Kieli avaa ovia

Silmäilin lomalta palattuani syyskuun lehtiä varmistaakseni, että maailmassa ei ole tapahtunut mitään täysin odottamatonta sillä aikaa, kun olen ollut etelässä. Vaikka Tom Selänniemi määritti 1996 väitöskirjassaan ”Matka ikuiseen kesään” suomalaisten seuramatkailijoiden etelän ajattomaksi, paikattomaksi ja arjesta poikkeavaksi tilaksi, minun eteläni on tähän aikaan vuodesta hyvinkin paikkasidonnainen: syyskuu on jo vuosia ollut pyhitetty saarihyppelylle ihanalla Egeanmerellä.

Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla blogia kirjoittava Anna Maria Gustafsson tarttui artikkelissaan samaan etelään, kun hän pohti ruotsia äidinkielenään puhuvien suomalaisten ja riikinruotsalaisten lomamatkoistaan käyttämien termien eroa. Suomenruotsiksi matkustetaan på södernresa, mutta riikinruotsiksi på solsemester tai på solresa. Södernresa on suora käännös suomen etelänmatkasta, ja Gustafsson määrittää sen olevan tyypillinen finlandismi eli sana, jota käyttää vain Suomen ruotsinkielinen väestö.

Mutta asiaan. Olin häpnadilla lyöty, kun lehtikatsauksessani törmäsin juttuun Euroopan kielten päivästä. Sitä on vietetty 26.syyskuuta Euroopan neuvoston aloitteesta  jo vuodesta 2001 lähtien enkä ainakaan muista koskaan edes kuulleeni siitä.

Euroopan_kielten_paiva_juliste

Juhlapäivän vietolla komissio toivoo 800 miljoonan EU-kansalaisen innostuvan kieltenopiskelusta, sillä ”kielellinen monimuotoisuus on kulttuurienvälisen yhteisymmärryksen työkalu ja maanosamme rikkaan kulttuuriperinnön avaintekijä”. Luonnollisesti, naturligtvis, natürlich, naturally, φυσικά, naturalmente – ja hienoa, että asia ymmärretään myös unionin korkeiden päättäjien keskuudessa.

Kysyn kuitenkin: miksi päivää juhlitaan ainakin meillä niin matalalla profiililla, että kaltaiseni aiheesta intohimoisesti innostunut kansalainen ei tiedä edes sen olemassaolosta? Syyskuun 26.päivä tulisi ehdottomasti olla liputuspäivä koko unionin alueella, sillä meidän vahvuutemme on nimenomaan kielellisessä ja kulttuurisessa diversiteetissä.

Neuvosto haluaa merkkipäivällä muistuttaa kielten opettelun sekä opiskeltavien kielten monipuolisuuden tärkeydestä kulttuurienvälisen ymmärryksen lisäämiseksi sekä rohkaista elinikäiseen kieltenoppimiseen niin koulussa kuin sen ulkopuolella, joko tarpeeseen tai ihan vain huvin vuoksi.

Aiheeseen liittyy huolestuttava HeSan uutinen (16.9.2019), jonka otsikko oli ”Korkeakouluihin tähtäävät lukiolaiset pänttäävät nyt matematiikkaa kielten kustannuksella, ja se voi johtaa jopa kielten opiskelun kuolemaan, sanovat opettajat”:

Vieraiden kielten opiskelijaryhmät ovat kyselyn perusteella pienentyneet tänä syksynä osassa lukioista jopa liki puolella. Vaikka takana olisi vuosien pitkän kielen opiskelu, omaa tasoa vastaavaa ryhmää ei lukiossa välttämättä ole.

Syynä kielivalintojen hiipumiseen pidetään uutta korkeakoulujen todistusvalintaa, joka painottaa matematiikan osaamista. Joidenkin vastaajien mukaan tämä voi pahimmillaan johtaa lyhyiden kielten opiskelun vähenemiseen tai jopa kuolemaan, Karppanen kertoo.

”Monesta lukiosta tuli viestiä, että etenkin lyhyet kielet on hiipumassa lukiosta pois, kun opiskelijat eivät valitse kieliä. Englanti on pian ainoa.

Tämä on käsittämätöntä yksisilmäisyyttä. Kielten valikoimaa uhkasi pitkään nuoriso- ja viihdekulttuurin nostattama englannin suuri suosio. Juuri kun kansainvälistyvien nuorten ansiosta oltiin pääsemässä vauhtiin valikoiman kasvattamisessa, sitä alkaa uhata matematiikan kasvava tuntimäärä. Palaako kansainvälinen Suomi insinööri-Suomeksi?

Suomen kielen lautakunta julkaisi vuosi sitten kannanoton ”Suomi tarvitsee pikaisesti kansallisen kielipoliittisen ohjelman”, jossa ilmaistiin huoli kansalliskielten asemasta yhteiskunnassa. Kannanotossa mainittiin mm. äidinkielen ylioppilaskokeen välttämättömyyden kyseenalaistaminen sekä se tosiasia, että ainakaan Helsingissä ei kaikissa suomalaisissa yrityksissä saa enää palvelua kansalliskielillä. Erityisesti nostettiin esiin kansalliskielten asema tieteen kielinä ja opetuksen välineenä koulutuksen kaikilla tasoilla.

Kirjoitin itse muutama vuosi sitten englannin hegemonian seurauksista nimenomaan tieteenteon kielenä jutussa Kenen maailmankuva?. Jos kaikki korkeampi opetus ja oppiminen tapahtuu englanniksi, ei tieteestä kohta voi keskustella suomeksi, koska meillä ei ole sanoja uusille tieteellisille ilmiöille. Taannumme aikaan ennen fennomaaneja, jolloin kansa jupisi tuvissaan arkisista asioistaan suomeksi ja sivistyneistö puhui keskuudessaan isoista asioista muilla kielillä.

Mainittakoon, että en vastusta englantia kielenä, päinvastoin. On mielestäni hienoa, että on edes yksi kieli, jonka ansiosta iso osa maailman kansalaisista pystyy viestimään keskenään. Vuorovaikutuksen kannalta on toisarvoista – mutta ei kuitenkaan yhdentekevää -, onko monien hallitsema lingua franca englanti, esperanto, latina tai mikä tahansa muu kieli. Tärkeintä on, että pystymme ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyiksi. Sitäpaitsi olen BBC-riippuvainen. En siis taistele englantia vastaan vaan muiden kielten puolesta.

