Maailman kaunein meri

Thalassaa, Välimeren henkilöitymää, luonnehditaan Ethirin (kirkas yläilma, jota jumalat hengittivät) ja Iméran (päivänvalo/päiväsaika) tyttäreksi (Hygin. Fab. Praef. p. 2 ; Lucian, Dial. D. Marin. 11.)

Theoi-sivusto

Thalassan katsotaan myös olleen rakkaudenjumalatar Afroditen äiti, jonka taivaanjumaluus Uranus ilman omaa aloitettaan hedelmöitti, kun hänen isänsä Saturnus kastroi poikansa ja heitti tämän verisen peniksen mereen. Tähtitieteessä Thalassa-nimen on saanut yksi kaasuplaneetta Neptunuksen kuista.

Tieteellinen versio Välimeren synnystä

Välimeren edeltäjä tunnetaan nimellä Tethys-meri.

Nimi Tethys on sekin luonnollisesti peräisin Kreikan mytologiasta. Tethys oli Uranuksen ja Gaian (Taivaan ja Maan) tytär sekä valtameren jumaluuden Okeanuksen sisar ja puoliso. Sekä Thalassa että Tethys olivat alkujumaluuksia (protogenos), ts. ne edustivat  tutumpia Olympoksen jumaluuksia edeltävää jumalsukupolvea.

1024px-Mediterranean_Rupelian

KUVA: WikiMedia (tilanne noin 30 miljoonaa vuotta sitten)

Esihistoriallinen, nykyistä Välimerta merkittävästi laajempi Tethys-meri aaltoili pohjoisen Laurasian mantereen ja eteläisen Gondwanan mantereen välissä suurimman osan mesotsooisesta maailmankaudesta (251 – 66 miljoonaa vuotta sitten).

Se kuivui vuosimiljoonien kuluessa useita kertoja suolarinteiseksi altaaksi, kun mannerlaattojen liikkeiden seurauksena virtaukset muilta vesialueilta estyivät ja kuumuus haihdutti altaassa olleen veden. Lopullisesti Tethys erottui nykyisestä Atlantin valtamerestä noin 14-13 miljoonaa vuotta sitten, kun eteläinen Afrikan laatta törmäsi pohjoiseen Euraasian laattaan.

Noin 5,3 miljoonaa vuotta sitten, jälleen levottomien mannerlaattojen liikkeen takia, virtauksen estänyt maaharjanne Euroopan ja Afrikan välillä murtui, ja valtameren vedet vyöryivät Tethyksen altaaseen valtavalla voimalla, tutkijoiden mukaan yli 100 km:n tuntinopeudella usean vuoden ajan. Vedenpinnan uskotaan nousseen nopeimmillaan yli 10 m päivässä.

WP_20170910_09_27_28_Pro

Jossain Nysiroksen ja Tilosin välissä (2017)

Maapallon suurimman sisämeren vedenpintaa ylläpitää edelleen Atlantilta saapuvien virtauksien mukana kulkeva vesi, jonka vuosittaiseksi määräksi arvioidaan 35 000 km3. Ilman Atlantin apua Välimeren pinta laskisi noin metrin vuodessa voimakkaan haihtumisen takia. Haihtuva vesi jättää jälkeensä suolan, mikä selittää Välimeren korkean suolapitoisuuden: 3,6-3,8 %. Vertailuksi: Itämeren vesi on nk. murtovettä ja sen suolapitoisuus on muutaman promillen luokkaa.

Meri maan keskellä

Välimeri, Medelhavet, Mittelmeer, Mediterráneo jne. jne: kaikkien näiden nimien juuret ulottuvat samaan alkulähteeseen.

Romaanisista kielistä tunnistaa helposti sanan latinalaisen esikuvan Mare Mediterrāneum. Se koostuu sanoista medius keskellä, terra maa sekä aneus-päätteestä, joka tarkoittaa jonkun omaista. Nimi on käännöslaina idästä. Kreikan Mesóyios Thálassa (Μεσόγειος Θάλασσα) koostuu merta tarkoittavasta thalassasta sekä sanoista mesos sisällä ja sanan maa yi genetiivimuodosta.

Vanhempaa perua on Aristoteleen suuhun laitettu nimi Sisämeri I eso thalassa, joka ilmaisu oli todennäköisesti Välimeren siemen. Ulkomeri I exo thalassa tarkoitti  valtamerta Herkuleen pylväiden eli Gibraltarin salmen toisella puolella tai mahdollisesti Peloponnesosin niemimaan eteläisen Maléan niemen takaista Välimerta.

Sanan thalassa etymologiset juuret ovat historian hämärän peitossa, kielitieteilijöiden mukaan ”esi-kreikassa” – tai mahdollisesti etruskissa.

IMG_0561

Folegandros (2014)

Muinaiset kreikkalaiset kutsuivat Välimerta usein vain nimellä Meri, sillä jokainen ymmärsi ilman sen kummempia lisäselityksiä, mistä oli kyse. Joskus saatettiin käyttää lisämääreitä ”suuri” tai ”meidän” – olivathan kyseessä kreikkalaisten kotivedet.

Kreikkalaiset määrittivät kotimaansa läntisen rajapyykin em. Maléan nimen kohdalle. Sen toisella puolella alkoi muu maailma ja ainakin Odysseus-paran tapauksessa loputon vastoinkäymisten sarja. Odysseuksen ”isä” Homeros ei mainitse eepoksessaan yhtään meren erisnimeä, vaikka koko pitkän tarinan näyttämönä on meri. Tämäkin kuvastaa aikalaiskäsitystä: koko meri on meidän. Nobelisti Elytis kutsui Egean merta saarineen ”jumalaiseksi sormenjäljeksi”.

Antiikin roomalaisten Välimerestä käyttämä nimi Mare Nostrum oli siis sekin lainaa kreikkalaisilta. Roomalaisten kielenkäytössä nimellä tosin ilmaistiin sitä tosiasiaa, että Euroopan ja Afrikan mantereiden väliin jäävän meren vedet huuhtelivat mahtavan Rooman imperiumin rantoja kaikilla ilmansuunnilla.

Välimeri on järjettömän pieni meri; sen historian pituus ja suuruus saa meidät kuvittelemaan sen kokoaan suuremmaksi.

Lawrence Durrel: Balthazar (1958)

Kielestä riippumatta ”meidän meremme” sopii käytettäväksi laajemmassakin merkityksessä. Länsimainen sivistys kehittyi Välimeren rannoilla, ja Euroopan voi hyvällä syyllä sanoa syntyneen Välimeren kulttuureista, joten sitä voi oikeutetusti pitää kaikkien eurooppalaisten omana merenä.

Välimeren kulttuuripiirin maantieteellisiä rajoja on mahdoton määritellä. Muinaisessa maailmassa ongelma ratkaistiin käytännöllisesti: alue rajattiin oliivipuun levinneisyyden perusteella.

Välimeri ulottuu autiomaavyöhykkeen laidalle ja oliivi on sen puu, sen auringon ja kirkkauden vyöhykkeen puu, joka erottaa päiväntasaajan apeuden pohjolan apeudesta.

