Muusien perintöä

Olen miettinyt viime päivinä musiikin voimakasta vaikutusta ihmislapsen mielentilaan. Musiikki nostaa, kun matalapaine lytistää. Se näyttää valoa, kun ympärillä on Tenavien Ressun sanoin ”synkkä ja myrskyinen yö”. Se rauhoittaa, kun pään sisällä pyörii karuselli kiihtyvää vauhtia. Elävän musiikin teho olisi luonnollisesti moninkertainen, mutta kotikonserttisalissakin vaikutus on merkittävä.

Heräsin pohtimaan aihetta kuunnellessani BBC:n jokakesäisiä, iki-ihania Proms-konsertteja. Ihmeellisen Internetin ansiosta mekin pääsemme brittien rinnalla osallisiksi maailman suurimman klassisen musiikin tapahtuman monipuolisesta musiikkitarjonnasta sekä suorina lähetyksinä että tallenteina BBC 3 -radiokanavan verkkosivujen välityksellä. Myös Yle Klassinen lähettää joka arki-ilta yhden konsertin. Tätä ihanuutta jatkuu melkein kaksi kuukautta. Pitkä terapiasessio!

Promsien ylistys oli vain alkusoittoa itse asialle. Havahduin nimittäin eilen Monteverdin musiikin tuottamassa huumassa ihmettelemään, missä sanan musiikki juuret ovat ja mitä sana alun perin tarkoitti.

Lahjaksi jumalattarilta

Ei tietenkään ollut yllätys, että jäljet johtivat sille samalle sylttytehtaalle, jossa myös monet muut tuttuakin tutummat sanat ovat syntyneet.

Musiikin kantasana on luonnollisesti kreikkaa: mousa (μούσα) eli suomeksi kirjoitusasultaan erilainen, mutta äänneasultaan identtinen muusa. Musiikin “kantamuusat” olivat kuitenkin paljon enemmän kuin taiteilijoiden innoittajia – jos toki sitäkin -, missä merkityksessä sanaa nykyisin käytetään yleisimmin meillä ja muualla.

Kreikaksi muusista puhutaan miltei poikkeuksetta monikossa, sillä ne olivat yhdeksän viehättävän neidon kollektiivi. Kyseessä eivät olleet ketkä tahansa tyttöset. Muusat kuuluivat kuolemattomiin, ts. ne olivat jumalattaria, vaikkakin niiden paikka Olympoksen hierarkiassa oli alemmilla portailla.

 

Yhdeksänä perättäisenä yönä Zeus saapui titaani Mnimosínin pyhälle vuoteelle, kauas muista jumalista Olympoksen lumihuipun alemmille rinteille, ja makasi hänen kanssaan. Kun vuosi oli ohi ja vuodenkierto täyttyi ja kuukaudet vähenivät ja monet päivät kuluivat, tämä synnytti yhdeksän tytärtä, kaikki samanmielisiä, joiden sydämen halu oli laulaa ja joiden mieli oli huolista vapaa.

Runoilija Hesiodos (noin 700-luvulla eaa.)

Muusat kuuluivat valon ja sivistyksen jumala Apollonin seurueeseen. Joidenkin lähteiden mukaan Apollon olisi ollut muusien menttori, mutta näkisin kyllä asian toisin päin: muusat olivat myös Apollonin innoituksen lähteenä, sillä se oli niiden elämäntehtävä.

1807_Thorvaldsen_Tanz_der_Musen_auf_dem_Helikon_anagoria.JPG

Muusien tanssi Apollonin säestyksellä. Kuva: WikimediaCommons

Kirjoitin yhdeksästä muusasta asuttuani niiden suloisessa hotellissa ihanalla Paroksella kesällä 2012. Juttu vierailusta löytyy täältä.

Santorini ja Paros 2012 177.jpg

Thalian talo, Nine Muses, Paros

Klío oli historian ja Uraní tähtitieteen suojelija. Eratólle kuului rakkausrunous, Efterpelle lyyrinen ja Kalliopílle eeppinen runous. Melpomeni oli tragedian, Thalia komedian muusa. Terpsihori oli kuorolaulun ja tanssin, Polímnia jumalille kirjoitettujen hymnien suojelija.

Muusan muisti

Kalliopí

Muusien vanhin ja siksi ”päämuusa” Kalliopí, eeppisen runouden ja puhetaidon suojelija, jolta Homeros pyysi inspiraatiota Iliaan ja Odysseian luomiseen.