Jokainen kieli on paitsi viestinnän välinen niin myös avain kulttuuriin. Suoritin aikoinaan omaksi ilokseni matkailuopintojen yhteydessä kolmen opintoviikon verran ranskan kursseja. En kuvitellutkaan, että pystyisin seurustelemaan ranskalaisten kanssa. Halusin ainoastaan ymmärtää paremmin heitä ja heidän ylevää kulttuuriaan. Sivumennen sanoen: Voi sitä hierarkian määrää!

Kreikkaa en ole koskaan opetellut aktiivisesti, ainoastaan oppinut passiivisesti altistumalla sille. Yli kahtakymmentä kieltä puhuva polyglotti Tim Keeley on eräässä haastattelussa esittänyt, että aivoissa on koti kullekin kielelle ja kulttuurille, ja olen alkanut ajatella, että minun aivoissani on kaksi sini-valkoista ovea. Toisessa lukee Suomi ja toisessa Kreikka.

Vuotuinen odysseiani kestää 3-4 viikkoa ja se on erinomainen kielikylpy. Koska kreikan harjoittelu normaalissa elinympäristössäni ei ole mahdollista, pyrin käyttämään sitä joka käänteessä ollessani Kreikassa. Joskus puhe sujuu niin, että hämmästyn itsekin, ja joskus se on pelkkää takeltelua. Tärkeintä on kuitenkin jatkaa yrittämistä, sillä kieltä oppii vain puhumalla. Ja aivot kiittävät.

Kirjoitin jutussa Monoglotista polyglotiksi mm. näin:

Kielen ensisijainen tehtävä on mahdollistaa vuorovaikutus ihmisten kesken. Tärkeintä ei ole osata puhua vierasta kieltä kuin sen syntyperäinen puhuja vaan luoda yhteys ihmisten välille.

Teknisen kielitaidon riman asettaminen liian korkealle hidastaa polyglottien kokemusten mukaan oppimista. Kieli- ja kulttuurirajat ylittävän ystävyyden mahdollisuus on useimmille monikielisille sekä tehokkaimmin oppimista motivoiva tekijä että tärkein syy uuden kielen opetteluun.

Puhumalla paikallista kieltä satunnainen matkailija pääsee kokemaan asioita, jotka eivät olisi muuten mahdollisia. Tapahtuu erityisiä kohtaamisia.

Kohtaaminen kirkossa

Opaskollegat

Olin ensimmäisellä lomaviikolla pienellä Kimoloksella. Kuljeskelin päivänä eräänä saaren ainoassa taajamassa, jossa on 300-400 ympärivuotista asukasta ja kymmeniä kirkkoja. Niistä kahdeksan on historiallisen merkittävyytensä takia kulttuuriministeriön suojeluksessa.

Astuin sisään 1600-luvun lopussa rakennettuun Arkkienkeleiden kirkkoon. Kirkossa ollut mieshenkilö alkoi heti kertoa innostuneesti kirkosta, ensin englanniksi, sitten kreikaksi, ja yritin pysyä monipolvisessa tarinassa kärryillä. Kohta hän sanoi: ”Äiti, kerro sinä tämä osa, kun kerrot sen niin hyvin”. Käännyin ympäri ja näin kirkon takaosan hämärässä hopeahapsisen naisihmisen. Hän kertoi toimineensa nuoruudessaan oppaana syntymäsaarellaan Santorinilla ja muuttaneensa avioliiton seurauksena Kimolosille. Rouvalla olivat vielä opastustaidot tallella, ja hän selvitti perusteellisesti sekä sukunsa, Kimolosin että kirkon vaiheita.

Kohtaaminen oli yksi koko matkan kohokohdista. Ilman yhteistä kieltä se olisi jäänyt vaille merkityksiä.

Etelä-Afrikan edesmennyt presidentti Nelson Mandela on ilmaissut asian kauniisti: ”Jos puhut ihmiselle kieltä, jota hän ymmärtää, hän kuulee sen päällään. Jos puhut hänen omaa kieltään, hän kuulee sen sydämellään”.

Kulttuurienvälistä vuorovaikutusta parhaimmillaan.

Mittasuhteiltaan myyttinen

Tämä on outo juttu: en muista lainkaan Apollo 11:n Kuuhun laskeutumista. Olin kesällä 1969 sentään jo 13-vuotias ja meillä oli televisio, joka alkoi samaisena vuonna lähettää ohjelmaa väreissä. Mutta ei, en ilmiselvästi ollut katsomossa, kun Kotka laskeutui klo 22.17 Suomen aikaa Rauhallisuuden mereen. Kun astronautti Niel Amstrong astui 6,5 tuntia myöhemmin Kotkasta Kuun kamaralle, olin katsellut Nukku-Matin lähetyksiä jo tuntikausia.

OmakuvaMuodin huipulle sentään ehdin siinä määrin kuin asuminen Savon sydämessä sen mahdollisti. Olin lähdössä luokkajuhliin ja Olga-mummoni tarjoutui silittämään vaatteeni. Annoin juhla-asuni mummolle, joka lausui hetken kuluttua: ”Yläosa on silitetty, missä hame on?” ”Yläosa” oli mekkoni – niin lyhyt, että se sai mummon pyörittelemään silmiään.

Mary Quant vapautti naiset menoa hidastaneista pitkistä helmoista ensin minihameella, sitten mikroshortseilla eli hot pantseillä, joilla myös shokeerasin mummo-paran. Omin käsin batik-värjätty laamapaita ja kengännauha kaulakoristeena olivat osa hippikauteni eleganssia.

Rockia, rauhaa ja rakkautta

Yhtä kumouksellinen tapahtuma kuin ihmisen laskeutuminen Kuuhun oli elokuun puolivälissä järjestetty kaikkien musiikkifestareiden kantaäiti ja hippiliikkeen voimannäyte Woodstock, jossa ”rakasteltiin, ei sodittu” pienemmässä ja suuremmassa pilvessä noin puolen miljoonan osallistujan voimin. Kuulento edusti järjen ja teknisen kehityksen, Woodstock yhteisöllisyyden ja pehmeiden arvojen riemuvoittoa. Esiintyjälista Woodstockissa oli näin retrospektiivisesti tarkasteltuna häkellyttävä: Joan Baez, Santana, CCR, Janis Joplin, The Who, Jefferson Airplane , Sly and the Family Stone , Joe Cocker, Jimmy Hendrix jne.

Woodstockin edustamaan vapauden ja veljeyden filosofiaan liittyi vuoden merkittävin ihmisoikeuksien virstanpylväs. New Yorkin poliisi teki väkivaltaisesti päättyneen ratsian homoklubille 28.kesäkuuta. Tapahtunut johti raivokkaisiin mellakoihin, ja sen seurauksena sai alkunsa maailmanlaajuinen seksuaalista tasa-arvoa ajava Pride-liike.