Aldous Huxley: The Olive Tree (1973)

Tautinsa kullakin

Islomania = pakonomainen innostus saariin; tila jossa saaret tuntuvat vastustamattoman, jopa pakonomaisen kiinnostavilta ja vetovoimaisilta; islo latinan saarta merkitsevästä insulasta.

Lawrence Durrell kuvaa tautia Rodos-kirjassaan ”Reflections on a Marine Venus” (1943) näin: ”On olemassa ihmisiä, jotka ovat jollakin tavalla saarten pauloissa. Pelkkä ajatus siitä, että he elävät saaressa, meren ympäröimässä pienessä maailmassa, suorastaan päihdyttää heidät”. Suomalainen filohelleeni Göran Schildt kuvasi ilmiötä kirjassaan ”Purjehdukseni Daphenella” (1987) näin:

… jossa jokaiseen satamaan olisi mieluummin jäänyt koko iäkseen, elleivät uudet löydöt olisi houkutelleet, ellei muita siintäviä saarten siluetteja olisi häämöttänyt kisailevan meren takana.

Kuulun juuri tähän saarimaanikkojen joukkoon. Onneksi asun saarella ja onneksi minulla on kesäisin mahdollisuus nostaa purjeet ja viettää lomani maailman kauneimman meren saarilla.

Maallisempien asioiden takia lomasuunnitelmien teko lykkääntyi tavallista myöhempään, mutta nyt asiat ovat sillä mallilla, että voin keskittyä tärkeimpään. Yhdensuuntainen lentolippu on jo taskussa, tällä kertaa suoraan Kreikan 3.suurimmalle saarelle Lesvokselle.

Nimi on epäilemättä tuttu kaikille, jotka eivät elä tynnyrissä: 1 630 km²:n saari on vastaanottanut muutaman viime vuoden aikana satoja tuhansia sotaa paenneita Syyrian ja Afganistanin pakolaisia. Uutisointi on pelästyttänyt matkailijat, joiden määrä romahti syksyllä 2015.

Mutta elämä jatkuu. Mytilini on Lesvoksen melkein 30000 asukkaan pääkaupunki, jossa mm. toimivat Egean yliopiston yhteiskuntatieteellinen ja ympäristötieteellinen tiedekunta. Muille kuin opiskelijoille Lesvoksen suurin yksittäinen vetovoimatekijä taitaa olla ouzo, jota valmistetaan 17 tislaamossa ympäri saarta. Lesvos tuottaa noin puolet Kreikan kaikesta ouzosta.

IMG_0225

Kun aurinko laskee Egeanmereen syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina, istun veden äärellä ouzerissa. Lasissani on maidonvalkeaa, aniksen makuista ilolientä, lautasella mustekalarenkaita ja sardiineja. Päihdyn saaresta ja merestä. Hieman ouzostakin. Siitä alkaa loma ja Odysseia 2018.

Flisvos: Maailman kaunein ääni, jonka rantaan vyöryneet lempeät mainingit tuottavat vetäytyessään takaisin merelle sileiden pikkukivien yli.

 

Mahdollisuus vai uhka?

”Beehives,” Casati answered and gave Brunetti a puzzled look. “Haven´t you ever seen them?” he asked, continuing to address Brunetti as “tu”, and establishing that he was not speaking to the son-in-law of Conte Falier come out for two weeks, but to the son of an old friend.

Donna Leon: Earthly remains

Tavoilleni uskollisena kuuntelin viikonloppuna laajan kattauksen BBC:n radio-ohjelmia. Niistä yksi oli nimeltään ”From Language to Algorithm”, jonka aiheena oli englannin kielen tulevaisuus.

Hieman hymyilytti, kun näin alaotsikon ”the future of English”. Meillä, jotka puhumme äidinkielenämme hyvin rajallisen joukon käyttämää kieltä, on mielestäni syytäkin olla huolestuneita oman kielen säilymisestä. Sitä vastoin englanti ei tule ihan ensimmäisenä mieleen puhuttaessa uhanalaisista kielistä.

Hyvin todennäköistä tosin on, että brexitin myötä englannin asema Euroopassa heikkenee ja vastaavasti saksan ja ranskan asema vallan kammioissa vahvistuu. Siitä huolimatta englannin ykkössija maailman puhutuimpana kielenä säilynee ainakin toistaiseksi.

Maailmassa tunnetaan noin 6900 kieltä, mutta yli puolet maapallon väestöstä puhuu ensimmäisenä kielenään vain muutamaa niistä: mandariinikiinaa (908 miljoonaa), espanjaa (442 miljoonaa) tai englantia (378 miljoonaa) sekä arabiaa, hindiä tai bengalia.

Englannin painoarvoa kasvattaa merkittävästi se, että englanti on maailman käytetyin kakkoskieli, jota puhuu natiivien lisäksi ainakin 750 miljoonaa ihmistä. Oman kielen globaali ylivoima lienee pääasiallinen syy siihen, että arviolta noin 95 % briteistä on ummikkoja: he eivät puhu englannin lisäksi mitään muuta kieltä.

Aiheeseen tarttunutta BBC:n toimittaja Robert Lustigia kiinnostaa erityisesti teknologisen kehityksen vaikutus englannin tarpeellisuuteen.

Verkko oli vielä vuosikymmen sitten valtaosin englanninkielinen, mutta jo vuosia muilla kielillä tuotetun sisällön määrä on kasvanut nopeasti. Kun samaa tahtia erilaiset käännössovellukset yleistyvät, kenenkään ei pian ehkä – esittää Lustig – tarvitse opetella mitään vierasta kieltä. Miten ikävä ajatus!

Eri kieli luo erilaisen näkemyksen elämästä.

Federico Fellini

Viime vuosikymmenet ”vieras kieli” on useimmiten tarkoittanut ympäri maapallon miltei poikkeuksetta nimenomaan englantia. Se on globaali lingua franca, käytetyin kieli niin kansainvälisessä kaupassa, politiikassa, urheilussa, diplomatiassa kuin tieteessäkin.

Konekääntämisen lyhyt historia

Kielten kääntämistä tietokoneen avulla on opeteltu yhtä pitkään kuin tietokoneet ovat olleet olemassa, 1940-1950 -luvuilta lähtien, mutta tulokset olivat pitkään vaatimattomia.

Kehno kieli johtui tavasta, jolla kieltä opetettiin kääntäjärobotille. Opetusmetodi perustui tilastollisiin malleihin: robotti eli tekoäly kävi läpi valtavan datamassan ja arvasi siitä löytämiensä samankaltaisuuksien perusteella omasta mielestään todennäköisimmin oikean sanan. Robotille ei siis yritetty opettaa edes sanan merkitystä kielen rakenteista eli kieliopista puhumattakaan, mikä selittää lopputuloksen huonon laadun.

