Sukellus ruotsiin

Vietin pääsiäisviikonvaihteen Ruotsissa tätini perheen vieraana. En ollut ajatellut asiaa sen kummemmin etukäteen, Ruotsihan on melkein kuin Suomi ja täti on täti. Mutta pian saavuttuani tajusin, että reissusta tulee varsinainen språkbadsresa.

Pippi-Lilla-Gubben-470xOlen kouluajoista lähtien tykännyt ruotsin kielestä (ja kaikista muistakin kielistä), vaikka synnyin täysin suomenkieliseen sukuun Savon sydämessä. Jo lähtökohtaisesti myönteistä asennettani selittivät mitä luultavimmin Saariston lapset ja Peppi Pitkätossu, jotka edustivat mieleistäni elämäntapaa: aurinko paistoi aina ja kaikki oli heikun keikun.

Matkailu-urani aloitin skandinaavimatkanjärjestäjän opaskurssilla, jota seurasi kolme kuukautta jatkunut työsuhde. Kaksi kuukautta kestäneen kurssin ajan jaoin hotellihuoneen malmölaisen Ullan kanssa ja seurustelin göteborgilaisen Gertin kanssa. Hemskt kul! Yrityksen työkieli oli skandinaviska kaikilla pohjoismaisilla aksenteilla. Koulutuksen osana suoritin mm. ensiapukurssin, jonka vetäjä oli tanskalainen partasuinen lääkäri. Silkalla onnella ja hyvillä arvauksilla läpäisin kokeen.

Kun vaihdoin suomalaisen työnantajan palvelukseen, ystäväpiiriin jäi ruotsalaisia kollegoita vuosikausiksi eteenpäin. Myös poikaystävien joukossa oli sittemmin useampi viikinki läntisestä naapurista, mikä metodi on tunnetusti erittäin motivoiva kielen oppimisen näkökulmasta.

Valitettavasti ruotsin käyttötarve alkoi hiipua, kun juutuin Kyprokselle, ja siinä kävi kuten odottaa sopii. ”Use it or loose it”; ruotsini katosi syvälle muistin syövereihin. Suomeen palattuani suoritin opintojen osana useita ruotsin kursseja, mutta vaikutus näyttää olleen väliaikainen – tyvärr.

Pääasiallisesti oppimamme asiat kuten vieraat kielet tallentuvat säilömuistiin, jossa ne pysyvät periaatteessa ikuisesti. Tilanteessa on kuitenkin yksi suuri mutta. Vaikka varsinkin perinteisellä tavalla opetettu kielioppi ja myös sanasto, tosin vähäisemmässä määrin, säilyvät hyvin pitkä­kestoisessa muistissa, ajallisen etäisyyden ja karttuvan iän myötä tiedon palauttaminen muistista aktiivikäyttöön alkaa takkuilla.

Passiivinen kielitaito eli kuullun ja kirjoitetun ymmärtäminen – reseptiivinen kielen hallinta – säilyy hyvin. Luen nordic noir -dekkarit sujuvasti alkuperäiskielellä ja katson ruotsalaiset TV-sarjat tekstittämättöminä, mikä lienee yksi syy siihen harhaiseen käsitykseeni, että ruotsini olisi edelleen käyttökelpoisella tasolla.

Asioiden todellinen tila kuitenkin paljastui, kun kieli piti ottaa aktiivikäyttöön. Rupattelu – småprat –  vielä sujui, mutta keskustelu – diskussion – ei, ei todellakaan.

Kielitieteilijät kutsuvat aktiivista kielitaitoa produktiiviseksi kielen hallinnaksi: puheen ja tekstin tuottaminen on sujuvaa, sanavalinnat tilanteen vaatimusten mukaisia sekä sijapäätteet ja taivutusmuodot kohdallaan. Kuvaus ei sovi miltään osin ruotsinkieliseen ilmaisuuni.

Kirjoitin kaksikielisyydestä muutama vuosi sitten pätkässä ”Kielikylpyyn” näin:

”Työkalupakit” sijaitsevat ihmisen otsalohkossa. Siellä on tarkkaavaisuutta ja toiminnan ohjausta hallinnoiva alue, joka mahdollistaa keskittymisen yhteen asiaan estämällä huomiosta kilpailevan tiedon nousemisen tietoisuuteemme. Sen ansiosta on mahdollista tehdä montaa asiaa limittäin ja mm. pitää eri kielet erillään muistissamme.

Koska en ole kaksikielinen eikä päässäni ole kahta tasavertaista kieltä taistelemassa tilasta, ainoa syntymäkieleni ei luonnollisesti tunkenut työkalupakista tyrkylle. Englanti kuitenkin teki sen ja pontevasti.

Tätä aivojeni hämmennyksen tilaa selittää kaksi asiaa: säännöllisen ja monipuolisen käytön takia vahva englanti, mutta ehkä vielä enemmän ruotsin ja englannin läheinen sukulaisuussuhde. Niiden sanastoissa on paljon samankaltaisuutta eli samakantaisia sanoja, koska ne ovat kehittyneet samasta kantagermaanisesta kielestä. Esimerkiksi ruotsin sanoista yli 60% on germaanista alkuperää.

20180331_182013540_iOSVilkkaan seurustelun siivittämän pääsiäisaterian päätteeksi suustani ei tullut enää sanaakaan ruotsia, ainoastaan englantia. Aivoni ilmiselvästi väsyivät kontrolloimaan suustani ulos singahtelevia sanoja ja luovuttivat; ruotsi hävisi kisan. Superintensiivinen aivojumppa oli ottanut voimille, ja sitä seurannut uupumus totaalinen.

