-arvoa ja tänään tiistaina vietetään onnellisuuden päivää. Se on ollut YK:n yleiskokouksen aloitteesta kalentereissa vuodesta 2012 lähtien. Asiasta päättäessään YK totesi, että onnellisuus on perustavaa laatua oleva inhimillinen päämäärä, jonka tulisi nykyistä paremmin ohjata mm. poliittista päätöksentekoa. Tätä ihmettä vielä odottelen.

Kirjoitin onnellisuudesta hieman perusteellisemmin muutama vuosi sitten täällä: Kell´onni on?

Kaiken kukkuraksi onnellisuuden päivään osuu tällä kertaa vuoden ehdottomasti paras ajankohta: kevätpäiväntasaus, jolloin yö ja päivä ovat suurin piirtein yhtä pitkiä kaikkialla maapallolla ja josta eteenpäin mennään yhä lisääntyvään valoon.

”Suurin piirtein” tarkoittaa sitä, että mm. meidän kulmillamme päivä ja yö olivat tasapitkiä jo sunnuntaina, ja tiistaina valo on voitolla Helsingin korkeudella jo 12 minuuttia, muualla maassa vieläkin enemmän.

Koska kuitenkin kalenteriin merkittäviä tasaus- ja seisauspäiviä ei ajoiteta maakohtaisesti vaan maantieteellisin perustein, ”on kevätpäiväntasaus tiistaina 20.3. klo 18.15. Tämä on hetki, jolloin Auringon kiekon keskipiste ylittää taivaanpallon ekvaattorin ja siirtyy eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiselle. (Ursa). Joka tapauksessa:

Tervetuloa Aurinko!

Laatuaikaa aivoille

Meneillään olevan vuosittaisen aivoviikon teemana on tällä kertaa käytännönläheinen ”Vaali aivojasi”.

Aivoterveyttä käsitellään mediassa nykyisin muutenkin säännöllisesti. Lisääntynyttä palstatilaa ja ohjelma-aikaa selittävät muistisairaudet, jotka ovat niin yleisiä, että useimmilla meistä taitaa olla lähipiirissään niihin sairastuneita.

Aivojen hyvinvointiin vaikuttavat perusasiat ovat aiheen saaman huomion ansiosta kaikkien tiedossa: oikeanlainen ravinto, riittävä uni, liikunta, uusien asioiden opetteleminen ja vilkkaat sosiaaliset suhteet.

Kaltaistani itsekseen hyvin viihtyvää alkaa aika-ajoin miltei stressata se, että sosiaalisesta elämästä ja yhdessä tekemisestä veuhkataan myös tässä yhteydessä niin paljon. Eikö riitä, jos muut palikat ovat kasassa? Pitäisikö minun – noin 75-prosenttisen introvertin – ryhtyä verkostoitumaan väkisin aivojeni hyvinvoinnin nimissä?

Yksin, muttei yksinäinen

Onneksi sentään ei, sillä itsekseen ololla on myös myönteisiä seuraamuksia, vaikka niiden käsittely onkin jäänyt uhkakuvien alle. Yksinäisyydestä puhutaan kuin ihmiskuntaa väijyvästä, hengenvaarallisesta epidemiasta.

On luonnollisesti ihan eri juttu, onko yksin oleminen oma valinta vai olosuhteiden pakottama tila. Täysin ilman sosiaalisia kontakteja ihminen on todellisessa vaarassa syrjäytyä, ja syrjäytymisestä puolestaan seuraa ongelmia sekä fyysisessä että henkisessä hyvinvoinnissa. Vastentahtoinen yksinäisyys, jopa pelkkä tunne yksinäisyydestä, on yhdistetty mm. muistisairausalttiuteen.

Täydellisen eristäytymisen/eristetyksi tulemisen ja Duracell-pupumaisen hypersosiaalisuuden väliin sopii kuitenkin monenlaista olemista.

Itseäni uuvuttaa jo pelkkä ajatus siitä, että jokaisen päivän tulisi olla iloista yhdessä oloa ja yhteisöllisyyttä. Olen taipuvainen ajattelemaan, että se joka ei osaa olla kaksin itsensä kanssa, on suuremman uhan alla kuin se, joka uskaltaa altistua omalle seuralleen. Mikä mörkö siellä oman pään sisällä oikein pelottaa? Voin luonnollisesti olla väärässä.

outdoor-2206196__340

Ylitsevuotavaa ulospäinsuuntautuneisuutta arvostavassa maailmassa introvertit määritellään usein epäsosiaalisiksi, mikä antaa asiasta väärän kuvan. Introvertit viettävät kyllä keskivertoa vähemmän aikaa muiden seurassa, mutta kuitenkin juuri sopivan määrän omiin tarpeisiinsa.