Vuosi 1969 oli muistojen kultaaman 60-luvun – ”Swinging Sixties” – huipentuma. Sitä olivat edeltäneet rakkauden kesä 1967, jolloin Vietnamin sotaa ja keskiluokkaisia arvoja vastaan kapinoinut flower power hippiaate puhkesi kukkaan San Franciscossa, ja hullu vuosi 1968, josta historiankirjoihin jäivät mm. opiskelijoiden suurmielenosoitukset ympäri Eurooppaa, neuvostotankkien vyöryminen Prahaan sekä kansalaisoikeustaistelija Martin Luther Kingin ja presidenttiehdokas Robert F. Kennedyn murhat.

Pitäkööt Leijonat makeiskorinsa!
Puolueettomat humanistit korulauseensa!
Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin.
Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto.
Nälkäisten vatsat eivät suudelmista täyty.

Aulikki Oksanen: Kenen joukossa seisot? 1969

Sotien jättämille raunioille rakentunut kasvu tyrehtyi ja optimismin lamppu sammui viimeistään 1973, kun öljyntuottajamaat sulkivat hanat vastalauseena länsimaiden Israel-myönteiselle politiikalle. Maailma laskeutui Kuusta öljykriisin synkkyyteen. Vietnamin sota jatkui.

Tieteen näkökulma

Helsingin Sanomien Alma Onalin erinomaisen mielenkiintoisessa artikkelissa ”Kuukävely, Woodstock ja Pride-liikkeen synty tekivät kesästä 1969 legendaarisen: ”Utopia ja tuhon siemenet samassa vuodessa”  populaarikulttuurin tutkija Kimi Kärki Turun yliopistosta analysoi aikaa näin:

”Suurten ikäluokkien näkökulmasta se [koko 60-luku ja erityisesti sen loppu] oli varmasti aika, jolloin kaikki keksittiin.”

”Silloin kylvettiin siemenet ajatukselle, että maailmaa voi muuttaa populaarikulttuurin ja nuorison voimalla. Se siemen jäi elämään, ja siitä syntyi sellainen kulttuuriteollisuus, joka kantaa tähän päivään asti.”

Kärjen mielestä kesästä 1969 kannattaisi muistaa utooppinen kirkasotsaisuus ja se, miten uusi sukupolvi keksi oman tapansa heimoutua ja järjestäytyä yhteisen asian hyväksi.

”Me olemme suurten ikäluokkien tarinoiden vankeja, mutta kysymys kuuluu, mikä tarina tulee tilalle. Se voi liittyä seuraavien vuosikymmenten valtaviin ympäristöongelmiin ja niiden ratkaisuihin”, Kärki sanoo.

”Jos uudet sukupolvet keksivät, miten nämä ongelmat ratkaistaan, siitä syntyy voimakas tarina, joka kantaa pitkälle.”

Sosiologi Karl Mannheim (1893-1947) loi käsitteen avainkokemus, jolla hän tarkoitti yhteenkuuluvuutta luovaa ja tiettyä ikäluokkaa yhdistävää tapahtumaa tai asiaa. Ikä yksinään ei riitä luomaan sukupolvikokemusta eikä sukupolvikokemus ole kaikille samanikäisille identtinen.  Sukupolvikokemus syntyy jälkikäteen, kun kerromme tässä hetkessä menneisyydestä niin kuin me sen koimme tai muistamme kokeneemme.

Äänimaisema vuosimallia 1969

Vuoden 1969 tarinassa musiikki on keskeisessä roolissa ja se on – ehkä hieman subjektiivisesta näkökulmasta arvioituna – poikkeuksellista. Olen tässä asiassa vapaaehtoisesti oman sukupolveni kirkasotsainen vanki.

Aikaa kestäviksi klassikoiksi 1969 soundtrackistä jäi lukemattomia kappaleita, joita kuunnellessani viikonloppuni ovat viime aikoina soljuneet eteenpäin muistojen virrassa. Pääsin musiikista tuoreeltaan osalliseksi kiitos kolme vuotta vanhemman veljeni. Nyt kyllä ihmettelen, mistä hän hankki levynsä. Ei ainakaan verkkokaupasta.

Mestari Bowien Space Oddity kuuluu luonnollisesti Kuu-vuoden listan ykköspaikalle. Jos peltirasiassa istunut Major Tom alias Ziggy Stardust ei olisi siirtynyt kolme vuotta sitten toiseen todellisuuteen, kuuntelisimme tänä vuonna hänen musiikkiaan aiheesta musta aukko siitä hiljattain julkistetun historiallisen valokuvan kunniaksi.

”This is Major Tom to ground control
I’ve left for ever more
And I’m floating in a most peculiar way
And the stars look very different today

For here am I sitting in a tin can far above the world
Planet Earth is blue and there’s nothing left to do

Though I’ve flown one hundred thousand miles
I’m feeling very still.”

Musiikki katoaa tutkitusti ihmisen muistista viimeisenä, mikä kertoo sen merkityksestä identiteettimme osana. Elämäni soittolistalla, jolta muut saavat valita kappaleita kuunneltavakseni, jos jossain vaiheessa en enää pysty itse valintoja tekemään, on luonnollisesti paljon myyttisen vuoden satoa. Em. Woodstock-originaalien ohella mm. nämä esitykset ovat miltei tajunnan räjäyttäviä, vaikkei musiikkinautintoaan  alustaisikaan psykedeelisillä huumeilla.

Viime päivinä kuuntelemani musiikin nostamiin muistoihin liittyen aamun uutisisissa kerrottiin näyttelijä Peter Fondan kuolleen eilen. BBC kuvasi edesmennyttä Fondaa ”aikansa vastakulttuurin ikoniksi”. Hän näytteli toista pääosaa 1969 kulttielokuvassa Easyrider, jonka soundtrackistä jäi elämään Woodstockin ja hippiaatteen henkeä tihkuva Born to be wild.

Fondan läheiset päättivät tiedotteensa kuolemasta näin: ”Kohottakaamme malja Peterin kunniaksi vapaudelle”.

Get your motor runnin’
Head out on the highway
Lookin’ for adventure
And whatever comes our way
Yeah Darlin’ go make it happen
Take the world in a love embrace
Fire all of your guns at once
And explode into space

I like smoke and lightning
Heavy metal thunder
Racin’ with the wind
And the feelin’ that I’m under
Yeah Darlin’ go make it happen
Take the world in a love embrace
Fire all of your guns at once
And explode into space

Like a true nature’s child
We were born, born to be wild
We can climb so high
I never wanna die

Born to be wild
Born to be wild

Kaikki kielet ovat arvokkaita

Tervetuloa!
Pohjoissaameksi Buresboahtin!
Inarinsaameksi Pyereest puáttim!
Koltansaameksi Tiõrv pueʹttem!

YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö on nimennyt vuoden 2019 alkuperäiskielien vuodeksi. Alkuperäiskieliä puhuvat alkuperäiskansat, joista mieleen nousevat Australian aboriginaalit ja Amazonin sademetsien intiaanit. Tätä eksotiikkaa löytyy kuitenkin paljon lähempää, sillä saamelaiset ovat koko Euroopan unionin ainoa alkuperäiskansa.

YK määrittää alkuperäiskansaksi väestön, joka ”polveutuu tiettyä maantieteellistä aluetta alkuperäisesti asuttaneesta kansasta tai asukkaista”. Saamelaiset täyttävät kriteerin, sillä he ovat niiden ihmisten jälkeläisiä, jotka asuttivat nämä kulmat jääkauden päätyttyä yli 10 000 vuotta sitten. Saamelaisten esi-isien levinneisyys oli suurimmillaan ajanlaskumme alusta 1000-luvulle, jolloin koko nyky-Suomen alue lounais- ja etelärannikkoa lukuun ottamatta oli saamelaisten asuttamaa. 1900-luvulle tultaessa pyyntikulttuurissa eläneet saamelaiset olivat joutuneet vetäytymään Lapin pohjoisosiin etelästä levittäytyneiden maata viljelevien uudisraivaajien tieltä.

saamenlippu

Saamelaisten lippu Páiven párneh (Auringon pojat) liehuu kaikilla saamelaisalueilla myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Yhteensä perinteisillä asuma-alueilla Suomessa, Norjassa, Ruotsissa ja Kuolan niemimaalla Venäjällä asuu kaiken kaikkiaan 75 000-100 000 saamelaista. Suomessa saamelaisia on noin 10 000, joista yli 60 % asuu nykyisin muualla kuin kotiseutualueellaan. Saamelaisten kotiseutualueeksi on saamelaiskäräjälaissa säädetty Suomi-neidon päälaki ja käsivarsi, virallisemmin Utsjoen, Inarin ja Enontekiön kunnat sekä Sodankylän kunnan Lapin paliskunnan alue.

Suomen saamelaisten status alkuperäiskansana vahvistettiin perustuslaissa 1995, mutta todellisuudessa tilanne ei ole yksioikoisen ruusuinen. Perustuslaki takaa saamelaisille heidän kotiseutualueellaan kieltä ja kulttuuria koskevan itsehallinnonnon. Suomi ei ole kuitenkaan vieläkään ratifioinut YK:n yleissopimusta alkuperäiskansoista vuodelta 1989. Merkittävimmät esteet liittyvät saamelaisten kotiseutualuiden maaoikeus- ja luonnonvarakysymyksiin; toistaiseksi saamelaisilla on vain nautintaoikeus maahan. Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden mallimaa ei anna saamelaisille täysiä kansalaisoikeuksia, mutta hyödyntää mieluusti alkuperäiskansaa matkailun vetovoimatekijänä.

Ihan haitarista koko homma!
Pohjoissaameksi Áibbas dušši olles hommá!
Inarinsaameksi Aaibâs jyevdilâš!
Koltansaameksi Kuddteʹmes håmm!

Kaikilla kielillä

Noin 370 miljoonaa pallomme asukkaista kuuluu alkuperäiskansoihin, jotka puhuvat noin 5000 kieltä. Niistä yli puolet on uhanalaisia.

Kaiken kaikkiaan maailmassa puhutaan tuoreimman laskun mukaan 7 097 kieltä. Luku on peräisin vuoden takaa kieliasioiden raamatusta Ethnologue. Kyse on nimenomaan kielistä, jotka erottaa murteista ymmärrettävyys: murteet ovat keskenään ymmärrettäviä, mutta kielet eivät.

Saman päivityksen yhteydessä 19 kieltä poistettiin kielten luettelosta, koska ne ovat kuolleet sukupuuttoon, ja 17 kieltä lisättiin.  Lisätyistä kuusi palasi kuolleiden kielten listalta elävien joukkoon, ja 11 kieltä luetteloitiin ensimmäisen kerran. Merkille pantavaa on, että noin 50 prosenttia maailman kielistä ei kirjoiteta lainkaan. Jos puhujat loppuvat, kieli katoaa heidän mukanaan ja samalla katoaa kielen varaan rakentunut kulttuuri.

Suomi on väkemme vähäisyydestä huolimatta maailman noin 100. puhutuin kieli eikä siten puhujien määrällä mitattuna uhanalainen. Mutta ehkä suomalaiset ovat uhka omalle kielelleen?

Syksyllä julkaistun laajan eurooppalaisen arvotutkimuksen mukaan vain 68 % suomalaisista pitää oman kielen puhumista tärkeänä osana kansallista identiteettiä. Tutkituista 34 Euroopan maasta ainoastaan Valko-Venäjällä, Moldovassa ja Ukrainassa kielen merkitystä pidetään vielä Suomeakin vähäisempänä. Minun rajallisessa maailmassani ilman kieltä ei ole kansallista identiteettiä eikä kansallista kulttuuria, ne kun rakennetaan ”aikaisemman” päälle ja ”aikaisempaa” siirretään kielellä ja kielessä polvelta toiselle. Näköjään joka 3.suomalainen on asiasta eri mieltä.

Puhujamäärältään pienten alkuperäiskansojen kielissä korostuu niiden läheinen liitto kulttuurin kanssa. Usein – ja niin myös saamelaiskulttuurin kohdalla – se kiteytyy poikkeuksellisessa luontosuhteessa, minkä ansiosta kielissä on hyvin erikoistunutta ja monipuolisesti luontoon liittyvää sanastoa.

Kaikki kielet ovat arvokkaita.
Pohjoissaameksi Buot gielat leat divrasat.
Inarinsaameksi Puoh kielâin lii árvu.
Koltansaameksi Puk ǩiõl lie ärvvsa.

3 x saame

Saamen kieli on ollut yksi maamme virallisista kielistä vuodesta 1992. Kieli on myös saamelaisen identiteetin ensisijainen peruste. Laki määrittää henkilön olevan saamelainen, jos hän pitää itseään saamelaisena ja jos hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen ensimmäisenä kielenään.