Onnekseni tätini on säilyttänyt äidinkielensä, vaikka hän on asunut Ruotsissa sotavuosista lähtien. Puhelut Ruotsissa asuvan, niin ikään sotalapsena maahan saapuneen ja suomea hyvin puhuvan vanhemman siskon kanssa sekä osallistuminen kotikylässä kerran viikossa kokoontuvaan ”Puhutaan suomea” -keskustelukerhoon ylläpitävät kieltä. Lisätukea tuovat Ruotsin radion ja television moninaiset suomenkieliset lähetykset. Tädeilleni pitäisi antaa vähintään papukaijamerkki äidinkielen ylläpidosta vieraskielisessä ympäristössä yli 70 vuoden ajan. Mikä iloa saada puhua omaa kieltään!

Kun uusi päivä valkeni ja olin tointunut edellispäivän haasteista, mieleeni nousi tiedonjyvänen, johon törmäsin kirjoittaessani ”Kielikylpyyn”-pätkää:

Kielen opettelu vaikuttaa vanhemmalla iälläkin aivojen kuntoon hyvin nopeasti. Näkyviä tuloksia mitattiin pienelle vanhusryhmälle järjestetyssä pilottikokeessa jo viikon mittaisen kielikurssin jälkeen. Vaikutukset eivät luonnollisesti ole pysyviä, ellei kieliharrastus jatku.

Pääsiäisloma ei kestänyt edes viikkoa, mutta olen vakuuttunut, että kokemus jätti jälkensä aivoihini pienten harmaiden solujen ainakin hetkellisesti lisääntyneenä määränä. Se myös nosti syvyyksissä uinuneen ruotsin hieman lähemmäksi pintaa. Kieltä oppii puhumaan vain puhumalla.

Kuinkakohan monta Ruotsin-matkaa tarvitaan, että kielitaito alkaisi palautua passiivisesta aktiiviseksi? Entä kuinka usein ja kuinka säännöllisesti intensiivikurssiin tulee osallistua, jos toivoo vaikutuksen aivokuntoon muuttuvan kestävämmäksi?

Pikainen vilkaisu kurssitarjontaan kertoi, että työväenopistojen keskustelukurssit ovat juuri päättyneet – så synd! –, mutta avoin yliopisto tarjoaa kesällä kiinnostavia vaihtoehtoja – vilken tur!

Seuraavassa sukutapaamisessa aion osallistua keskusteluun på flytande svenska.

399542_1280399542_1280

Apollonin ääni, osa 2

Delfoísta ja Apollonin oraakkelista kertovan paketin 1.osa on täällä.

Perimätiedon mukaan Apollonin temppelin tarkka sijainti on vuohien määrittämä.

Tietyssä paikassa Parnassos-vuoren rinteellä laiduntaessaan vuohet alkoivat äännellä ja liikkua oudosti.  Niiden epätavallista käytöstä ihmettelemään saapunut paimen alkoi puolestaan lausua ennustuksia ja samoin tekivät kaikki muut paikalle saapuneet. Kyseisessä kohtaa vuorenrinnettä todettiin halkeama maaperässä, ja sen päälle temppeli on rakennettu.

Sekä maantieteilijä Strabo (64 eaa. -25 AD) että pappina temppelissä toiminut Plutarkhos (46-120 AD) mainitsivat kirjoituksissaan halkeamasta nousseet höyryt, jotka sen aikaisen käsityksen mukaan olivat oraakkelin toiminnan perusta. Vanhoissa teksteissä oraakkelin sanotaan vaipuneen transsiin.

Myöhemmin monet ”asiantuntijat” pitivät tarinaa hölynpölynä, mutta pisteen epäilyille laittoivat yhdysvaltalaiset geologit vuonna 2001. He totesivat temppelin sijaitsevan siirroslinjan päällä, mikä selittää pohjavesien kuljettamien kevyiden hiilivetykaasujen kuten etaanin ja etyleenin kohoamisen kallioperän halkeamista maan uumenista maan pinnalle. Pythia-oraakkeli, jonka ”työpiste” eli kolmijalkajakkara seisoi halkeaman päällä, imppasi näitä aikoinaan mm. anestesiassa käytettyjä, hallusinogeenisiä kaasuja ja lausui sitten aivoituksiaan huumaantuneessa tilassa, Strabon mukaan sekä proosa- että runomuodossa.

Samaisista pohjavesilähteistä Parnassoksen rinteiltä johdetaan vesi nyky-delfoílaisten vesiverkostoon, mistä syystä ei ole kummallista, että kyläläiset aika-ajoin tuntevat ilmassa hieman makeaksi kuvaamansa kaasun tuoksun.

Suunnan näyttäjät

Myöskään temppelin asento ei ole sattumanvarainen. Tämän tiedämme tähtitieteen vaikutusta muinaisiin kulttuureihin tutkivan, äärettömän mielenkiintoisen tieteenalan, arkeoastronomian ansiosta. Arkeoastronomien apuna ovat modernin teknologian välineet GPS-paikannusjärjestelmistä Google-karttoihin sekä tähtitieteen tuhansien vuosien päähän menneisyyteen ulottuvat, muistiin kirjatut tiedot esimerkiksi tähtien sijainnista tietyllä ajanhetkellä.

20180206_121126090_iOS

Spiraalipylväs, sypressi ja Fedriades-vuori

Vuorten ympäröimässä, rinteelle rakennetussa Delfoíssa kävijä näki Apollonin temppelin sisäänkäynnillä seisoessaan Fedriades-vuoren jyrkät seinämät. Täällä temppelin rakennustöitä ei yleisen – yleisimmän? – näkemyksen mukaan ohjannut ensisijaisesti Aurinko eikä kuu vaan kolme Apolloniin liittyvää tähdistöä: Lyyra, Joutsen ja Delfinus. Temppeli katsoo koilliseen niin, että sen sisäänkäynti osoitti kesäpäivänseisauksen aikaan auringonlaskun hetkellä näiden koilliselle taivaalle nousevien tähdistöjen suuntaan.

Lyyra-tähdistön ”kielissä” sijaitsevat kuvion kirkkaimmat tähdet, niiden joukossa koko taivaan tähdistä viidenneksi kirkkain Vega. Vuosittain saamme terveiset Lyyralta meteorien muodossa.