Heillä on myös tutkitusti lukumäärältään harvempia ystävyyssuhteita kuin ekstroverteillä, mikä sivumennen sanoen tuntuu itsestäänselvyydeltä ilman tutkimuksiakin.  Heidän ihmissuhteensa ovat kuitenkin lähtökohtaisesti tasapainoisia, sitoutuneita ja vakaita. Laatua määrän kustannuksella.

Sosiaalisiksi suhteiksi en laske nimestä huolimatta sosiaalista mediaa, jonka hyötyihin ihmissuhteiden areenana suhtautumiseni on kaikin puolin skeptinen. En toivo tulevani robotin hoitamaksi, kun vanhenen ja tarvitsen apua, enkä halua olla tekemisissä ystävieni kanssa ensisijaisesti virtuaalimaailmassa. Teknologia on hieno asia silloin, kun se pysyy palvelijanamme, mutta ei silloin, kun me alistumme sen orjiksi.

Laatuaikaa

BBC:n epäsosiaalisuutta käsittelevä artikkeli Why being a loner may be good for your health mainitsee luovuuden psykologiaa työkseen tutkivan Gregory Feistin hypoteesin. Sen mukaan yksin oleminen näyttäisi vaikuttavan myönteisesti yksilön luovuuteen.

Tutkija määrittää luovuuden ajatteluksi tai toiminnaksi, jonka keskiössä ovat omaperäisyys eli uusi näkökulma ja hyödyllisyys eli konkreettiset tulokset. Hänen tutkimuskohteinaan olleita taiteilijoita ja tieteenharjoittajia yhdisti vahvana luonteenpiirteenä vähäisempi kiinnostus sosiaaliseen kanssakäymiseen eli epäsosiaalisuus. Havaintoa Feist selittää yksin olemisen mahdollistavalla pohdiskelulla ja havainnoinnilla, joita luovat prosessit edellyttävät.

Sosiaalista pidättyväisyyttä tutkiva psykologi Julie Bowker tuli hiljattain samaan tulokseen. Hänen mukaansa ilmiö voidaan jakaa kolmeen tyyppiin: pelon aiheuttamaan ujouteen, sosiaalisen kanssakäymisen välttämiseen, koska se on vastenmielistä, ja epäsosiaalisuuteen, joka johtuu siitä, että henkilö on mieluummin itsekseen kuin muiden seurassa. Epäsosiaalisuus on myös Bowkerin tutkimuksen mukaan yhteydessä omaperäiseen itseilmaisuun.

Näyttää siis siltä, että on vaaratonta, ellei peräti suotavaa, viettää aikaa omassa seurassaan. Näin ainakin silloin, kun sen tekee positiivista syistä: ei siksi, että inhoaa tai vihaa kanssaihmisiä vaan siksi, että viihtyy hyvin omassa seurassaan.

Ajatuksen lentoa

Toinen hyvä tapa vauhdittaa mielikuvitusta ja synnyttää uusia ideoita on olla tekemättä mitään, mikä sekin onnistuu helpoiten itsensä kanssa kahden.

WP_20161206_11_04_10_Pro

Yhdysvaltalainen neurologian professori Marcus Raichle kollegoineen yllättyi, kun hän aivojen alueellista työnjakoa tutkiessaan havaitsi, että useampi aivoalue oli aktiivisessa tilassa, vaikkei niihin kohdistunut minkäänlaisia ulkopuolisia häiriötekijöitä tai tehtävänantoja kuten aistiärsykkeitä.

Tutkijaryhmä antoi näille tandemina operoiville aivoalueille yhteisnimen default mode network. Kyseinen lepotilaverkosto aktivoituu nimenomaan silloin, kun me emme tee mitään.

Verkosto on aktiivisempi levossa kuin tarkkaavaisuutta vaativien tehtävien aikana. Se kääntää huomiomme sisäänpäin: harrastamme itsetutkiskelua, ajatuksemme vaeltelevat omia polkujaan, muistelemme menneitä, unelmoimme ja visioimme tulevaa.

Ajatus on vapaa kuin hiirihaukka eikä lähe piikkilankaleirille, ee, ee! Ei lähe ajatus leirille, ei koskaan!

Itseoppinut filosofi Konsta Pylkkänen Veikko Huovisen romaanissa ”Havukka-ahon ajattelija”.