Saamella ja suomella on yhteinen kantakieli, josta ne erkaantuivat 3500-3000 vuotta sitten. Saamekin on siis suomalais-ugrilainen kieli, mutta siinä on muista ryhmän kielistä poikkeavia piirteitä kuten kaksikko yksikön ja monikon rinnalla. Kielitieteellisesti saame on kaukaisempaa sukua suomelle kuin esim. viro.

Saame jakautui edelleen itäiseen ja läntiseen kieliryhmään. Suomen saamelaiset puhuvat kolmea kieltä, jotka kaikki jakautuvat murteisiin. Kielistä puhujamäärältään suurin on läntiseen kieliryhmään kuuluva pohjoissaame. Se on Suomessa noin 2000 saamelaisen äidinkieli. Inarin- ja koltansaame kuuluvat itäiseen kieliryhmään. Pohjois- ja koltansaamea puhutaan myös muissa saamelaisten asuttamissa maissa, mutta inarinsaamea ainoastaan Suomen Lapissa Inarijärven ympäristössä. Inarinsaame on 300-400 puhujan ensimmäinen kieli. Päikkieennâm kielâi tutkâmkuávdáš eli Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on julkaissut inarinsaamen kielioppaan, joka on avartavaa luettavaa. Kaikki saamen kielet ovat uhanalaisia tai erittäin uhanalaisia.

Saamen kuten useiden muiden alkuperäiskielten asemaa on heikentänyt kielenvaihtokehitys eli se, että varsinkin nuoremmat sukupolvet ovat vaihtaneet äidinkielestään valtakieliin, kuka vapaaehtoisesti, kuka pakon edessä. Virallinen kielipoliittinen ohjelma saamen kielen elvyttämiseksi aloitettiin 1990-luvulla. Siihen kuuluu mm. kielen aktiivinen palauttaminen varhaiskasvatuksen aikana.

Mallia saatiin maapallon toiselta puolelta Uudesta Seelannista, jossa menetelmää sovellettiin maan alkuperäiskansaan maoreihin. Meillä menetelmä tunnetaan nimellä kielipesä,  mikä tarkoittaa kielikylpyä päiväkodissa. ”Kielipesien perustana on alkuperäiskansan oman kulttuurin mukainen kasvatusfilosofinen näkemys. Se peilaa kulttuurin omia arvoja ihmiseksi kasvamisesta ja on hyvin keskeisessä asemassa alkuperäiskansojen kasvatusideologioissa.” Lastentarhan kielipesässä saavutettua kaksikielisyyttä tuetaan johdonmukaisesti eri kouluasteissa.

Onnea! – Olu lihkku! – Ennuv lukko! – Leekk jiânnai!

Saamelaisten kansallispäivää vietetään 6. helmikuuta. Kyseisenä päivänä vuonna 1917 Pohjoismaiden saamelaiset sopivat valtioiden rajat ylittävästä yhteistyöstä. Viranomaiset suosittelevat liputusta myös saamelaisten kotiseutualueiden ulkopuolella.

Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille!
Pohjoissaameksi Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide!
Inarinsaameksi Pyeri Säämi aalmugpeivi puohháid!
Koltansaameksi Šiõǥǥ saaʹmi meersažpeiʹvv pukid!

 

Elävää kieltä

For last year’s words belong to last year’s language
And next year’s words await another voice.

T.S. Eliot

Sain syksyllä lahjaksi aktiivisuusrannekkeen, joka mittaa myös unen laatua ja määrää. Muutaman kuukauden käytön jälkeen nukuin huonommin kuin koskaan. Unesta oli tullut suoritus, jossa vain paras oli riittävän hyvää. Syntymälahjana saamani hyvät unenlahjat palasivat muutaman yön viiveellä sen jälkeen, kun riisuin rannekkeen.

suomen lippuLöysin selityksen unettomille öille Kotimaisten kielten keskuksen sanalistalta, kun tutkin uuden vuoden kunniaksi kieliauktoriteettien päivityksiä. Vuonna 2018 uudissanoja eri lähteistä lisättiin melkein 8000, joista yksi on ortosomnia. Se tarkoittaa ”unen laadun ja määrän liiallista, elämää häiritsevää tarkkailua ja kontrollointia”. Sana muodostuu muinaiskreikan sanasta ὀρθός (orthós) eli kunnollinen, oikea, suora ja latinan sanasta somnus eli uni.

En ilmiselvästi ole ainoa, jonka unen addiktiivinen teknologia on pilannut. Kotuksen sanatietokantaan lisätään vuosittain sanoja, jotka kertovat menneen vuoden tapahtumista ja ilmiöistä. Ortosomnia on siis ilmiö; uniteknologian kielteisistä vaikutuksista uutisoitiin ulkomaisessa mediassa epidemiana jo 2017.

Ortosomnialle on sukua toinen uudissana: ilmastoahdistus eli ilmastonmuutoksesta ja sen pohtimisesta johtuva ahdistus. Molemmissa angsteissa on kyse siitä, että tieto lisää tuskaa.

Kotuksen listalta löytyi myös toinen itselleni täysin uusi sana kotvia eli pitää taukoa työn lomassa. Kotvimisen on todettu edistävän työtehoa antamalla aivoille hengähdystauon. Tämänkin itsestäänselvyyden koetan pitää mielessä, vaikka se on urakalla töitä painavalle minälleni aika haasteellista.

ruotsin lippuRuotsin kieliviranomainen on nimeltään Språk-och folkminnen. Sen uudissanalistalla erityismaininnan sai tällä kertaa flygskam. Kyse on meilläkin uutisoidusta, naapurissa käydystä keskustelusta liittyen lentomatkailun päästöihin ja lentoveroon, jota ruotsalaiset ovat maksaneet huhtikuusta 2018 lähtien. Verolla on tarkoitus hillitä lentomatkailun ikävien ilmastovaikutusten svenssoneille tuottamaa häpeää ja huonoa omaatuntoa.

Sormituntumaksi kiinnostavaa ruotsalaislistaa tutkittuani jäi, että lahden toisella puolella lainataan englannin sanoja miltei sellaisenaan enemmän kuin meillä: whataboutism, techlash, swishjournalist, flossa, explainer, dm:a jne.

Omat suosikkini ovat nekin englantilähtöisiä, mutta sentään ruotsiin muokattuja: någonstansare ja varsomhelstare. Ensin mainittu tarkoittaa henkilöä, joka haluaa luoda vahvat siteet asuinpaikkaansa, toinen henkilöä, joka ei tunne tarvetta ”juurtua”. Jossailija ja missätahailija?