Lyridit on kevään viimeinen merkittävä parvi Suomessa. Se on aktiivinen 16.–25.4. Parasta havaintoaikaa Suomessa on aamuyö 23.4. Parven meteorit näyttävät tulevan Lyyran ja Herkuleen väliseltä alueelta. Alue nousee korkeammalle keskiyön jälkeen. Hyvissä olosuhteissa voi nähdä noin 10 meteoria tunnissa.

Lyrideillä on kuitenkin aika ajoin yllättäviä aktiivisia vuosia. Viimeksi tällainen oli vuonna 1982. Meteorien määrä moninkertaistuu tällöin keskiarvosta.

URSA 

Lyyra oli monitaitoisen valonjumala Apollonin instrumentti. Soitollaan mestarimuusikko viihdytti muita jumalia aina, kun Olympoksella juhlittiin.

Valonjumala oli todellinen lapsinero. Mytologian mukaan hän ilmoitti heti syntymänsä jälkeen olevansa mielistynyt lyyran sekä ottavansa elämäntyökseen isänsä Zeuksen tahdon saattamisen tavallisten kuolevaisten tietoisuuteen, mitä tehtävää hän toteutti nimenomaan Delfoissa.

Plutarkhosin mukaan Zeus lahjoitti vastasyntyneelle pojalleen kultaisen lyyran, josta tuli tämän erottamaton seuralainen. Historian ensimmäisen lyyran rakensi mytologian mukaan jumalten viestinviejä Hermes hieman raadollisemmista raaka-aineista: kilpikonnan kuoresta ja lehmän suolista.

Lyyran itäpuolella on Joutsenen tähdistö, joka muodostaa taivaalle ristimäisen kuvion – kuin joutsen suuret siivet levällään. Pyrstössä on Joutsenen kirkkain tähti Deneb.

Joutsen (kr. Kyknus, lat. Cygnus) oli Apollonin pyhä lintu. Runoilija Kallimakhos (n. 305 eaa. – n. 240 eaa.) kertoo Delos-hymnissään joutsenten osuudesta valonjumalan maailmaan tuloon näin: Laulaen joutsenet, jumalan omat palvelijat, lähtivät Paktolus-joelta ja kiersivät seitsemän kertaa Deloksen ympäri, ja ne lauloivat Apollonin synnyinvuoteen yläpuolella, muusien omat linnut, kaikista linnuista musikaalisimmat. Siksi lapsi synnyttyään, vain muutaman päivän ikäisenä, viritti lyyraan juuri yhtä monta kieltä – seitsemän kieltä, sillä joutsenet lauloivat seitsemän kertaa synnytyskipujen yllä.

Tarkennettakoon, että joutsenet lauloivat ”synnytyskipujen yllä”, koska ne halusivat viedä Zeuksen Hera-vaimon huomion pois synnyttävästä Letosta. Leto oli yksi Zeuksen lukemattomista ei-niin-salaisista rakkaista, joka puski maailmaan jälleen yhtä au-lasta pääjumalalle.

Delfiini (Delfinus) on pieni delfiinin (ja leijan) muotoinen tähdistö. Apolloniin Delfinus liittyy Delfoin pyhätön perustamisen ajoilta. Valonjumala otti delfiinin hahmon, kun hän kidnappasi kreetalaiset kauppiaat mereltä ja nimitti heidät ensimmäisiksi papeiksi uuteen temppeliinsä.

Lyyra, Joutsen ja Delfinus näkyvät isossa osassa Kreikkaa vain kesäisin.

Delfoissa ne kohoavat kesäpäivänseisauksen aikaan koilliselle taivaalle toinen toisensa perässä iltayhdeksän jälkeen auringon laskiessa. Yön aikana ne piirtävät taivaankanteen temppelin yli ulottuvan kaaren ja katoavat luoteeseen samaan aikaan, kun aurinko alkaa nousta itä-koillisesta.

Talvipäivänseisauksen tienoilla kolmikko on näkyvissä vain muutaman hetken auringonlaskun jälkeen ja juuri ennen auringonnousua. 1200 eaa. – 300 AD tähdistöt katosivat kokonaan näkyvistä talvikuukausiksi. Tuolloin Delfoín oraakkelitoiminnassa alkoi noin kolme kuunkiertoa kestänyt talvitauko, koska Apollonin ajateltiin lähteneen lyyrineen joutsenten vetämissä vaunuissaan pohjoistuulen tuolle puolen, onnellisten ihmisten Hyberboreaan. Hyberborea oli useiden lähteiden mukaan myös Apollonin äidin Leton synnyinmaa.

Hyperborealaiset olivat yksi kreikkalaisessa muinaisuskossa Apollonin ja Artemiksen palvontaan läheisesti yhdistetty kansa. Nimi viittasi pohjoistuuli-Boreasiin. Heidän kotimaansa sijaitsi paratiisin kaltaisessa paikassa kaukana pohjoisessa, ”pohjoistuulen tuolla puolen” (muinaiskreikan ὑπέρ [iper]: yläpuolella, toisella puolella). 

ENCYCLOPÆDIA BRITANNICA

Hotspot á la Delfoí

apollorecon

Klassisesta doorilaistyylisestä temppelistä on jäljellä vain perustuksia sekä kuusi uudelleen koottua pylvästä. Temppelin strategiset mitat olivat 60 x 24 m, joten se oli Ateenan Parthenonia (70 x 31 m) pienempi.  Pylväiden korkeus oli melkein 11 m ja halkaisija 1,6 m.

20180206_121355242_iOS

Temppeli sisätilan jakoi kolmeen laivaan kaksi joonialaisten pylväiden rivistöä, mutta muuten yksityiskohdista tiedetään vähän. Pikkutarkasti kuulemansa muistiin merkinneen maantieteilijä Pausaniuksen mukaan siellä oli ainakin Poseidonille pyhitetty alttari, Zeuksen ja Apollonin patsaat sekä Homeroksen pronssinen rintakuva.