Taso parani merkittävästi, kun 1980-luvulla robotti ohjelmoitiin tunnistamaan yksittäisten sanojen sijaan kolmen sanan fraaseja ja tekstin pätkiä, mutta silti: kieli oli edelleen kömpelöä eikä siitä parhaalla tahdollakaan voinut antaa tyylipisteitä. Se riitti juuri ja juuri yksinkertaisen tekstin kääntämiseen sellaiseen muotoon, että hyväntahtoinen lukija ymmärsi sen.

Monet muistavat, minkälaisia käyttöohjeita ja tavaraselosteita vielä muutama vuosi sitten joutui tavaamaan ostamistaan tuotteista. Jos Ikean huonekalujen kokoamisen aloitti ohjeen lukemisesta, saattoi paketista löytyneistä osista syntyä jotain aivan muuta kuin hylly, jonka kuva oli pakkauksen kannessa. Lisäksi lattialla oli pussillinen ”turhia” ruuveja vielä siinä vaiheessa, kun kaluste oli jo kasassa. Ohjeet olivat konekäännöksiä eikä niissä usein ollut päätä eikä häntää.

 

Useimmat käännössovellukset käyttävät nykyisin uudenlaista lähestymistapaa ongelman ratkaisemiseksi: ne hyödyntävät tekoälyä ja koneoppimista. Menetelmää kutsutaan neuroverkkoihin perustuvaksi konekääntämiseksi. Neuroverkko viittaa ihmisen aivojen hermojärjestelmään, jonka toimintatapa on ollut metodin esikuvana. Tavoitteena on kääntää tekstiä kuten ihminen sen kääntäisi eli tekstiä tulkitaan sanojen yhdistelmien ja asiayhteyksien perusteella. Kun kone tekee oikean ratkaisun, se saa valinnalleen vahvistuksen.

Kirjoitin neuroverkkoperusteisesta koneoppimisesta reilu vuosi sitten seuraavaa:

Akatemiaprofessori Teuvo Kohonen, nyt jo yli kahdeksankymppinen ”eläkeläinen”, oli liikkeellä vielä aikaisemmin. Häntä alkoi kiinnostaa jo tutkijan uransa alkumetreillä, voivatko koneet oppia ja jos, niin miten. Vastauksia Kohonen haki konkreettisesti pään sisältä vertailemalla aivojen ja tietokoneiden toimintaa. Pohdinta tuotti tulokseksi Kohosen muistiperiaatteen, jonka mukaan aivot rakentavat tiedonjyvistä isoja kokonaisuuksia korrelaatioiden eli vastaavuuksien kautta. Vertaamalla tietoja keskenään aivot osaavat yhdistää yhteen kuuluvat asiat.

Muistitieteessä puhutaan assosiaatiomuistista. Yksi muistamisen perussäännöistä on, että ihminen kykenee muistamaan mitä tahansa, jos muistettavat asiat ovat yhdistettävissä eli assosioitavissa jo aiemmin opittuihin asioihin. Irrallinen knoppitieto katoaa useimpien aivoista saman tien taivaan tuuliin.

Kohosen kartat ovat ohjaamattoman oppimisen tulosta. Siinä tietomassa heitetään verkkoon ja annetaan sen hoitaa vertailu, ryhmittely, erottelu ja järjestely parhaaksi katsomallaan tavalla – kuten ihmisen aivot tekevät.

Maailmanparannusta

Opetusmateriaaliksi tarvitaan massiivinen määrä verkossa julkaistua tekstiä sekä lähtö- että kohdekielellä.  Mm. englanniksi ja espanjaksi sitä onkin saatavana runsain määrin. Sitävastoin rajallisen käyttäjäjoukon kuten esimerkiksi alkuperäiskansojen puhumat kielet jäävät sekä tilastollisen mallintamisen että neuroverkkokääntämisen ulottumattomiin aineiston vähäisyyden takia.

Riittävän aineiston puute selittää sen, että esim. Google-kääntäjä ”ymmärtää” toistaiseksi vain noin sataa kieltä. Tekninen kehitys ei hyödytä tässäkään asiassa kaikkia tasapuolisesti ja voi pahimmillaan jopa myötävaikuttaa pienten kielten hiipumiseen. Apuun saattaa tulla englanti, joka olemassa olevan verkkomateriaalin hallitsevana kielenä sopii välittäjäkieleksi kahden harvinaisemman kielen väliin.

Myös elävässä elämässä tapahtuva vuorovaikutus helpottuu, kun simultaanitulkkaukseen pystyvät, puheentunnistusta, käännössovellusta ja pilvipalvelua hyödyntävät langattomat kuulokkeet yleistyvät. Markkinoilla on jo useampia malleja. Niiden avulla voimme pian kaikki keskustella sujuvasti meille vierasta kieltä puhuvan, samanlaisen härpäkkeen omistavan ihmisen kanssa. Toimittajan Silicon Valleyssa haastattelemien nuorten innovaattoreiden mukaan em. tilanne ei ole enää kovin kaukana tulevaisuudessa.

Tästä tulee väkisin mieleen Baabelin kala – ”luultavasti koko maailmankaikkeuden oudoin olio” – klassikko sci-fi -kirjasta ”Linnunradan käsikirja liftareille” (1979). Kala on keltainen iilimato, joka asetetaan korvakäytävään. Siellä mato hyödyntää kantajansa aivojen tuottamaa energiaa, jota se ulostaa takaisin kantajan aivoihin telepaattisina sanomina. Niiden ansiosta madon ”isäntä” pystyy ymmärtämään kaikkia maailmankaikkeuden kieliä.

HEARABLE: A hearable is a wireless in-ear computational earpiece. Essentially you have a microcomputer that fits in your ear canal and utilizes wireless technology to supplement and enhance your listening experience.

Kielen kauneus – ja kauheus

Kielen kääntäminen on osoittautunut jopa kaikkeen kykenevälle tekoälylle hyvin vaativaksi tehtäväksi, minkä AI-asiantuntijat auliisti myöntävät. Perustelu on yksinkertainen eikä se yllätä ketään kieltä rakastavaa: Kieli on äärettömän monimutkainen ja kaiken lisäksi sopimuksenvarainen systeemi.

Se on sisäsyntyisesti monitulkintaista ja monimerkityksellistä eikä joka tilanteeseen ole yksiselitteistä sääntöä; jos onkin, kaikkiin sääntöihin on valtavasti poikkeuksia.

Oikea sanavalinta edellyttää asiayhteyden tunnistamista, riittäviä taustatietoja ja kykyä punnita eri vaihtoehtoja. Sanasto myös uusiutuu lakkaamatta.

Kielet ovat läheisessä yhteydessä kulttuuriin. Kulttuuri luo raamit tavalle käyttää kieltä, ts. se tuottaa kulttuurin sisäisen viestintäkulttuurin. Kielen ydintä edustavat merkitykset ovat kulttuurisidonnaisia.

Jos puhut ihmiselle kieltä, jota hän ymmärtää, se menee hänen päähänsä.

Jos puhut hänelle hänen omaa kieltään, se menee hänen sydämeensä.