Englantia puhuvan maailman kaksi suurinta auktoriteettia edustavat luonnollisesti vanhaa maailmaa eli Britanniaa ja uutta maailmaa eli Yhdysvaltoja.

usa lippuAtlantin takana ylintä kielivaltaa käyttää Merriam-Webster, jonka verkkosivuilla käy kuukausittain yli 40 miljoonaa erityisesti kielen merkityksistä kiinnostunutta. Vuoden 2018 haetuin sana oli justice, joka sai kunnian tulla valituksi vuoden sanaksi.

Words are to confuse, so that at election time people will solemnly vote against their own interests.

Gore Vidal

Trumpin Amerikassa kansalaiset haluavat siis tietää, mitä kaikkea justice voi tarkoittaa.  Tämä ei yllättäne ketään, sillä harvassa oikeassa demokratiassa presidentillä on yhtä yksinvaltaiset elkeet kuin Trumpilla. Sanan suosio selittyy valinnan tehneiden mukaan sillä, että se oli keskiössä monissa menneen vuoden keskusteluissa ja uutisoinneissa koskien mm. rotujen välistä tasa-arvoa, yhteiskunnallista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta, rikosoikeuden päätöksiä sekä oikeusministeriön toimintaa.

Oikeuden ylläpitäminen ja jakaminen, lakien toimeenpano; tuomari; oikeudenmukainen, puolueeton, reilu; oikeudenmukainen toimintatapa, oikeamielisyys; lainkuuliaisuus; totuudessa, tosiasioissa ja kohtuudessa pitäytyminen.

Merrian&Webster: JUSTICE

Vilkaisin tätä juttua kirjoittaessani, minkä sanan haut ovat juuri nyt nousussa ja vastaus on cache. Ranskalaisperäinen sana merkitsee Merriam-Websterin mukaan piilopaikkaa, joka on tarkoitettu erityisesti ”vastaista käyttöä varten kätkettäville tarvikkeille” sekä nykyisin myös tietokoneen hyvin lyhytkestoista muistia.

Sanan äkillisen suosion 18.tammikuuta alkaen aiheutti BuzzFeed-uutissivusto, jonka mukaan Donald Trump oli käskenyt asianajajaansa valehtelemaan kongressille neuvotteluista, joita käytiin Trump Towerin rakentamisesta Moskovaan. Trump on toistuvasti kiistänyt, että hänellä olisi ollut business-suunnitelmia Venäjällä. FBI:n tutkijat saivat asiasta todisteita “through interviews with multiple witnesses from the Trump Organization and internal company emails, text messages, and a cache of other documents.”

iso-britannian lippuVanhassa maailmassa englanninkielen tilaa tarkkailee mm. The Oxford Dictionaries, jonka valinta vuoden 2018 sanaksi on toxic.

Toxic – myrkyllinen, toksinen – on juuriltaan kreikkalainen. Muinaiset kreikkalaiset voitelivat tappavalla toxikon pharmakon –myrkyllä nuoliensa kärjet. Toistaiseksi selittämätön seikka on se, että toxic-sanan kannaksi ei valikoitunut kreikan myrkkyä, lääkettä ja huumetta tarkoittava pharmakon vaan toxikon, jonka perusmuoto on jousta tarkoittava toxon.

Oxford Dictionariesin valinta ei perustu ensisijaisesti kansalaisten tekemiin verkkohakuihin vaan kielen ammattilaisten käsitykseen siitä, mikä sana kuvaa parhaiten vuoden eetosta eli kansan eettistä asennoitumista ja eettisiä arvoja sekä kansan tunnetilaa. Sanan uskotaan myös omaavan kestävää kulttuurista merkitystä.

But if thought corrupts language, language can also corrupt thought.

George Orwell, 1984

Valinnan tehneiden mukaan toxic-sanaa käytettiin sekä kirjaimellisessa että kuvainnollisessa merkityksessä moninaisissa yhteyksissä. Listalla ovat kemikaalit, miehisyys, huumeet, kaasut, ympäristö, ihmissuhteet, kulttuuri, jätteet, levä ja ilma.

Ilmaisun ”toksinen maskuliinisuus” nousun valitsijat yhdistävät #MeToo-liikkeeseen, ja sama selittänee valinnan myös kotimaisen Kotuksen uudissanojen listalle. Kotus määrittelee sen korosteiseksi miehisyydeksi, joka asettaa miehenä olemiselle liian ahtaat rajat.

Toxic-sanan ohella brittien listalle pääsi mm. uudissana cakeism. Se perustuu vanhaan  sutkaukseen, jonka mukaan kakkua ei voi sekä syödä että säästää. Cakeism liittyy luonnollisesti Brexitiin, ja monien brittien ainakin ulkopuolisten silmissä käsittämättömään harhaan mahdollisuudesta saada EU:sta irti kaikki hyvä ottamatta osaa esim. maksutalkoisiin. Ylioptimistinen filosofia laadittiin luultavasti marraskuussa 2016, kun se nähtiin muistiin kirjoitettuna  – ”What’s the model? Have cake & eat it” – erään konservatiivipuoleen kansanedustajan papereissa tämän poistuessa pääministeri Mayn virka-asunnosta.

Don’t use words too big for the subject. Don’t say infinitely when you mean very; otherwise you’ll have no word left when you want to talk about something really infinite.

C.S. Lewis

Kehittyvä kieli kertoo kansakuntien tilasta yllättävän paljon. Vuosittain julkaistavat uudissanojen ja poikkeuksellisen paljon käytettyjen sanojen listaukset päivittävät ytimekkäästi käsityksen maan tilasta ja kertovat, ”miten maa makaa”.  Kieli piirtää kulttuurin kuvan.

Kulttuurin peili – sanakatsaus vuoden takaa

Fiktiosta faktaksi

Sanatarkasti utopia merkitsee ”ei missään”.  Utopia-käsitteen loi kreikan negaatiota ilmaisevasta apusanasta oú (οὔ) ja paikkaa tarkoittavasta sanasta tópos (τόπος) poliitikko ja kirjailija Thomas Moore (1478-1535), joka käytti sitä 1516 julkaistun poliittisen satiirinsa nimenä. Idean teokseensa Moore sai filosofi Platonin (427–347 eaa.) ihanneyhteiskuntaa kuvaavasta dialogista Valtio.

Yleisessä kielenkäytössä utopialla tarkoitetaan paikkaa, jossa kaikki on hyvin ja jollaista ei oikeasti ole olemassa missään. Utopioita löytyy maailmankirjallisuudesta kaikilta aikakausilta ja kaikista kulttuureista Homeroksen Elysionin kentiltä Raamatun Paratiisiin, James Hiltonin Shangri-Lasta Aleksis Kiven Lintukotoon.