Useissa aikalaislähteissä kerrotaan myös seiniin kirjoitetuista elämänohjeista, joiden lausujiksi mainitaan seitsemän tietäjää. ”Tunne itsesi” ja ”kohtuus kaikessa” mainitaan myös useimmissa nykylähteissä, epäilemättä siksi, että ne kuulostavat niin ajankohtaisilta vielä näin 2500 vuotta myöhemmin.

Illustrerad_Verldshistoria_band_I_Ill_112-1024x1019

Keramiikkalautanen 430 eaa. Ateenan kuningas Egeus vastaanotolla.

Pyhistä pyhin eli adyton (”ei sisäänpääsyä”) sijaitsi maanpinnan alapuolella, 2-4 metrin syvyydessä, jossa Pythia istui pronssisella kolmijalkajakkarallaan. Sinne pääsivät oraakkelin ohella vain papit, jotka kirjoittivat muistiin tämän vuodattamia, usein monimerkityksellisiksi kuvattuja vastauksia tulkitakseen ne myöhemmin kysymyksen esittäneelle asiakkaalle.

Adytonissa seisoi Apollonin kultainen patsas sekä omphalos, jonka alla oli perimätiedon mukaan python-käärmeen hauta. Adytoniin oli haudattu myös hurmoksen jumaluus Dionysos, joka joidenkin lähteiden mukaan olisi toiminut Apollonin ”lomittajana”.

Vastaanotto avoinna

Apollonin oraakkelin pakeille ei luonnollisestikaan voinut saapua milloin sattuu. Jännitystä riitti viime hetkiin asti, sillä jos astrologit määrittivät päivän epäsuotuisaksi, pysyi vastaanotto suljettuna, mikä oli hankalaa kaukaa saapuneiden avuntarvitsijoiden kannalta.

Etusijan jonossa saivat delfoilaiset, sitten heidän liittolaisensa, heidän jälkeensä muut kreikkalaiset ja sitten, jos aikaa riitti, ei-kreikkalaiset.  Erityinen etuajo-oikeus promanteía myönnettiin merkittävää taloudellista tukea temppelille antaneilla Korintin, Naxosin, Khioksen ja Thebesin kansalaisilla sekä ansioituneilla yksilöillä. He pääsivät jonon kärkeen, mutta muille vuoronumero arvottiin paikan päällä.

Alun perin oraakkelin palvelut olivat käytettävissä vain kerran vuodessa, Apollonin syntymäpäivänä, joka oli 7.päivänä Vysios-kuukauden uudenkuun jälkeen. Vysios oli 30 päivän ajanjakso silloisen talven aikana, tammi-maaliskuussa. Delfoilaisten käyttämä kalenteri oli nykynäkökulmasta katsoen monimutkainen sekoitus aurinko-, kuu- ja tähtikalenteria, jota pidettiin kurissa lisäämällä kalenteriin ylimääräinen kuukausi joka 3., 5. ja 8.vuosi.

Kun tietäjän maine kasvoi ja konsultaatioiden kysyntä lisääntyi noin 600-luvulta eaa. lähtien, vastaanotto avattiin talvikuukausia lukuun ottamatta kerran kuukaudessa,  7.päivänä uudenkuun jälkeen.

priestess-of-delphi-1891.jpg!Large

John Collier 1891: Delfoin papitar

Todennäköisesti vastaanottoa laajennettiin tästäkin esimerkiksi suurten yleisötapahtumien kuten Delfoin ja sen liittolaisten vuosittaisten kokousten yhteydessä. Myös oraakkelin vastaanotolle ohi jonojen pääseviä suuri määrä aiheutti viivästyksiä aikatauluihin ja painetta palvelujen lisäämiseen.

Jumalten vastauksia oli alkuun välittämässä vain yksi Pythia-papitar, mutta asiakasmäärien kasvaessa tietäjän tointa hoiti kaksi kokoaikaista papitarta sekä heidän apunaan yksi varapapitar.  Tämäkin tieto on lähtöisin Plutarkhosilta.

Tehtävään valittu joutui antamaan luostarilupauksen kaltaisen sitoomuksen virkansa ajaksi. Toiminnan alussa oraakkelina toimi nuori ja nuhteeton neito, mutta sittemmin yli 50-vuotias rouva. Muutos tapahtui sen jälkeen, kun eräs asiakas kauniista oraakkelista hullaantuneena raiskasi tämän. Antiikin #metoo-kaikuja – seksuaalista häirintää työpaikalla!

Tietoa myytävänä!

Ennen sessiota kaikki vastaanotolle saapuneet puhdistautuivat temppelialueen ulkopuolella sijaitsevan pyhän lähteen vedellä, jossa myös oraakkeli peseytyi ennen adytoniin astumista. Muille riitti hiusten pesu, mutta henkirikokseen syyllistyneet joutuivat ottamaan perusteellisen kylvyn.

Seuraavaksi neuvoa hakeva osapuoli osti Apollonille lahjaksi pelanós-kakkua. Reseptistä ei ole täyttä varmuutta, mutta todennäköisesti se sisälsi ainakin hunajaa, öljyä ja vehnää ja/tai ohraa. Taikinasta valmistettiin litteitä leipiä ja kakkuja, joita ei kuitenkaan koskaan syöty vaan kyseessä oli puhtaasti uskonnollisiin rituaaleihin tarkoitettu leivonnainen.

Oraakkelin asiakas maksoi lisäksi käteismaksun, joka määräytyi hänen kotipaikkansa mukaan. Ennen konsultointia Apollonille suoritettiin myös eläinuhri, yleensä vuohi. Ulkopaikkakuntalaisia avusti heidän kotipaikkakuntansa nimittämä proxenos, kunniakonsulin kaltainen palkaton virkamies, joka valvoi asiakkaan etua.

Sana pelanós alkoi aikojen saatossa tarkoittaa kaikkia neuvonpidosta suoritettuja korvauksia, joilla katettiin myös esimerkiksi eläinuhrista aiheutuvia kuluja kuten polttopuiden, öljyn ja viinin hankinta.