Nelson Mandela

Robotin pitää myös kyetä muistamaan asiayhteys esimerkiksi sen perusteella, mitä tekstin aikaisemmassa osassa sanottiin eikä esimerkiksi olettaa, että assistantti on automaattisesti nainen ja johtaja mies.

Jo yksinkertainen arkikieli tuottaa konekääntämisessä vaikeuksia. Niiden mittakaava nousee aivan uusiin ulottuvuuksiin, kun kuvaan astuvat metaforat, lyriikka, ironia, hienovaraiset merkitykset rivien välissä yms. Nokkelasta heitosta menee tehot, kun se käännetään kirjaimellisesti.

Google-kääntäjän riimittely jättää vielä paljon toivomisen varaan, vaikkei kyse ole edes Eino Leinosta:

Sun kanssas katson maailmaa Ja samaa unta nään. Kuin hullu huudan rakkauteni perään! Sun kainaloosi käperryn Ja jos sallit yöksi jään Ja kun aamu on, en tiedä missä herään.

Sun with me watching the world And the same dream as When crazy cries out to my love! Sun in your arms, and if you allow ice in the night And when it’s morning, I do not know where to wake up.

Juice Leskinen: Viidestoista yö

Huolensa kullakin

Toimittaja Lustig ounastelee britti-imperiumin aikana luodon englannin valta-aseman rapistumista teknologian kehittyessä ja vaihtoehtojen lisääntyessä.

Itseäni huolestuttaa enemmän se mahdollisuus, että kiinnostus kaikkiin vieraisiin kieliin hiipuu, jos niitä ei tulevaisuudessa ole ”pakko” opiskella, minkä seurauksena Britannian ummikkoepidemia alkaa levitä kaikkialla. Luulen, että se tekisi elämästämme merkittävästi köyhempää ja kulttuurienvälisestä vuorovaikutuksesta yllätyksetöntä, pinnallista ja tasapaksua. Lisäksi menettäisimme ainutlaatuisen tavan ylläpitää aivojemme toimintakykyä.

Vaadinkin, että viestinnän laadun säilyttämiseksi hyväksyttävällä tasolla kääntäjärobottien opetusaineistoon tulee sisällyttää laaja-alaisesti myös kaunokirjallisuutta ml. Homeroksen Iliaksen ja Odysseian tapaisia klassikoita.

Kielen ja kulttuurin läheisestä yhteydestä kertoo yksi monista viime kesäloman episodeista. Istuin Mykenessä odottamassa bussia ja saman puun alle varjoa hakemaan istuutui eräs kreikkalainen rouva, joka totta kai aloitti keskustelun. Pohdiskeltuamme tovin Agamemnonia ja Troijaa hän kysyi: ”Missä sinun Ithakasi on?” Hetken häkellyksen jälkeen lamppu syttyi ja ymmärsin, mitä hän tarkoitti: Missä sinun kotisi on?

Sanojen saloja

 

Sukellus ruotsiin

Vietin pääsiäisviikonvaihteen Ruotsissa tätini perheen vieraana. En ollut ajatellut asiaa sen kummemmin etukäteen, Ruotsihan on melkein kuin Suomi ja täti on täti. Mutta pian saavuttuani tajusin, että reissusta tulee varsinainen språkbadsresa.

Pippi-Lilla-Gubben-470xOlen kouluajoista lähtien tykännyt ruotsin kielestä (ja kaikista muistakin kielistä), vaikka synnyin täysin suomenkieliseen sukuun Savon sydämessä. Jo lähtökohtaisesti myönteistä asennettani selittivät mitä luultavimmin Saariston lapset ja Peppi Pitkätossu, jotka edustivat mieleistäni elämäntapaa: aurinko paistoi aina ja kaikki oli heikun keikun.

Matkailu-urani aloitin skandinaavimatkanjärjestäjän opaskurssilla, jota seurasi kolme kuukautta jatkunut työsuhde. Kaksi kuukautta kestäneen kurssin ajan jaoin hotellihuoneen malmölaisen Ullan kanssa ja seurustelin göteborgilaisen Gertin kanssa. Hemskt kul! Yrityksen työkieli oli skandinaviska kaikilla pohjoismaisilla aksenteilla. Koulutuksen osana suoritin mm. ensiapukurssin, jonka vetäjä oli tanskalainen partasuinen lääkäri. Silkalla onnella ja hyvillä arvauksilla läpäisin kokeen.

Kun vaihdoin suomalaisen työnantajan palvelukseen, ystäväpiiriin jäi ruotsalaisia kollegoita vuosikausiksi eteenpäin. Myös poikaystävien joukossa oli sittemmin useampi viikinki läntisestä naapurista, mikä metodi on tunnetusti erittäin motivoiva kielen oppimisen näkökulmasta.

Valitettavasti ruotsin käyttötarve alkoi hiipua, kun juutuin Kyprokselle, ja siinä kävi kuten odottaa sopii. ”Use it or loose it”; ruotsini katosi syvälle muistin syövereihin. Suomeen palattuani suoritin opintojen osana useita ruotsin kursseja, mutta vaikutus näyttää olleen väliaikainen – tyvärr.

Pääasiallisesti oppimamme asiat kuten vieraat kielet tallentuvat säilömuistiin, jossa ne pysyvät periaatteessa ikuisesti. Tilanteessa on kuitenkin yksi suuri mutta. Vaikka varsinkin perinteisellä tavalla opetettu kielioppi ja myös sanasto, tosin vähäisemmässä määrin, säilyvät hyvin pitkä­kestoisessa muistissa, ajallisen etäisyyden ja karttuvan iän myötä tiedon palauttaminen muistista aktiivikäyttöön alkaa takkuilla.

Passiivinen kielitaito eli kuullun ja kirjoitetun ymmärtäminen – reseptiivinen kielen hallinta – säilyy hyvin. Luen nordic noir -dekkarit sujuvasti alkuperäiskielellä ja katson ruotsalaiset TV-sarjat tekstittämättöminä, mikä lienee yksi syy siihen harhaiseen käsitykseeni, että ruotsini olisi edelleen käyttökelpoisella tasolla.

Asioiden todellinen tila kuitenkin paljastui, kun kieli piti ottaa aktiivikäyttöön. Rupattelu – småprat –  vielä sujui, mutta keskustelu – diskussion – ei, ei todellakaan.

Kielitieteilijät kutsuvat aktiivista kielitaitoa produktiiviseksi kielen hallinnaksi: puheen ja tekstin tuottaminen on sujuvaa, sanavalinnat tilanteen vaatimusten mukaisia sekä sijapäätteet ja taivutusmuodot kohdallaan. Kuvaus ei sovi miltään osin ruotsinkieliseen ilmaisuuni.

Kirjoitin kaksikielisyydestä muutama vuosi sitten pätkässä ”Kielikylpyyn” näin:

”Työkalupakit” sijaitsevat ihmisen otsalohkossa. Siellä on tarkkaavaisuutta ja toiminnan ohjausta hallinnoiva alue, joka mahdollistaa keskittymisen yhteen asiaan estämällä huomiosta kilpailevan tiedon nousemisen tietoisuuteemme. Sen ansiosta on mahdollista tehdä montaa asiaa limittäin ja mm. pitää eri kielet erillään muistissamme.