Antiikin Kreikassa muusien taide tarkoitti paitsi musiikkia niin myös muita taiteenlajeja sekä tuon ajan arvostetuimpia tieteenaloja kuten historiaa ja astronomiaa. Muusat eivät siis olleet vain esityksillään juhlavieraita viihdyttäviä kaunokaisia. Ne toimivat Apollonin rinnalla sivistyksen etuvartiossa.

Tähän liittyen myös sanan museo kantasana on samainen mousa – ovathan museot ennen kaikkea sivistyslaitoksia. Alun perin muinaiskreikan musíon (μουσεῖον) tarkoitti muusille pyhitettyä paikkaa/alttaria. Sanaa alettiin sittemmin käyttää yleisemmin opiskelulle, taiteelle ja filosofialle tarkoitetuista tiloista, taidekouluista jne. Ptolemaiolaisessa Alexandriassa kaupungin maineikkaasta kirjastosta käytettiin nimeä museo.

Museoiden ja muusien välillä on luonnollinen yhteys paitsi tiedon suojelijoina niin myös siksi, että muusat eivät koskaan unohtaneet kokemaansa tai oppimaansa. Ei ihme, sillä heidän äitinsä Mnimosíni oli muistin jumalatar.

Tämä muusia koskeva yksityiskohta tuli mieleeni, kun kuuntelin aamulenkillä  podcastia ”Menetettyjen esineiden museo”. Sarjassa kerrotaan sodan jalkoihin jääneiden ihmisten ja muinaisaarteiden tarinoita.

Tällä kertaa aiheena oli pyövelikalifaatti-Isiksen tuhoama muinainen Palmyra, jonka temppelin kulmalla ohjelmassa haastateltu syyrialainen arkeologi oli viettänyt lapsuutensa. Hän sanoi näin: ”Museot eivät ole vain esineiden säilytyspaikkoja. Ne ylläpitävät yhteistä muistiamme ja säilyttävät yhteyden meitä ennen eläneisiin läheisiimme”. Hänen sanoillaan oli erityinen painoarvo, sillä hänen isänsä oli se arkeologi, joka kieltäytyi poistumasta Palmyrasta ja jonka Isis teloitti Bellin temppelin pihalle.

Edes kuolemassa häneltä (Akilleukselta) ei puuttunut laulua, sillä muusat seisoivat hänen rovionsa ja hautansa äärellä ja vyöryttivät kuorossa hänen ylleen valituslauluaan. Näin jopa kuolemattomien jumalten tahto oli, että urhealle sankarille, vaikka tästä elämästä jo lähteneelle, esitetään jumalaisia lauluja.

Runoilija Pindaros (400-luvulla eaa.)

Korkealentoisia ajatuksia

Itse muusa-sanan kannaksi on arvailtu indoeurooppalaisen kantakielen juurta men-, joka tarkoittaa muista tekijöistä riippuen joko ajatella tai kohota korkealle.

Ensin mainittu viittaisi luonnollisesti muusien lahjakkuuteen, viimeksi mainittu puolestaan siihen, että muusien tärkeimmät palvontapaikat sijaitsivat mäkien ja vuorien rinteillä ja laeilla. Yhtä Ateenan seitsemästä kukkulasta kutsuttiin alun perin Muusien kukkulaksi, kunnes nimi vaihtui nykyiseksi Filopappouksi.

Muusat ilahduttavat Olympoksella isänsä Zeuksen mieltä lauluillaan ja kertovat yksimielisesti asioista, jotka ovat ja asioista, jotka tulevat olemaan ja asioista, jotka ovat olleet. Väsymättömästi suloäänet virtaavat heidän huuliltaan, ja heidän isänsä ukkosenjyrisyttäjä Zeuksen talo iloitsee jumalattarien kaikkialle leviävästä liljamaisesta äänestä, ja Olympoksen lumiset huiput raikuvat sekä kuolemattomien jumalten kodit.

Runoilija Hesiodos (noin 700-luvulla eaa.)

Muusien ”toimialat” kertovat antiikin kreikkalaisten arvomaailmasta: taide ja tiede, luovuus ja ajattelu olivat tärkeitä. Musiikki ja runous nostivat arjen yläpuolelle, omien juurien tunteminen ja uteliaisuus koko universumia kohtaan auttoivat löytämään oman paikan kokonaisuudessa. Kelpaisi hyvin elämänfilosofiaksi nykyisinkin.