Utopian vastakohta on dystopia: pelolla hallittu yhteisö, jossa sosiaaliset normit ovat poikkeuksellisia/häiriintyneitä. Sitä käytetään kuvaamaan tilannetta, jossa asiat menevät ennalta arvaamattoman huonoon suuntaan.

Dystopiassa tópos-sanaan on yhdistetty etuliite dys (δυσ), joka joko tyhjää sanan positiivisen merkityksen tai vahvistaa sen negatiivista merkitystä. Dystopiaa käytti ensimmäisenä virkamies, filosofi ja taloustieteilijä J.S. Mill puheessaan Britannian parlamentissa vuonna 1868.

Dystopiakirjallisuus on nuorehko laji ja tyypillinen meidän ajallemme, sillä se on syntynyt science fictionin ja utopian sisarlajina 1800-luvulla ja kehittänyt 1900-luvun kuluessa lukuisia alatyyppejä totalitaristisesta feministiseen ja ekologiseen dystopiaan ja apokalyptiseen kirjallisuuteen. Dystopia käsittelee meidän aikamme pelkoja ja uhkakuvia, joihin kuuluvat muun muassa ilmastonmuutos, luonnonkatastrofit, maailmansodat, teknologian kehityksessä piilevät vaarat sekä erilaiset totalitaristiset yhteisöt ja yhteiskunnat.

SYNKISTYVÄT TULEVAISUUDENKUVAT Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa

Kaikkien dystopioiden äiti

Kaukonäköisyydessään pelottava George Orwellin ”Vuonna 1984” piirsi julkaisuvuotenaan 1949 painajaismaisen kuvan tilanteesta, joka tuntuu nyt 2018 kovin tutulta.

Tarinan maailmassa on kolme jatkuvasti keskenään sotivaa suurvaltaa, joissa kaikissa päätäntävaltaa käyttää yksinoikeudella Puolue ja sen johdossa diktaattori, kasvoton Isoveli, jonka olemassaolosta ei tosin ole täyttä varmuutta.

Yhteiskuntaluokkia on neljä, joista ainoa puhdasoppinut on Puolueen sisäpiiri. Sen toimeksipanevana elimenä työskentelee Puolueen ulkopiiri, joka kuitenkin katsotaan harhaoppiseksi. Samaan harhaoppisten ryhmään kuuluu myös väestön valtaosa eli massa sekä alin, orjien luokka.

Teoksen päähenkilö Winston Smith ahkeroi oikeinkirjoittajana totuusministeriössä, jossa hän kirjoittaa työkseen historiaa uusiksi. Se tapahtuu uudiskielellä, jossa sanoille annetaan aikaisemmasta poikkeavia, usein vastakohtaisia merkityksiä. Kansalaisten mielenliikkeitä valvoo ajatuspoliisi.

Me ihmispolot kuvittelimme, että toisen maailmansodan aikuiset ja jälkeiset diktatuurit ja poliisivaltiot olisivat olleet oman aikakautemme ilmentymä oseanialaisesta dystopiasta. Mutta olemme jo toisella kierroksella: nyt isoveli on piiloutunut verkon syövereihin, missä se valvoo jokaista liikettämme ja pian jokaista ajatustammekin.

Meille syötetään muka- ja mutusoopaa sellaisella teholla, että alamme kohta uskoa totuuden valheeksi, valheen todeksi, oikean vääräksi ja väärän oikeaksi. Meitä manipuloidaan surutta ja meistä muokataan orwellilaista massaa, jolle oman älyn ja järjen käyttö on epäsuotavaa ja joka raivoaa somessa tuikituntemattomille kanssaihmisille.

Vanhat kulttuurit väittivät perustuvansa rakkauteen tai oikeudenmukaisuuteen. Meidän perustuu vihaan. Meidän maailmassamme ei tule olemaan muita tunteita kuin pelko, raivo, voitonriemu ja nöyryytys. Kaiken muun me hävitämme – kaiken. Olemme jo alkaneet murtaa vallankumousta edeltäneeltä ajalta säilyneitä ajatustapoja.

1984 (sivu 283)

Innokkaana Orwellin dystooppisen vision toteuttajana toimii presidentti Trump, josta Jari Tervo kirjoitti kolumnissaan HeSassa näin: ”Yhdysvaltain presidentti on oikeassa. Yhdysvalloissa toimii valtava valtakunnallinen tiedotusväline, joka keskittyy valeuutisten levittämiseen. Hän itse.” Tervo jatkaa: ”Hän kutsuu amerikkalaista laatumediaa ´kansan vihollisiksi´. Täsmälleen samalla nimellä kutsui Stalin poliitikkoja, virkamiehiä ja tavallisia kansalaisia Neuvostoliitossa 1930-luvulla, ennen kuin likvidoi heidät.” Koko kolumni on luettavissa täällä.

Patriarkaatin paluu

Toinen ajankohtainen dystopia on Margaret Atwoodin “The Handmaid’s Tale” (1985), ”Orjattaresi”, joka on televisioitu ja menee parhaillaan Teemalla (1.tuotantokauden jaksot 2-6 ovat vielä katsottavissa Areenassa). Orwellin ”1984:n” luin teininä, kuten jokainen valveutunut teini kultaisella 60-luvulla. Atwoodiin tartun, kunhan toinnun TV-sarjasta. Sitä pystyn katsomaan vain yhden osan kerralla, sillä tarina on rankka ja tulee painajaisina uniin.

Atwood on itse esittänyt The New Yorker -lehden haastattelussa toiveen, ettei hänen tulevaisuusfantasioitaan kutsuttaisi tieteiskirjallisuudeksi vaan spekulatiiviseksi fiktioksi. Toisaalta hän toteaa samassa haastattelussa, ettei koskaan sisällytä teoksiinsa mitään sellaista tapahtumaa, jolla ei ole ennakkotapausta historiassa tai selkeää yhtymäkohtaa nykypäivään.

”Orjattaren” ytimessä on rituaalimuotoinen lisääntyminen, joka suorasanaisemmin ilmaistuna tarkoittaa järjestelmän eli valtion valtuuttamaa raiskausta. Sen malli löytyy Raamatusta:

Kun Raakel näki, ettei hän saanut lapsia, hän alkoi kadehtia sisartaan ja sanoi Jaakobille: ”Auta minua saamaan lapsia, tai muuten minä kuolen!” Jaakob suuttui Raakelille ja sanoi: ”Olenko minä muka Jumala? Minäkö olen estänyt sinua saamasta lapsia?” Raakel sanoi: ”Tuossa on orjattareni Bilha. Tee hänen kanssaan lapsia, jotka tulevat minun omikseni. Näin minustakin voi tulla äiti. 