DMN-verkoston aktivoituminen ei edellytä sulkeutumista luostariin eikä edes Kainuuseen muuttoa, vaikka perinteisesti hiljaisuus onkin yhdistetty tajunnanvirtamaiseen aivotoimintaan. Samaan sinisille ajatuksille otolliseen tilaan pääsee kotisohvalla, rantakalliolla, laivankannella tai missä tahansa tilanteessa, joka on turvallinen ja jossa ympäristön häiriötekijät ovat riittävän heikkoja.

Operaation onnistumisen perusedellytys on luonnollisesti se, että malttaa vierotusoireita uhmaten olla erossa puhelimestaan.

WP_20170910_08_22_03_Pro

Samaan mielen laajenemisen teemaan hieman eri näkökulmasta liittyi muutaman päivän takainen HeSan artikkeli, jonka otsikko oli ”Nykyihminen löytää henkisyyden ilman jumalaa”. Järjestäytynyt uskonharjoittaminen on ollut läntisessä maailmassa pitkään vähenemään päin, ja nykyihmiset hakevat henkisiä kokemuksia ja tiloja muilla tavoin. Meditoiminen, luonnonilmiöiden ihmettely ja kosminen kummastelu – ne vievät nykyihmisen suuremman äärelle ja antavat ajatuksille siivet.

Katso ylös tähtiin äläkä alas jalkoihisi. Yritä ymmärtää, mitä näet, ja pohdi, mikä tekee maailmankaikkeuden olemassaolon mahdolliseksi. Ole utelias.

Kosmologi, astrofyysikko Stephen Hawking 1942-2018

Silence is golden

Jännittävä havainto aivoterveyden kannalta on sekin, että hiljaisuus kiihdyttää ainakin hiirillä aivosolujen lisääntymistä samalla tapaa kuin fyysinen aktiivisuus.

Kaksi hiljaista tuntia päivässä näkyi solujen määrän kasvuna oppimisen ja muistamisen avainalueella hippokampuksessa. Tämä todettiin tutkimuksessa, jossa pyrittiin selvittämään, onko erilaisilla äänimaailmoilla vaikutusta aivosolujen muodostumiseen, ja jossa hiljaisuus oli alun perin mukana vain verrokkitilana.

Verrattuna kontrolliääniin (staattista suhinaa, pentujen kutsuäänet, Mozartia pianolla) hiljaisuudelle altistuminen aikaansai merkittävän lisääntymisen solujen määrässä. Tulokset viittaavat siihen, että luonnoton ääniärsykkeiden puute ja myös monimuotoiset, tosin eläinkokeiden näkökulmasta epäolennaiset ärsykkeet (Mozart – jota hiiret eivät osaa arvostaa; oma huomautus) aktivoivat solujen esiasteita – mikä hiljaisuuden tapauksessa johtaa myös suurempaan määrään tehtävältään erikoistumattomia soluja – kun taas ympäröivä häly ja epämuodolliset taustaärsykkeet eivät sitä tee. 

Is silence golden? Effects of auditory stimuli and their absence on adult hippocampal neurogenesis

Vaali aivojasi!

Yksi suurista aivo-parkaamme uhkaavista vaaroista – huolimatta aivojen valtavasta kapasiteetista – on jatkuva, usein itseaiheutetun kiireen ja stressin siivittämä ylikuormitus ja siihen läheisesti liittyvä vaarallinen vitsaus: älylaitteet, joihin olemme kasvaneet kiinni.

Jouduin jo aikaa sitten kieltämään itseltäni aikasyöppö-naamakirjan maanantaista perjantaihin tajuttuani, että olin alkanut lukea päivän lehteä kuin FB-päivityksiä, nopeasti selaamalla ja vain otsikkotasolla. Myös blogin ylläpito kärsi, koska haahuilin aiheesta toiseen eikä keskittymiskyky riittänyt ajattelun fokusoimiseen yhteen asiaan kerrallaan. Uudet huonot tavat opin hämmästyttävän nopeasti, mikä oli pelottava havainto.

Näin helposti jopa kaltaiseni kypsä aikuinen jää hetkellisen mielihyvän eli dopamiinipurkauksen koukkuun. Kyseessä ovat luonnollisesti vain henkilökohtaiset kokemukseni, mutta ainoa riippuvuudestaan järkyttynyt en ole. Kannattaa kuunnella YLE Areenasta aihetta käsittelevä Minäkö digikoukussa? -ohjelma.

Aivojen parhaaksi ja aivoviikon kunniaksi suosittelen kokeilemaan älylaite-lakkoa tai edes rauhoittamaan yhden tunnin illasta algoritmien ja bittien ulottumattomiin. Säästyvän ajan voi vaikka pötkötellä sohvalla ja antaa ajatuksen viedä.