Nyt palaan sohvalle ajattelemaan sinisiä ajatuksia. Illan musiikiohjelmassa on Händelin oratorio ”Israel Egyptissä”. Se on ilmiselvästi monilauluisen Polímnian inspiroima teos.

Syvien vesien valtias

Hän käski ja myrskytuulet nousivat
ja meren mainingit.

IMG_0594

Posidónin patsas Ateenan arkeologisessa museossa. Kolmikärki on hukassa, mutta delfiini pilkistää oikean jalan juuressa.

Koska loman alkuun on enää 48 yötä, tunnen tarvetta valmistautua tulevaan hieman tarkemmin. Saarihyppelijälle meri on elementtinä mukana loman jokaisessa päivässä, joten päätin aloittaa olennaisimmasta onneeni tai onnettomuuteni vaikuttavasta henkilöstä, merenjumala Poseidonista.

Alkuun mainittakoon myös yksityiskohta, jota olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään. Jumalan nimen kreikkalainen kirjoitusasu näyttää tältä: Ποσειδῶν, jonka kreikkalaiset ääntävät Posidón. Koska kyse on kreikkalaisesta jumalasta, lienee paras toimia kielessä kielen tavalla.

Posidónin keskeinen rooli lomani onnistumiselle kirkastui, kun luin luotettavasta lähteestä (New Larousse Encyclopedia of Mythology) mm. seuraavan tiedon kultajyvän: ”Jättiläisiä vastaan käydyn sodan aikana hän (Posidón) halkaisi vuoret kolmikärjellään ja rullasi ne mereen ensimmäisiksi saariksi”. Siis ei vain merenjumala vaan myös Kreikan ihanien saarien luoja.

Kaiken lisäksi hyppelyni ensimmäinen kohde on tällä kertaa Tinos, jonka suojelija Posidón on. Näin sen takia, että hänen kerrotaan karkottaneen haikaroitten avulla asukkaita kiusanneet valtavat käärmeet saarelta. Mm. tähän hyvään työhön liittyen Tinoksen merkittävin arkeologinen nähtävyys on Posidónille ja hänen vaimolleen Amfitritille pyhitetty temppeli.

Hassunkuriset perheet

Kuten tunnettua, Posidón oli pääjumala Zeuksen veli, veljessarjan kolmas osapuoli oli Haades.  Nämä sittemmin olimposlaisiksi kutsutut jumaluudet nousivat valtaan sukupolvenvaihdoksen myötä, kun Zeus & kumppanit syöksivät vallasta isänsä Kronoksen ja muut titaanit.

Valtakautensa aluksi veljekset arpoivat tehtävät keskenään. Arvonnan tuloksena Zeus sai hallittavakseen taivaan, Haades maanalaisen maailman ja Posidón merten valtakunnan.  Tarkoitus oli – ainakin Posidónin käsityksen mukaan -, että veljekset hallitsisivat triumviraattina, kukin yhtä suurella painoarvolla. Zeus kuitenkin julistautui jo alkumetreillä joukon johtajaksi, kuten yleensä tuppaa käymään. Tämä erimielisyyden aiheuttama sisarkateus nosti päätään mm. Troijan sodan aikana.

WP_20170708_16_12_48_Pro

Matkamuisto Ateenasta: Hopeadelfiini

Posidónin vaimo Amfitriti oli meren hengetär, johon jumala iski silmänsä nähdessään tämän tanssivan siskojensa kanssa Naxosin saarella. Amfitriti kuitenkin kieltäytyi merenjumalan avioliittotarjouksesta ja pakeni paikalta, jolloin Posidón lähetti etsintäpartiot hänen peräänsä. Niissä mukana ollut delfiini löysi neidon ja sai suostutelluksi tämän selkäänsä ja takaisin jumalan luo. Kiitokseksi Posidón nosti delfiinin tähtikuvioksi taivaalle.

Delfiini on pieni pohjoistaivaan tähdistö Joutsenen eteläpuolella, Kotkan ja Pegasuksen välissä. Se näkyy etelässä keskiyöllä elokuun alkupuolella ja syys-lokakuussa iltaisin. Vaikka Delfiini onkin pienikokoinen ja koostuu melko himmeistä tähdistä, se on helppo tunnistaa, ja muodoltaan sen voi jopa kuvitella muistuttavan delfiiniä.