Apollon oli luvannut mereltä papeikseen värväämille kreetalaisille, että työ palkitsisi heidät ruhtinaallisesti, ja hän oli oikeassa. Pythia todella toi alueelle ystäviä, menestystä ja varsinkin vaikutusvaltaa.

Delfoin lähtökohtaisesti mitätön kylä vaurastui oraakkelin ansiosta, ja osansa rikkauksista saivat sekä siellä työskennelleet että lähialueiden asukkaat. Paikkakuntalaisille Apollon oli aikalaistekstien mukaan antanut mm. oikeuden valita parhaat palat eläinuhreista, mistä Kallimakhos sai syyn tokaista ”Kuin kärpäset vuohipaimenen ympärillä – kuin delfoilaiset uhrieläimen ympärillä”.

Erään historioitsijan mukaan muinaisen Delfoín ”on täytynyt näyttää mielikuvitukselliselta vuoristokylältä, jossa talot oli tehty marmorista ja asukkaat olivat sekalainen seurakunta pronssisia, hopeisia, kultaisia ja norsunluisia patsaita ja esineitä”.

… ja sitten laskeutui hiljaisuus.

Oraakkelitoiminta alkoi hiipua 1.vuosisadalla. Siihen oli useita syitä: Rooma kasvatti valtaansa, alueella oli käyty useita uskonsotia, kristinusko alkoi levitä. Mahdollisesti osallisina olivat myös geologiset muutokset, jotka puolestaan aiheuttivat muutoksia pohjavesissä.

Historiankirjojen – tai urbaanin legendan – mukaan viimeinen oraakkeli antoi viimeisen vastauksensa 362 AD keisari (361-363) Julianus Apostatalle, joka oli julistautunut pakanaksi ja alkoi haaveilla klassisen kreikkalaisen kulttuurin elvyttämisestä. Hän lähetti edustajansa Delfoíin kysymään oraakkelilta: ”Onko antiikin jumalille mahdollisuuksia kristinuskoa vastaan?”, johon oraakkelin kerrotaan vastanneen:

Apollonilla ei ole enää temppeliä, ei ennustavaa laakeripuuta eikä puhuvaa lähdettä. Virta, jolla oli niin paljon sanottavaa, on kuivunut.

Lopullisesti Delfoin oraakkelin äänen vaiensi Rooman kristitty keisari Theodosius, jonka käskystä temppeli suljettiin 393.

Lähteitä mm.

Happy Valentine!

Tämä pätkä on julkaistu alun perin helmikuussa 2011.

Helmikuun 14.päivänä muistetaan pyhää Valentinusta tai ainakin yhtä heistä. Katolisessa kalenterissa mainitaan kyseisen päivän kohdalla useampi samanniminen pyhimys. Monet päivän alkuperää selvitelleistä näyttäisivät kannattavan Valentinen päivän sankariksi erästä 200-luvulla elänyttä roomalaista pappia.

Make war, no love

Tarinan toinen päähenkilö, Rooman keisari Claudius II, jäi historiankirjoihin sotilaallisten saavutustensa ansiosta, vaikka hallitsikin vain kaksi vuotta (268–270).

Claudiuksen alamaiset eivät olleet yhtä innostuneita sodankäynnistä kuin keisarinsa, mistä syystä tällä oli vaikeuksia väen värväämisessä armeijaansa. Keisari arveli potentiaalisten sotilaiden olevan haluttomia lähtemään sotaan, koska he eivät halunneet jättää rakkaitaan. Niinpä Claudius kielsi kihlaukset ja avioliitot koko Rooman alueella.

Vastoin keisarin nimenomaista kieltoa edellä mainittu pappi-Valentinus jatkoi salassa avioliittovihkimisiä sanoen, että avioliitto on osa Jumalan suunnitelmaa ja elämän tarkoitusta.  Hän jäi laittomista toimistaan kiinni ja hänet heitettiin tyrmään odottamaan teloitusta.

Valentinuksella oli vankilassa säännöllinen vierailija, vanginvartijan tytär. Tarinan mukaan Valentinus jätti tälle teloituspäivänään viestin, mahdollisesti historian ensimmäisen Valentinen päivän kortin, joka päättyi sanoihin: ”Rakkaudella sinun Valentinukseltasi”.

Valentinus kärsi marttyyrikuoleman 14.helmikuuta vuonna 269. On makuasia, katsooko hänen kuolleen uskonsa vai romanttisen mielenlaatunsa tähden.

Liiton suojelijat

Pyhän Valentinuksen päivää vietettiin virallisesti ensimmäisen kerran vuonna 496. Se poistettiin paavin toimesta pyhimyskalenterista vuonna 1969, mutta päivän huomioiminen uskonnonharjoituksessa on siitä huolimatta sallittua.

Katoliset muistavat Valentinusta kihla- ja avioparien ja onnellisten avioliittojen sekä rakkauden ja rakastavaisten, mutta myös ruton, epileptikkojen ja mehiläishoitajien suojelupyhimyksenä.

Helmikuun 14.päivällä on vanhempikin yhteys avioliittoon. Antiikin Roomassa kyseisenä päivänä juhlittiin Junoa, joka oli pääjumala Jupiterin vaimo sekä naisten ja avioliiton suojelija. Juno on antanut nimen kesäkuulle – ilmankos se on suosittu hääkuukausi.

Antiikin Kreikassa oli sydäntalvella kalenterissa puolestaan avioliittokuukausi Gamelion (kreikan sanasta gamos = avioliitto), joka päättyi Theogamia-festivaaliin (jumalten liitto; kreikan sanasta theos = jumala). Juhlalla kunnioitettiin  roomalaisten Jupiterin ja Junon kreikkalaisen vastaparin, Zeuksen ja Heran, pyhää liittoa.

Myös Hera oli Junon tapaan avioliiton suojelija. Ironista asiassa on se, että puolisot  Zeus ja Jupiter olivat tunnettuja huikentelevaisuudestaan, irtosuhteistaan ja aviottomista lapsistaan. Suutarin lapsella ei siis tässäkään tapauksessa ollut kenkiä.