Ensimmäinen Mooseksen kirja, 30: 1-3

Nykyistä Yhdysvaltoja markkeeraavassa Gileadissa vallan ovat kaapanneet vanhoilliskristilliset fundamentalistit. Yhteiskunta on hengenvaarallinen toisinajattelijoille ja erilaisten ympäristökatastrofien jäljiltä myös kaikille muille. Tuhoutuneista ydinvoimaloista levinnyt säteily on aiheuttanut hedelmällisyyden ja sen myötä syntyvyyden romahduksen.

Lääkkeeksi päättäjät pakottavat synnytyskelpoiset naiset tekemään lapsia; siitosorina toimivat yhteisön merkkimiehet, joiden omilta vaimoilta myrkyt ovat jo vieneet kyvyn tulla raskaaksi. Muiden naisten rooli on olla avustavissa tehtävissä lastentekotalkoissa. Kerran kuukaudessa, orjattaren ollessa hedelmällisimmillään, ”synnytyskoneen” omistaja on häneen sukupuoliyhteydessä pyhäksi rituaaliksi koristellussa, vastenmielisessä seremoniassa.

image

Valaisevin ahaa-elämys tuli, kun ohjelmaa katsoessani tajusin, mistä orjattaren hieman oudolta kuulostava nimi on peräisin: Offred = Of Fred. Orja on isäntänsä omaisuutta. Nimi vaihtuu, kun naisen munasoluja ja kohtua tarvitaan muualla ja omistava perhe vaihtuu. Oman nimen käyttö on naiselta kielletty. Oma identiteetti on naiselta kielletty.

Täysin tätä päivää oli sarjan ensimmäinen osa, jossa päähenkilö yritti paeta puolisonsa ja pienen lapsensa kanssa turvaan pohjoisen rajan yli, mutta virkavalta voitti, ampui aviomiehen, erotti lapsen äidistään ja vei äidin sadististen opettajien synnytyskonekoulutukseen.

Samalla lailla on viime kuukausina hajotettu perheitä, jotka ovat pyrkineet Meksikosta Yhdysvaltoihin ja joiden lapset vietiin vanhemmiltaan leireihin odottamaan palautusta rajan eteläpuolelle.

Olemme katkaisseet siteet lapsen ja hänen vanhempiensa, miesten, ja miehen ja naisen väliltä. Vaimoon tai lapseen tai ystävään ei ole enää luottamista. Mutta ei tulevaisuudessa vaimoja tai ystäviä olekaan. Lapset viedään äideiltä synnytyksen yhteydessä kuin kanalta munat.

Noin kirjoitti Orwell vuonna 1949.

Myös ”Orjattaren” punainen lanka: naisvihamielisyys kuulostaa surullisen tutulta nyt, kun maailman mahtivaltiota johtaa naisia oman kehuskelevan kuvauksensa mukaan ”pillusta kouriva” Trump.

”En ole mikään profeetta,” hän sanoo. ”Luovutaanpa siitä ajatuksesta välittömästi. Ennustukset koskevat todellisuudessa tätä hetkeä. Sci-fi koskee aina tätä hetkeä. Mitä muuta se voisi koskea? Tulevaisuutta ei ole. On monia mahdollisuuksia, mutta emme tiedä, mikä niistä toteutuu.” Hän on kuitenkin ”pahoillaan siitä, että hän on ollut niin oikeassa”.

Atwood The Guardianin haastattelussa tammikuussa 2018

Ajassamme leviävää miesnäkökulmaa valotti toimittaja Jaakko Lyytinen muutama päivä sitten HeSassa mielenkiintoisessa jutussaan ”Uusi mies” mm. näin:

Radikaalein mieskapina kytee verkon manosfäärissä. Se on maskuliinisuudesta kiinnostuneiden yhteisöjen laaja yhteenliittymä, johon kuuluu muun muassa bodaussivustoja, deittiyhteisöjä ja isien oikeuksia ajavia ryhmiä.

Ilmiö on levinnyt Yhdysvalloissa, mutta samantyyppistä sisältöä on ilmaantunut myös suomalaisille verkkosivuille ja keskustelufoorumeille.

”Yhteisöt ovat antifeministisiä. Niissä kytee naisvastaisuus”, kirjallisuustieteen tutkija Matias Nurminen sanoo.

Manosfäärin mieskuva on nostalginen. Mies on uudisraivaaja, vanhan ajan macho.­ Perheen pää. Naisiin suhtaudutaan esineellistävästi. Naisia pisteytetään esimerkiksi HB- eli Hot Babe -asteikolla.

Monet siihen kuuluvat liikkeet lähestyvät Nurmisen mukaan alt-right-liikettä eli radikaalia uusoikeistoa. Viha ei kohdistu vain naisiin, vaan myös ei-valkoisiin etnisiin ryhmiin ja sukupuolivähemmistöihin.

”Pelätään, että miehiltä viedään kaikki oikeudet. Manosfäärin mantra on, että miehiä vastaan on solmittu feministien ja vasemmiston salaliitto. Että oikeasti miehet ovat se sorrettu sukupuoli.”

Trumpin & co:n vastenmieliset kommentit, asenteet ja teot naisia kohtaan katkaisivat kuitenkin kamelin selän ja toimivat yhtenä pontimena #METOO-liikkeen nousuun, mikä on tämän muuten mustanpuhuvan pilven hopeareunus.

Tietoa tulevasta

Em. klassikoiden lisäksi suosittelen lisäämään lukulistalle myös ansioituneen kotimaisen dystopian, Emmi Itärannan esikoisteoksen ”Teemestarin kirja” (2012). Siinä uhanalaisia eivät ole vain naiset vaan koko ihmiskunta. Kirja kertoo kauniisti ja pienesti, mutta pelottavasti sekä pelottavan uskottavasti maailmasta, josta vesi on loppunut.

Painajaismaisia tulevaisuudenkuvia maalailevat tarinat sopivat luettaviksi varoituksena pahan potentiaalista. Ne ovat osuvimmillaan hyytävän julmia ja kuitenkin täysin realistisia. Optimistina toivon, että dystopia-kirjagenren kauhuvisiot pelästyttävät ihmiskunnan ja saavat sen ryhdistäytymään, ennen kuin on liian myöhäistä.

Muussa tapauksessa me tapamme itse itsemme sukupuuttoon ahneuden ja suvaitsemattomuuden takia, kun yhden utopia on toisen dystopia, yhden dystopia toisen utopia. Siis siksi, että emme kykene tulemaan toimeen keskenämme.