Koska en ole kaksikielinen eikä päässäni ole kahta tasavertaista kieltä taistelemassa tilasta, ainoa syntymäkieleni ei luonnollisesti tunkenut työkalupakista tyrkylle. Englanti kuitenkin teki sen ja pontevasti.

Tätä aivojeni hämmennyksen tilaa selittää kaksi asiaa: säännöllisen ja monipuolisen käytön takia vahva englanti, mutta ehkä vielä enemmän ruotsin ja englannin läheinen sukulaisuussuhde. Niiden sanastoissa on paljon samankaltaisuutta eli samakantaisia sanoja, koska ne ovat kehittyneet samasta kantagermaanisesta kielestä. Esimerkiksi ruotsin sanoista yli 60% on germaanista alkuperää.

20180331_182013540_iOSVilkkaan seurustelun siivittämän pääsiäisaterian päätteeksi suustani ei tullut enää sanaakaan ruotsia, ainoastaan englantia. Aivoni ilmiselvästi väsyivät kontrolloimaan suustani ulos singahtelevia sanoja ja luovuttivat; ruotsi hävisi kisan. Superintensiivinen aivojumppa oli ottanut voimille, ja sitä seurannut uupumus totaalinen.

Onnekseni tätini on säilyttänyt äidinkielensä, vaikka hän on asunut Ruotsissa sotavuosista lähtien. Puhelut Ruotsissa asuvan, niin ikään sotalapsena maahan saapuneen ja suomea hyvin puhuvan vanhemman siskon kanssa sekä osallistuminen kotikylässä kerran viikossa kokoontuvaan ”Puhutaan suomea” -keskustelukerhoon ylläpitävät kieltä. Lisätukea tuovat Ruotsin radion ja television moninaiset suomenkieliset lähetykset. Tädeilleni pitäisi antaa vähintään papukaijamerkki äidinkielen ylläpidosta vieraskielisessä ympäristössä yli 70 vuoden ajan. Mikä iloa saada puhua omaa kieltään!

Kun uusi päivä valkeni ja olin tointunut edellispäivän haasteista, mieleeni nousi tiedonjyvänen, johon törmäsin kirjoittaessani ”Kielikylpyyn”-pätkää:

Kielen opettelu vaikuttaa vanhemmalla iälläkin aivojen kuntoon hyvin nopeasti. Näkyviä tuloksia mitattiin pienelle vanhusryhmälle järjestetyssä pilottikokeessa jo viikon mittaisen kielikurssin jälkeen. Vaikutukset eivät luonnollisesti ole pysyviä, ellei kieliharrastus jatku.

Pääsiäisloma ei kestänyt edes viikkoa, mutta olen vakuuttunut, että kokemus jätti jälkensä aivoihini pienten harmaiden solujen ainakin hetkellisesti lisääntyneenä määränä. Se myös nosti syvyyksissä uinuneen ruotsin hieman lähemmäksi pintaa. Kieltä oppii puhumaan vain puhumalla.

Kuinkakohan monta Ruotsin-matkaa tarvitaan, että kielitaito alkaisi palautua passiivisesta aktiiviseksi? Entä kuinka usein ja kuinka säännöllisesti intensiivikurssiin tulee osallistua, jos toivoo vaikutuksen aivokuntoon muuttuvan kestävämmäksi?

Pikainen vilkaisu kurssitarjontaan kertoi, että työväenopistojen keskustelukurssit ovat juuri päättyneet – så synd! –, mutta avoin yliopisto tarjoaa kesällä kiinnostavia vaihtoehtoja – vilken tur!

Seuraavassa sukutapaamisessa aion osallistua keskusteluun på flytande svenska.

399542_1280399542_1280

Apollonin ääni, osa 2

Delfoísta ja Apollonin oraakkelista kertovan paketin 1.osa on täällä.

Perimätiedon mukaan Apollonin temppelin tarkka sijainti on vuohien määrittämä.

Tietyssä paikassa Parnassos-vuoren rinteellä laiduntaessaan vuohet alkoivat äännellä ja liikkua oudosti.  Niiden epätavallista käytöstä ihmettelemään saapunut paimen alkoi puolestaan lausua ennustuksia ja samoin tekivät kaikki muut paikalle saapuneet. Kyseisessä kohtaa vuorenrinnettä todettiin halkeama maaperässä, ja sen päälle temppeli on rakennettu.

Sekä maantieteilijä Strabo (64 eaa. -25 AD) että pappina temppelissä toiminut Plutarkhos (46-120 AD) mainitsivat kirjoituksissaan halkeamasta nousseet höyryt, jotka sen aikaisen käsityksen mukaan olivat oraakkelin toiminnan perusta. Vanhoissa teksteissä oraakkelin sanotaan vaipuneen transsiin.

Myöhemmin monet ”asiantuntijat” pitivät tarinaa hölynpölynä, mutta pisteen epäilyille laittoivat yhdysvaltalaiset geologit vuonna 2001. He totesivat temppelin sijaitsevan siirroslinjan päällä, mikä selittää pohjavesien kuljettamien kevyiden hiilivetykaasujen kuten etaanin ja etyleenin kohoamisen kallioperän halkeamista maan uumenista maan pinnalle. Pythia-oraakkeli, jonka ”työpiste” eli kolmijalkajakkara seisoi halkeaman päällä, imppasi näitä aikoinaan mm. anestesiassa käytettyjä, hallusinogeenisiä kaasuja ja lausui sitten aivoituksiaan huumaantuneessa tilassa, Strabon mukaan sekä proosa- että runomuodossa.

Samaisista pohjavesilähteistä Parnassoksen rinteiltä johdetaan vesi nyky-delfoílaisten vesiverkostoon, mistä syystä ei ole kummallista, että kyläläiset aika-ajoin tuntevat ilmassa hieman makeaksi kuvaamansa kaasun tuoksun.

Suunnan näyttäjät

Myöskään temppelin asento ei ole sattumanvarainen. Tämän tiedämme tähtitieteen vaikutusta muinaisiin kulttuureihin tutkivan, äärettömän mielenkiintoisen tieteenalan, arkeoastronomian ansiosta. Arkeoastronomien apuna ovat modernin teknologian välineet GPS-paikannusjärjestelmistä Google-karttoihin sekä tähtitieteen tuhansien vuosien päähän menneisyyteen ulottuvat, muistiin kirjatut tiedot esimerkiksi tähtien sijainnista tietyllä ajanhetkellä.

20180206_121126090_iOS

Spiraalipylväs, sypressi ja Fedriades-vuori

Vuorten ympäröimässä, rinteelle rakennetussa Delfoíssa kävijä näki Apollonin temppelin sisäänkäynnillä seisoessaan Fedriades-vuoren jyrkät seinämät. Täällä temppelin rakennustöitä ei yleisen – yleisimmän? – näkemyksen mukaan ohjannut ensisijaisesti Aurinko eikä kuu vaan kolme Apolloniin liittyvää tähdistöä: Lyyra, Joutsen ja Delfinus. Temppeli katsoo koilliseen niin, että sen sisäänkäynti osoitti kesäpäivänseisauksen aikaan auringonlaskun hetkellä näiden koilliselle taivaalle nousevien tähdistöjen suuntaan.