Romantiikkaa ilmassa

Romanttiseksi rakastavaisten päiväksi pyhimyspäivä muuttui 1000-luvulla Ranskan ja sittemmin myös muiden Euroopan maiden hoveissa niin kutsutun ”hovirakkauden” myötä. Kyseessä oli keskiaikaiseen ritarikulttuuriin olennaisesti liittynyt riiustelu ensisijaisesti ritarin ja linnanemännän välillä.

Kuudesta vaimostaan kuuluisaksi tullut reformaatiokuningas Henrik VIII teki Englannissa Valentinuksen päivästä virallisen juhlapäivän vuonna 1537. Korttiperinne alkoi kehittyä Englannissa 1700-luvun lopussa The Young Man’s Valentine Writer -nimisen opuksen myötä.

Teos sisälsi tunteellisia värssyjä niiden nuorten miesten käyttöön, jotka olivat itse kyvyttömiä sepittämään niitä mielityilleen. Samaan aikaan julkaistiin ensimmäiset painetut kortit asianmukaisine säkeineen ja kuvineen. Kortit vietiin alkuun henkilökohtaisesti perille, mutta kun postimaksut laskivat, ”valentinet” alettiin lähettää postitse. Tämä mahdollisti myös nimettömien tervehdysten lähettämisen.

Suomeen Valentinen päivän vietto tuli USA:sta, mistä syystä moni taitaa pitää sitä markkinahenkisten jenkkien keksintönä. Päivä lisättiin kalenteriimme vuonna 1987.

Ruostuiko rakkaus?

Kysymykseni kuuluu: Miten päivästä, jota muu maailma kautta vuosisatojen on viettänyt rakastavaisten päivänä, tuli meillä Ystävänpäivä?  Kuka on vastuussa tästä  eriskummallisesta mutaatiosta? Selittääkö sitä maanläheinen ja epäromanttinen kansanluonteemme vai ilmentääkö Ystävänpäivä samaa asiaa kuin kansallisasumme, kahiseva unisex-tuulipuku? Kuuluuko Ystävänpäivä sukupuolten välisen tasa-arvon syntilistalle?

Keskustelin kerran erään nettituttavuuden (sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja) kanssa avioitumisesta ja ilmoitin meneväni naimisiin vain suuresta rakkaudesta. Hänen mielestään ajatukseni edustivat ”länsimaista yliromantisoivaa käsitystä avioliitosta”. Kuuluisia viimeisiä sanoja; siihen päättyi se tuttavuus.

Eläköön rakkaus ja romantiikka!

Kulttuurin peili

Ensimmäinen sanakirja, jossa suomi oli mukana: latinalais-skandinaavinen sanakirja Lexicon Latino-Scondicum (1637), sisälsi noin 2600 äidinkielemme sanaa. Kielitoimiston sanakirjan tuoreimmassa versiossa (2017) on yli 100 000 hakusanaa. Elämä oli aikaisemmin yksinkertaisempaa ja elinpiiri rajoittunut, mikä näkyi myös kielessä. Toimeen tultiin perussanoilla.

Koska kieltä ei käytetä tyhjiössä, ympäröivän maailman kehitys ja muutos vaativat kehitystä ja muutosta myös kieleltä. Uudissanojen syntytarve on vastustamaton luonnonvoima.

Kirjakielemme isä Mikael Agricola joutui 1500-luvulla keksimällä keksimään sanoja, koska hän aloitti kielen luomisen melkein puhtaalta pöydältä. Nykyisin upouudet sanat ovat aika harvinaisia; kielitoimisto tarjoaa niitä meille satunnaisesti kuin täkyinä. Useimmiten uusia sanoja rakennetaan yhdistämällä tuttuja sanoja tai tekemällä niistä johdoksia. Hyvin yleistä teknologian yhteen nivomassa ja kutistamassa globaalissa maailmassa on lainata sanoja muista kielistä ja muokata ne tarvittaessa oman kielen näköisiksi ja kuuloisiksi, jos sitäkään.

Sanasatoa Suomi100-vuodesta

Kotimaisten kielten keskus Kotus kerää vuoden mittaan esiin nousevia uudissanoja tietokantaansa. Ne eivät ole viranomaissuosituksia vaan sanoja, jotka kertovat mm. yhteiskunnallisista ilmiöistä ja muutoksista. Niitä ei myöskään sisällytetä automaattisesti Kotuksen ylläpitämään, kaikkien käytettävissä olevaan Kielitoimiston sanakirjaan.

Vuoden 2017 sato oli runsas: uudissanoja kirjattiin tietokantaan noin sata, joista tässä muutamia poimintoja.

Länsimetron valmistumista läheltä seuranneiden positiivisesta ajattelusta kertoo vihdoin käyttöön otetun joukkoliikennevälineen lempinimi Josse. Jossella ajelen itsekin päivittäin nyt, kun se on toistuvien viiveiden ja moninaisten värikkäiden vaiheiden jälkeen mahdollista.  Idea Josseen (”jos se tulee”) lainattiin manselaisilta, jotka kutsuvat bussejaan nysseiksi (”nyt se tulee”).

Loistavaa tulevaisuutta uskallan ennustaa myös työelämän muutoksesta kertovalle lainasanalle diginomadi, joka tarkoittaa työntekijää vailla vakituista työpistettä. Diginomadin työpaikka on siellä, minne hän läppäri kainalossaan loikkii.

guy-2618928_640

Sen sijaan virkakielen makuinen osallistumistulo on kaikista näkökulmista niin epäonnistunut viritelmä, että sen toivoisi sananakin palaavan sinne mistä tuli. Kyseessä on hallituksemme työnäyte: työttömyysturvan aktiivimallin osaksi pitkäaikaistyöttömille suunniteltu ”ns. osallistava sosiaaliturva, jossa tuen saamisen ehtona on osallistuminen yhteisön toimintaan, kuten opiskeluun, työharjoitteluun tai vapaaehtoistyöhön”. Jos muut uudissanat kertovat ensisijaisesti elinympäristön muutoksista, tämä kertoo hallituksemme harhaisuudesta ja kansalaisten arjesta vieraantumisesta.