Delfiini on yksi vanhoista tähdistöistä, jotka oli nimetty jo antiikin aikoina. Ptolemaioksen Almagestin tähtiluettelo ilmoittaa kymmenen Delfiinin tähden paikan.

Delfiini Delphinus (Delphini)

Näin delfiinistä tuli merenjumalan symboli, joka kolmikärjen ohella on mukana mm. useimmissa häntä esittävissä patsaissa.

Avioliitosta syntyi kolme lasta: isänsä kalanpyrstöinen airut Triton, joka rauhoitti meren puhaltamalla simpukan muotoiseen torveensa, Etiopian kuningattareksi noussut merenhengetär Benthesikimí (”Syvät mainingit”) ja Rodi.

Sivujuonne

Rodi tunnettiin myös nimellä Rodos eli kyseessä on Rodoksen saarelle nimen antanut luonnonhengetär, joka avioitui auringonjumala Ilioksen kanssa. Ilios (Helios) on Rodoksen suojelijajumaluus.

Kun jumalat jakoivat keskenään maailman maita, Rodoksen saari oli vielä merenaaltojen peittämä. Ilios ei ollut paikalla jakoa tehtäessä eikä kukaan toinen jumalista nostanut arpaa hänen puolestaan, joten hän oli jäämässä ilman omaa maataan. Silloin Rodos kohosi merestä, ja Zeuksen suostumuksella Ilios sai sen omistukseensa. Sittemmin Rodi-nymfi synnytti hänelle seitsemän poikaa.  

Näistä vanhimmat Ialisos ja Kamiros ja Lindos jakoivat isänsä maan ja rakensivat kolme linnoitusta, ja heidän mukaansa nimettiin nämä kolme kaupunkia.

Pindar, Olympian Ode 7. 69 ff

Tämä tarina lennättää minut muistojen siivin kesään 1978, joka oli paitsi ensimmäinen kesäni Rodoksella niin myös ensimmäinen kesäni Kreikassa. Silloin alkoi elämän mittainen rakkaussuhteeni äiti-Hellaaseen.

Eikä siinä vielä kaikki

”Kreikkalaiset tekivät jumalansa omaksi kuvakseen.”

Muinaisten kreikkalaisten suhde jumaliinsa on poikkeuksellinen. Kun siihen asti historiassa kaikki jumalat olivat olleet hahmoltaan eksoottisia ja pelottavia, etäisiä ja kaikkea muuta kuin inhimillisiä, myyttisen Olimpoksen asukkaat olivat kreikkalaisille melkein kuin omaa perhettä.

Ne olivat toki arvaamattomia ja käänteissään äkkinäisiä eivätkä sietäneet kenenkään astuvan varpailleen. Hybris – harha siitä, että tavallinen kuolevainen voisi olla jumalan kaltainen tai tasoinen – oli pahin virhe, minkä ihminen saattoi tehdä.

Jumalat eivät kuitenkaan olleet millään mittarilla mitaten virheettömiä tai täydellisiä, päinvastoin. Tästä konkreettiseksi todistukseksi esiin voi marssittaa jumalien ja jumalattarien lukemattomat salarakkaat ja suhteista syntyneet vielä lukemattomammat lapset.

Myös Posidón kunnostautui tällä saralla; suorastaan ällistyvä lista hänen tunnetuista jälkeläistään on luettavissa täällä. Joukossa on jälkipolvea joka lähtöön, ja nostan tilanpuutteessa esiin vain ne, jotka ovat muista yhteyksistä tuttuja nimiä.

Kirjoitin jonkin aikaa sitten nokkelan sankarin, Odysseuksen, koettelemusten täyttämästä kotimatkasta Troijasta Ithakalle otsikolla Island hopping 1100 eaa. Jutussa kerroin mm. kiklooppi Polifimoksesta, jonka ainokaisen silmän Odysseus henkensä pelastaakseen sokaisi. Siitä rangaistuksi isä-Posidón hankaloitti Odysseuksen matkantekoa vuosikausia. Polifimoksen äiti oli Toosa, jonka virallinen titteli oli ”vaarallisen nopeiden merivirtojen jumaluus”.