Lyyra-tähdistön ”kielissä” sijaitsevat kuvion kirkkaimmat tähdet, niiden joukossa koko taivaan tähdistä viidenneksi kirkkain Vega. Vuosittain saamme terveiset Lyyralta meteorien muodossa.

Lyridit on kevään viimeinen merkittävä parvi Suomessa. Se on aktiivinen 16.–25.4. Parasta havaintoaikaa Suomessa on aamuyö 23.4. Parven meteorit näyttävät tulevan Lyyran ja Herkuleen väliseltä alueelta. Alue nousee korkeammalle keskiyön jälkeen. Hyvissä olosuhteissa voi nähdä noin 10 meteoria tunnissa.

Lyrideillä on kuitenkin aika ajoin yllättäviä aktiivisia vuosia. Viimeksi tällainen oli vuonna 1982. Meteorien määrä moninkertaistuu tällöin keskiarvosta.

URSA 

Lyyra oli monitaitoisen valonjumala Apollonin instrumentti. Soitollaan mestarimuusikko viihdytti muita jumalia aina, kun Olympoksella juhlittiin.

Valonjumala oli todellinen lapsinero. Mytologian mukaan hän ilmoitti heti syntymänsä jälkeen olevansa mielistynyt lyyran sekä ottavansa elämäntyökseen isänsä Zeuksen tahdon saattamisen tavallisten kuolevaisten tietoisuuteen, mitä tehtävää hän toteutti nimenomaan Delfoissa.

Plutarkhosin mukaan Zeus lahjoitti vastasyntyneelle pojalleen kultaisen lyyran, josta tuli tämän erottamaton seuralainen. Historian ensimmäisen lyyran rakensi mytologian mukaan jumalten viestinviejä Hermes hieman raadollisemmista raaka-aineista: kilpikonnan kuoresta ja lehmän suolista.

Lyyran itäpuolella on Joutsenen tähdistö, joka muodostaa taivaalle ristimäisen kuvion – kuin joutsen suuret siivet levällään. Pyrstössä on Joutsenen kirkkain tähti Deneb.

Joutsen (kr. Kyknus, lat. Cygnus) oli Apollonin pyhä lintu. Runoilija Kallimakhos (n. 305 eaa. – n. 240 eaa.) kertoo Delos-hymnissään joutsenten osuudesta valonjumalan maailmaan tuloon näin: Laulaen joutsenet, jumalan omat palvelijat, lähtivät Paktolus-joelta ja kiersivät seitsemän kertaa Deloksen ympäri, ja ne lauloivat Apollonin synnyinvuoteen yläpuolella, muusien omat linnut, kaikista linnuista musikaalisimmat. Siksi lapsi synnyttyään, vain muutaman päivän ikäisenä, viritti lyyraan juuri yhtä monta kieltä – seitsemän kieltä, sillä joutsenet lauloivat seitsemän kertaa synnytyskipujen yllä.

Tarkennettakoon, että joutsenet lauloivat ”synnytyskipujen yllä”, koska ne halusivat viedä Zeuksen Hera-vaimon huomion pois synnyttävästä Letosta. Leto oli yksi Zeuksen lukemattomista ei-niin-salaisista rakkaista, joka puski maailmaan jälleen yhtä au-lasta pääjumalalle.

Delfiini (Delfinus) on pieni delfiinin (ja leijan) muotoinen tähdistö. Apolloniin Delfinus liittyy Delfoin pyhätön perustamisen ajoilta. Valonjumala otti delfiinin hahmon, kun hän kidnappasi kreetalaiset kauppiaat mereltä ja nimitti heidät ensimmäisiksi papeiksi uuteen temppeliinsä.

Lyyra, Joutsen ja Delfinus näkyvät isossa osassa Kreikkaa vain kesäisin.

Delfoissa ne kohoavat kesäpäivänseisauksen aikaan koilliselle taivaalle toinen toisensa perässä iltayhdeksän jälkeen auringon laskiessa. Yön aikana ne piirtävät taivaankanteen temppelin yli ulottuvan kaaren ja katoavat luoteeseen samaan aikaan, kun aurinko alkaa nousta itä-koillisesta.

Talvipäivänseisauksen tienoilla kolmikko on näkyvissä vain muutaman hetken auringonlaskun jälkeen ja juuri ennen auringonnousua. 1200 eaa. – 300 AD tähdistöt katosivat kokonaan näkyvistä talvikuukausiksi. Tuolloin Delfoín oraakkelitoiminnassa alkoi noin kolme kuunkiertoa kestänyt talvitauko, koska Apollonin ajateltiin lähteneen lyyrineen joutsenten vetämissä vaunuissaan pohjoistuulen tuolle puolen, onnellisten ihmisten Hyberboreaan. Hyberborea oli useiden lähteiden mukaan myös Apollonin äidin Leton synnyinmaa.

Hyperborealaiset olivat yksi kreikkalaisessa muinaisuskossa Apollonin ja Artemiksen palvontaan läheisesti yhdistetty kansa. Nimi viittasi pohjoistuuli-Boreasiin. Heidän kotimaansa sijaitsi paratiisin kaltaisessa paikassa kaukana pohjoisessa, ”pohjoistuulen tuolla puolen” (muinaiskreikan ὑπέρ [iper]: yläpuolella, toisella puolella). 

ENCYCLOPÆDIA BRITANNICA

Hotspot á la Delfoí

apollorecon

Klassisesta doorilaistyylisestä temppelistä on jäljellä vain perustuksia sekä kuusi uudelleen koottua pylvästä. Temppelin strategiset mitat olivat 60 x 24 m, joten se oli Ateenan Parthenonia (70 x 31 m) pienempi.  Pylväiden korkeus oli melkein 11 m ja halkaisija 1,6 m.

20180206_121355242_iOS

Temppeli sisätilan jakoi kolmeen laivaan kaksi joonialaisten pylväiden rivistöä, mutta muuten yksityiskohdista tiedetään vähän. Pikkutarkasti kuulemansa muistiin merkinneen maantieteilijä Pausaniuksen mukaan siellä oli ainakin Poseidonille pyhitetty alttari, Zeuksen ja Apollonin patsaat sekä Homeroksen pronssinen rintakuva.

Useissa aikalaislähteissä kerrotaan myös seiniin kirjoitetuista elämänohjeista, joiden lausujiksi mainitaan seitsemän tietäjää. ”Tunne itsesi” ja ”kohtuus kaikessa” mainitaan myös useimmissa nykylähteissä, epäilemättä siksi, että ne kuulostavat niin ajankohtaisilta vielä näin 2500 vuotta myöhemmin.

Illustrerad_Verldshistoria_band_I_Ill_112-1024x1019

Keramiikkalautanen 430 eaa. Ateenan kuningas Egeus vastaanotolla.