Kaiketonta – siis useita tavallisia ruoka-aineita sisältämätöntä, kuten maidotonta, munatonta ja gluteenitonta – ruokaa ei itselläni ole tarvetta kokeilla, mutta tämä luultavasti hieman kieli poskessa käyttöön otettu sana on mielestäni nokkela ja hauska. Puutetta ilmaiseva pääte on yhdistetty sanaan, jonka lupauksen pääte nollaa täysin.

Sävyltään synkeä kuolinsiivous – suora laina ruotsista – on sitä vastoin ollut kodissani meneillään jo pitkään. Sillä tarkoitetaan omien tavaroiden sortteerausta ja raivausta hyvissä ajoin, ettei kaikin puolin ikävä homma jää jälkeenjäävien huoleksi. Kyseessä on siis Kon Marin elämänfilosofian yksi alalaji.

Tammelassa sikala muutettiin sirkkalaksi vastauksena ekologisemman ravinnon kysyntään, ja Ähtäriin rakennettiin maamme ensimmäinen pandala, jossa Hua Baon ja Jin Baobaon , suomalaisittain Lumen ja Pyryn, toivotaan viihtyvän PR-vierailunsa ajan. Sirkkala ja pandala ovat tyypillisiä johdannaissanoja.

Koko uudissanalista 2017 on luettavissa täällä.

Viimeiset lisäykset sanakirjaan tehtiin vajaa vuosi sitten, maaliskuussa 2017. Tuolloin mukaan otettiin mm.

burkini, emoji, granola, heraproteiini, hevi-osasto, höntsätä, ikuisuusprojekti, ilmiöpohjainen, klikkausjournalismi, laastarisuhde, lapsentahtinen, mehustella, nyksä, raakaruoka, ruutuaika, suppailla ja turvapaikkapuhuttelu

Jos esittäisin listan sotalapsiksi lähetetyille ruotsintädeilleni, he olisivat aivan ulalla. Mutta joudun tunnustamaan, että nyksä, höntsätä ja mehustella olivat myös minulle vielä näin vuoden viivellä täyttä hepreaa.

Voittajat kolmannella kotimaisella

Ruotsi oli aikaisemmin runsaskätisin lainasanojen luovuttaja, mutta yllättävän kauan sitten, jo 2.maailmansodan jälkeen, englanti ajoi sen ohi.

dictionary-1619740_640

Atlantin takana perinteinen kieliauktoriteetti, 1800-luvulta lähtien julkaistu Webster’s Dictionary määrittää vuoden sanan verkkohakujen perusteella. Tiettyjen sanojen päätyminen palkintosijoille on siis kielen käyttäjien tiedonhalun tulosta.

Voittaja ei yllättänyt ketään kuluneen vuoden aikana kuulolla ollutta, vaikka suomalaisesta näkökulmasta asioita ihmettelevä saa taas lisää pohdiskeltavaa. Armon vuonna 2017 vuoden sanaksi valittiin menestyksen airueena itseään myyvässä Yhdysvalloissa sana feminismi. Sen haut lisääntyivät moninkertaisiksi, ja sana keikkui useina päivinä hakulistojen ykkösenä.

Nosteesta saamme kiittää luonnollisesti luolamies D. Trumpia alias ”Minullakin on pipp … anteeksi nappula pöydälläni ja se on isompi kuin sinun pipp … anteeksi nappulasi. Sitä paitsi minä olen mieleltäni vakaa nero”. Feminismi-sanan nousu on suoraa seurausta hänen ja hänen seuraajiensa naiskuvasta.

Tällä puolella isoa vettä brittiläisen klassikon The Oxford Dictionaries -sanakirjan valinta vuoden sanaksi oli mm. mediamainintojen perusteella youthquake eli nuorisojäristys, joka sekään ei ole uudissana. Tiettävästi sitä käytti ensimmäisenä maailman johtavan muotijulkaisun Voguen päätoimittaja Diana Vreeland vuonna 1965: ”Vuosi elää nuoruuttaan, nuoret vuottaan … Lisää unelmoijia. Lisää toimijia. Tässä. Nyt. Nuorisojäristys 1965”.

Maailmassa puhalsivat muutoksen tuulet. Tyttöjen hameenhelmat lyhenivät Mary Quantin ansiosta miniin, poikien hiukset pitenivät maksiin, Rollarit julkaisivat singlen ”I Can’t Get No Satisfaction”, Martin Luther King kannattajineen marssi kansalaisoikeuksien puolesta ja 35000 rauhanaktivistia Vietnamin sotaa vastaan.

Nuorisojäristys on määritelmän mukaan ”merkittävä kulttuurinen, poliittinen tai yhteiskunnallinen muutos, joka on tulosta nuorten ihmisten teoista tai vaikutusvallasta”.

Sana kuvaa valitsijoiden mukaan päättyneen vuoden henkeä ja tunnelmaa, ja he pitävät todennäköisenä, että sen kulttuurinen merkittävyys on kestävää. Lopullisen päätöksen tehnyt Oxford Dictionariesin pääjohtaja Casper Grathwohl selitti valintaansa sanojen ajatuksia ja käyttäytymistä ohjaavalla vaikutuksella. Hän esitti toiveen, että kaikilla (briteillä) on halua sitoutua sanaan ja omalta osaltaan voimaannuttaa se. Toisin sanoen hän pyysi kansan tukea nuoren sukupolven nostamiseksi muutoksen etujoukkoihin.

Miten valinnat Atlantin vastarannoilla kirkastavatkaan brittiläisen ja yhdysvaltalaisen kulttuurin välisiä eroja!

time-for-a-change-2015164_640

Kieli elää ajassa. Se sekä muokkaa että peilaa kulttuuria.