Pyhistä pyhin eli adyton (”ei sisäänpääsyä”) sijaitsi maanpinnan alapuolella, 2-4 metrin syvyydessä, jossa Pythia istui pronssisella kolmijalkajakkarallaan. Sinne pääsivät oraakkelin ohella vain papit, jotka kirjoittivat muistiin tämän vuodattamia, usein monimerkityksellisiksi kuvattuja vastauksia tulkitakseen ne myöhemmin kysymyksen esittäneelle asiakkaalle.

Adytonissa seisoi Apollonin kultainen patsas sekä omphalos, jonka alla oli perimätiedon mukaan python-käärmeen hauta. Adytoniin oli haudattu myös hurmoksen jumaluus Dionysos, joka joidenkin lähteiden mukaan olisi toiminut Apollonin ”lomittajana”.

Vastaanotto avoinna

Apollonin oraakkelin pakeille ei luonnollisestikaan voinut saapua milloin sattuu. Jännitystä riitti viime hetkiin asti, sillä jos astrologit määrittivät päivän epäsuotuisaksi, pysyi vastaanotto suljettuna, mikä oli hankalaa kaukaa saapuneiden avuntarvitsijoiden kannalta.

Etusijan jonossa saivat delfoilaiset, sitten heidän liittolaisensa, heidän jälkeensä muut kreikkalaiset ja sitten, jos aikaa riitti, ei-kreikkalaiset.  Erityinen etuajo-oikeus promanteía myönnettiin merkittävää taloudellista tukea temppelille antaneilla Korintin, Naxosin, Khioksen ja Thebesin kansalaisilla sekä ansioituneilla yksilöillä. He pääsivät jonon kärkeen, mutta muille vuoronumero arvottiin paikan päällä.

Alun perin oraakkelin palvelut olivat käytettävissä vain kerran vuodessa, Apollonin syntymäpäivänä, joka oli 7.päivänä Vysios-kuukauden uudenkuun jälkeen. Vysios oli 30 päivän ajanjakso silloisen talven aikana, tammi-maaliskuussa. Delfoilaisten käyttämä kalenteri oli nykynäkökulmasta katsoen monimutkainen sekoitus aurinko-, kuu- ja tähtikalenteria, jota pidettiin kurissa lisäämällä kalenteriin ylimääräinen kuukausi joka 3., 5. ja 8.vuosi.

Kun tietäjän maine kasvoi ja konsultaatioiden kysyntä lisääntyi noin 600-luvulta eaa. lähtien, vastaanotto avattiin talvikuukausia lukuun ottamatta kerran kuukaudessa,  7.päivänä uudenkuun jälkeen.

priestess-of-delphi-1891.jpg!Large

John Collier 1891: Delfoin papitar

Todennäköisesti vastaanottoa laajennettiin tästäkin esimerkiksi suurten yleisötapahtumien kuten Delfoin ja sen liittolaisten vuosittaisten kokousten yhteydessä. Myös oraakkelin vastaanotolle ohi jonojen pääseviä suuri määrä aiheutti viivästyksiä aikatauluihin ja painetta palvelujen lisäämiseen.

Jumalten vastauksia oli alkuun välittämässä vain yksi Pythia-papitar, mutta asiakasmäärien kasvaessa tietäjän tointa hoiti kaksi kokoaikaista papitarta sekä heidän apunaan yksi varapapitar.  Tämäkin tieto on lähtöisin Plutarkhosilta.

Tehtävään valittu joutui antamaan luostarilupauksen kaltaisen sitoomuksen virkansa ajaksi. Toiminnan alussa oraakkelina toimi nuori ja nuhteeton neito, mutta sittemmin yli 50-vuotias rouva. Muutos tapahtui sen jälkeen, kun eräs asiakas kauniista oraakkelista hullaantuneena raiskasi tämän. Antiikin #metoo-kaikuja – seksuaalista häirintää työpaikalla!

Tietoa myytävänä!

Ennen sessiota kaikki vastaanotolle saapuneet puhdistautuivat temppelialueen ulkopuolella sijaitsevan pyhän lähteen vedellä, jossa myös oraakkeli peseytyi ennen adytoniin astumista. Muille riitti hiusten pesu, mutta henkirikokseen syyllistyneet joutuivat ottamaan perusteellisen kylvyn.

Seuraavaksi neuvoa hakeva osapuoli osti Apollonille lahjaksi pelanós-kakkua. Reseptistä ei ole täyttä varmuutta, mutta todennäköisesti se sisälsi ainakin hunajaa, öljyä ja vehnää ja/tai ohraa. Taikinasta valmistettiin litteitä leipiä ja kakkuja, joita ei kuitenkaan koskaan syöty vaan kyseessä oli puhtaasti uskonnollisiin rituaaleihin tarkoitettu leivonnainen.

Oraakkelin asiakas maksoi lisäksi käteismaksun, joka määräytyi hänen kotipaikkansa mukaan. Ennen konsultointia Apollonille suoritettiin myös eläinuhri, yleensä vuohi. Ulkopaikkakuntalaisia avusti heidän kotipaikkakuntansa nimittämä proxenos, kunniakonsulin kaltainen palkaton virkamies, joka valvoi asiakkaan etua.

Sana pelanós alkoi aikojen saatossa tarkoittaa kaikkia neuvonpidosta suoritettuja korvauksia, joilla katettiin myös esimerkiksi eläinuhrista aiheutuvia kuluja kuten polttopuiden, öljyn ja viinin hankinta.

Apollon oli luvannut mereltä papeikseen värväämille kreetalaisille, että työ palkitsisi heidät ruhtinaallisesti, ja hän oli oikeassa. Pythia todella toi alueelle ystäviä, menestystä ja varsinkin vaikutusvaltaa.

Delfoin lähtökohtaisesti mitätön kylä vaurastui oraakkelin ansiosta, ja osansa rikkauksista saivat sekä siellä työskennelleet että lähialueiden asukkaat. Paikkakuntalaisille Apollon oli aikalaistekstien mukaan antanut mm. oikeuden valita parhaat palat eläinuhreista, mistä Kallimakhos sai syyn tokaista ”Kuin kärpäset vuohipaimenen ympärillä – kuin delfoilaiset uhrieläimen ympärillä”.

Erään historioitsijan mukaan muinaisen Delfoín ”on täytynyt näyttää mielikuvitukselliselta vuoristokylältä, jossa talot oli tehty marmorista ja asukkaat olivat sekalainen seurakunta pronssisia, hopeisia, kultaisia ja norsunluisia patsaita ja esineitä”.

… ja sitten laskeutui hiljaisuus.

Oraakkelitoiminta alkoi hiipua 1.vuosisadalla. Siihen oli useita syitä: Rooma kasvatti valtaansa, alueella oli käyty useita uskonsotia, kristinusko alkoi levitä. Mahdollisesti osallisina olivat myös geologiset muutokset, jotka puolestaan aiheuttivat muutoksia pohjavesissä.