“For last year’s words belong to last year’s language
And next year’s words await another voice.”
― T.S. Eliot, Four Quartets

KUVAT: Pixabay

13.päivä ja lauantai

Lauantaina 6.tammikuuta vietettävän loppiaisen teema on valo ja silloin käynnistyy vuosittainen festivaali Lux Helsinki, joka jatkuu 10.1 asti. Valotaideteokset Helsingin ydinkeskustassa ovat nähtävissä klo 17-22.

imagi00001p4

Albrecht Duerer 1502

Tähän se sitten loppuu – joulu. Siitä merkiksi tammikuun 6.päivä on nimeltään loppiainen.

Tämän jouluakin vanhemman kristillisen pyhäpäivän nykyinen nimi on ollut meillä käytössä 1600-luvulta lähtien. Se on ajatukseltaan samansisältöinen kuin muun muassa englannin- ja ruotsinkieliset termit, joihin kaikkiin liittyy ajatus siitä, että joulu on tältä erää ohi.

Ruotsiksi loppiainen on trettondag jul tai trettondagen eli 13.päivä jouluaaton jälkeen.  Samaa ”ajanlaskua” ilmentää englanninkielinen nimi loppiaisaatolle:  Twelth Night eli 12.ilta/yö joulupäivästä lukien. Joulu siis kestää 12 päivää ja se päättyy loppiaiseen.

Itse loppiaista englanninkielinen maailma kutsuu nimellä epiphany, jonka kuten niin monen muunkin sanan alkuperä on kreikassa: sana ἐπιφάνεια [epifánia] tarkoittaa Jumalan ilmestymistä. Termi oli käytössä jo antiikin Kreikassa ja Roomassa, missä sillä ymmärrettiin jonkun pantheonin jäsenen näyttäytymistä tavallisille kuolevaisille.

Nykypäivän kreikkalaiset pappeja lukuun ottamatta kutsuvat loppiaista nimellä fota eli valot. Sillä viitataan jumalaisen tiedon tuomaan valaistukseen. Samaa asiaa symboloi myös loppiaisen liturginen väri valkoinen.

Loppiaisen ajankohta vaihtelee maittain. Suomessa loppiaista vietettiin  vuosina 1973-1991 työmarkkinajärjestöjen aloitteesta tammikuun 6. ja 12.päivän välisenä lauantaina, mistä se sittemmin palautettiin entiselle, kiinteälle paikalleen tammikuun 6.päivään.

Alun perin, 200-luvulla, loppiaista vietettiin Jeesuksen syntymäpäivänä. Tästä syystä sitä kuulee vieläkin joskus nimitettävän ”vanhaksi jouluksi”.

Keskiajan katolisessa Ruotsin valtakunnassa päivää kutsuttiin ”Kolmen kuninkaan päiväksi”. Nimi viittasi kolmeen itäisen maan viisaaseen mieheen, jotka olivat saapuneet kumartamaan Jeesus-lasta. Espanjankielisissä maissa loppiainen onkin nimeltään El Día de los Reyes (Kuninkaiden päivä) ja Virossa ”’kolmekuningapäev”.

Suomen kirkossa loppiainen on lähetystyön nimikkopäivä liittyen juuri tietäjiin. Nämä olivat ulkomaalaisia, jotka ”näkivät valon”. Kirkon käsityksen mukaan valaistuminen eli  jumalaisen tiedon vastaanottaminen on mahdollista kaikille etnisestä tausta riippumatta.

Opillisesti läntinen kirkko muistaa siis loppiaisena Jeesuksen seimelle tulleita itämaantietäjiä, jotka Betlehemin tähti ohjasi perille. Näin Matteuksen evankeliumin mukaan, joka on kirkoissa päivän evankeliumi. Esimerkiksi Espanjassa lapset saavat perinteisesti lahjat juuri loppiaisena aivan kuten Jeesus-lapsi sai tietäjiltä lahjaksi kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Tietäjät olivat joulupukin edeltäjiä.

Itäisessä kirkossa epifania, jota kutsutaan yleisemmin nimellä theofania, on vuoden kolmanneksi tärkein juhla pääsiäisen ja helluntain jälkeen. Ortodoksimaissa juhlaa vietetään Jeesuksen kasteen muistoksi, mistä syystä vesi liittyy niissä olennaisesti loppiaisseremonioihin. Loppiaisena suoritetaan suuri vedenpyhitys, joka tapahtuu, mikäli suinkin mahdollista, luonnonvedessä: järvessä, joessa, meressä tms.

Muun muassa Kyproksessa kirkoista lähtee tammikuun kuudentena meren rantaa kohti saattue, jonka kärjessä kulkevat papit, heidän jälkeensä yhteisön merkkihenkilöt ja sitten tavalliset seurakuntalaiset. Veden äärellä pidettävän seremonian jälkeen pappi kastaa ristin veteen pyhittäen näin veden, jota käytetään esimerkiksi kotien siunaamiseen.

Loppiainen palauttaa meidät kaikki arkeen ja ruotuun. Suklaarasiat on tyhjennetty, kinkusta ei ole jäljellä kuin muisto ja kuusi pudottaa viimeistään ulos vietäessä kaikki neulasensa.

Seuraava pyhä on vasta pääsiäinen, jota läntinen kristikunta viettää vuonna 2018 huhtikuun 1.päivänä (pääsiäissunnuntai) ja itäinen viikkoa myöhemmin.

Kevättä ja pääsiäistä odotellessamme voimme iloita vaikkapa siitä loppiaisen valoisaan teemaan sopivasta ajatuksesta, että päivä on 6.tammikuuta Helsingin korkeudella jo 23 minuuttia pidempi (6 tuntia 12 minuuttia) kuin se oli talvipäivänseisauksen aikaan (5 tuntia 49 minuuttia).  Kuljemme konkreettisesti valoa kohti.

Jos joku kuitenkin haluaa vielä jatkaa joulua, niin voi tehdä hyvällä omallatunnolla kansanperinteitä kunnioittaen vielä viikon ajan Nuutin päivään asti.