Historiankirjojen – tai urbaanin legendan – mukaan viimeinen oraakkeli antoi viimeisen vastauksensa 362 AD keisari (361-363) Julianus Apostatalle, joka oli julistautunut pakanaksi ja alkoi haaveilla klassisen kreikkalaisen kulttuurin elvyttämisestä. Hän lähetti edustajansa Delfoíin kysymään oraakkelilta: ”Onko antiikin jumalille mahdollisuuksia kristinuskoa vastaan?”, johon oraakkelin kerrotaan vastanneen:

Apollonilla ei ole enää temppeliä, ei ennustavaa laakeripuuta eikä puhuvaa lähdettä. Virta, jolla oli niin paljon sanottavaa, on kuivunut.

Lopullisesti Delfoin oraakkelin äänen vaiensi Rooman kristitty keisari Theodosius, jonka käskystä temppeli suljettiin 393.

Lähteitä mm.

Happy Valentine!

Tämä pätkä on julkaistu alun perin helmikuussa 2011.

Helmikuun 14.päivänä muistetaan pyhää Valentinusta tai ainakin yhtä heistä. Katolisessa kalenterissa mainitaan kyseisen päivän kohdalla useampi samanniminen pyhimys. Monet päivän alkuperää selvitelleistä näyttäisivät kannattavan Valentinen päivän sankariksi erästä 200-luvulla elänyttä roomalaista pappia.

Make war, no love

Tarinan toinen päähenkilö, Rooman keisari Claudius II, jäi historiankirjoihin sotilaallisten saavutustensa ansiosta, vaikka hallitsikin vain kaksi vuotta (268–270).

Claudiuksen alamaiset eivät olleet yhtä innostuneita sodankäynnistä kuin keisarinsa, mistä syystä tällä oli vaikeuksia väen värväämisessä armeijaansa. Keisari arveli potentiaalisten sotilaiden olevan haluttomia lähtemään sotaan, koska he eivät halunneet jättää rakkaitaan. Niinpä Claudius kielsi kihlaukset ja avioliitot koko Rooman alueella.

Vastoin keisarin nimenomaista kieltoa edellä mainittu pappi-Valentinus jatkoi salassa avioliittovihkimisiä sanoen, että avioliitto on osa Jumalan suunnitelmaa ja elämän tarkoitusta.  Hän jäi laittomista toimistaan kiinni ja hänet heitettiin tyrmään odottamaan teloitusta.

Valentinuksella oli vankilassa säännöllinen vierailija, vanginvartijan tytär. Tarinan mukaan Valentinus jätti tälle teloituspäivänään viestin, mahdollisesti historian ensimmäisen Valentinen päivän kortin, joka päättyi sanoihin: ”Rakkaudella sinun Valentinukseltasi”.

Valentinus kärsi marttyyrikuoleman 14.helmikuuta vuonna 269. On makuasia, katsooko hänen kuolleen uskonsa vai romanttisen mielenlaatunsa tähden.

Liiton suojelijat

Pyhän Valentinuksen päivää vietettiin virallisesti ensimmäisen kerran vuonna 496. Se poistettiin paavin toimesta pyhimyskalenterista vuonna 1969, mutta päivän huomioiminen uskonnonharjoituksessa on siitä huolimatta sallittua.

Katoliset muistavat Valentinusta kihla- ja avioparien ja onnellisten avioliittojen sekä rakkauden ja rakastavaisten, mutta myös ruton, epileptikkojen ja mehiläishoitajien suojelupyhimyksenä.

Helmikuun 14.päivällä on vanhempikin yhteys avioliittoon. Antiikin Roomassa kyseisenä päivänä juhlittiin Junoa, joka oli pääjumala Jupiterin vaimo sekä naisten ja avioliiton suojelija. Juno on antanut nimen kesäkuulle – ilmankos se on suosittu hääkuukausi.

Antiikin Kreikassa oli sydäntalvella kalenterissa puolestaan avioliittokuukausi Gamelion (kreikan sanasta gamos = avioliitto), joka päättyi Theogamia-festivaaliin (jumalten liitto; kreikan sanasta theos = jumala). Juhlalla kunnioitettiin  roomalaisten Jupiterin ja Junon kreikkalaisen vastaparin, Zeuksen ja Heran, pyhää liittoa.

Myös Hera oli Junon tapaan avioliiton suojelija. Ironista asiassa on se, että puolisot  Zeus ja Jupiter olivat tunnettuja huikentelevaisuudestaan, irtosuhteistaan ja aviottomista lapsistaan. Suutarin lapsella ei siis tässäkään tapauksessa ollut kenkiä.

Romantiikkaa ilmassa

Romanttiseksi rakastavaisten päiväksi pyhimyspäivä muuttui 1000-luvulla Ranskan ja sittemmin myös muiden Euroopan maiden hoveissa niin kutsutun ”hovirakkauden” myötä. Kyseessä oli keskiaikaiseen ritarikulttuuriin olennaisesti liittynyt riiustelu ensisijaisesti ritarin ja linnanemännän välillä.

Kuudesta vaimostaan kuuluisaksi tullut reformaatiokuningas Henrik VIII teki Englannissa Valentinuksen päivästä virallisen juhlapäivän vuonna 1537. Korttiperinne alkoi kehittyä Englannissa 1700-luvun lopussa The Young Man’s Valentine Writer -nimisen opuksen myötä.

Teos sisälsi tunteellisia värssyjä niiden nuorten miesten käyttöön, jotka olivat itse kyvyttömiä sepittämään niitä mielityilleen. Samaan aikaan julkaistiin ensimmäiset painetut kortit asianmukaisine säkeineen ja kuvineen. Kortit vietiin alkuun henkilökohtaisesti perille, mutta kun postimaksut laskivat, ”valentinet” alettiin lähettää postitse. Tämä mahdollisti myös nimettömien tervehdysten lähettämisen.

Suomeen Valentinen päivän vietto tuli USA:sta, mistä syystä moni taitaa pitää sitä markkinahenkisten jenkkien keksintönä. Päivä lisättiin kalenteriimme vuonna 1987.

Ruostuiko rakkaus?

Kysymykseni kuuluu: Miten päivästä, jota muu maailma kautta vuosisatojen on viettänyt rakastavaisten päivänä, tuli meillä Ystävänpäivä?  Kuka on vastuussa tästä  eriskummallisesta mutaatiosta? Selittääkö sitä maanläheinen ja epäromanttinen kansanluonteemme vai ilmentääkö Ystävänpäivä samaa asiaa kuin kansallisasumme, kahiseva unisex-tuulipuku? Kuuluuko Ystävänpäivä sukupuolten välisen tasa-arvon syntilistalle?

Keskustelin kerran erään nettituttavuuden (sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja) kanssa avioitumisesta ja ilmoitin meneväni naimisiin vain suuresta rakkaudesta. Hänen mielestään ajatukseni edustivat ”länsimaista yliromantisoivaa käsitystä avioliitosta”. Kuuluisia viimeisiä sanoja; siihen päättyi se tuttavuus.

Eläköön rakkaus ja romantiikka!