Toinen Posidónia muinaisessa taiteessa symboloinut eläin delfiinin ohella oli hevonen, ja hän myös siitti useita hevosia. Niistä tunnetuin on kuolematon, siivekäs runoratsu Pegasus. Pegasus oli tulosta yhden yön suhteesta merenjumalan ja naispuolisen hirviön – gorgon – välillä. Medusa-niminen hirviö oli syntynyt kauniiksi naiseksi, mutta maattuaan Posidónin kanssa Athenen temppelissä hän sai rangaistukseksi kokea muodonmuutoksen: Athene muutti kaunottaren kultaiset kutrit käärmeiksi. Setänsä Posidónin Athene päästi kuin koiran veräjästä.

IMG_0650

Posidónille pyhitetty osa Athenen temppeliä Akropolilla. Sen lattian alla on perimätiedon mukaan suolavetinen lähde, jonka Posidón taikoi kallioon kilpaillessaan Athenen kanssa Attikan herruudesta. Athene voitti kilvan lahjoittamalla kaupunkilaisille oliivipuun, ja Posidón kosti häviönsä nostattamalla koko Attikan niemimaan peittäneen tulvan.

Itselleni tuli suurena yllätyksenä tieto siitä, että kostonhimoisen Posidónin syntilistalla on myös myyttisistä hirviöistä ehkä kuuluisin: Knossoksen labyrintissä elänyt minotaurus. Isyydestä ei sentään ole kysymys, mutta ilman Posidónia ei olisi ollut minotaurustakaan.  Näin se meni:

Prinssi Minos tarvitsi irtopisteitä tullakseen valituksi Kreetan kuninkaan virkaan. Hän päätti turvautua jumalten apuun ja pyysi Posidónilta valkoista härkää. Minos antoi ymmärtää, että hän käyttäisi härkää vain osana vaalikamppailuaan todisteeksi hyvistä väleistään jumaliin ja uhraisi sen heti kisan päätyttyä Posidónin kunniaksi.

Kuten usein tapahtuu, vaalilupaukset unohtuvat heti äänestyksen päättyessä; niin tässäkin tapauksessa. Posidón kosti härän menetyksen rakastuttamalla Minoksen vaimon Pasifeen härkään. Suhteen hedelmä oli minotaurus, puoliksi mies ja puoliksi härkä, joka pidettiin tyytyväisenä labyrintin sokkeloissa ihmisuhrein.

WP_20160902_17_24_44_Pro (2)

Osa minolaista Härkäleikit-freskoa Knossoksesta. Nähtävissä muiden minolaisten aarteiden tavoin Iraklionion arkeologisessa museossa.

Mitä tästä opimme?

Pienen pintaraapaisun tuloksena alkaa näyttää siltä, että Posidón ei ollut maailman mukavin jumala. Päinvastoin: hän oli yrmeä ja kostonhaluinen mies, jolle muutama itsetutkiskelusessio terapeutin sohvalla olisi saattanut tehdä hyvää.

Merenjumala on oppikirjaesimerkki siitä, miten ikävät kokemukset elämän alkuvaiheissa saattavat pahimmillaan jättää parantumattomat jäljet ilmiselvästi jopa jumalaan. Posidón oli loputtoman kateellinen veljelleen Zeukselle vallan kolmijaon epäonnistuneen toteutuksen tuloksena ja kosti itsesäälissään jokaisen kokemansa vastoinkäymisen suhteettoman kovin ottein.

Koska olen hänen suosiollisuutensa armoilla koko lomani ajan enkä toivo kokevani sen kummemmin myrskyjä kuin maanjäristyksiäkään, jotka nekin kuuluvat Posidónin toimenkuvaan, pidän keittiöpsykolgiset teoriani omana tietonani.

Ymmärrän nyt, että suunnittelemani simpukankuoren vieminen lahjaksi Posidónin temppeliin Tinoksella olisi solvaus jumalaa kohtaan: simpukankuorethan kuuluvat hänelle kuten kaikki meren oliot. Yhtä hyvin voisin viedä eskimoille tuliaisiksi lunta.

Sininen aaltomaljakko alkaa tuntua yhä paremmalta ajatukselta. Onneksi niitä on myös minikokoisina. Pieniä sinisiä aaltoja.

Ettei minulle kävisi kuin Odysseus-paralle.

Hän ajoi pilvet liikkeelle ja pani kolmikärjellään meren kuohumaan, sai kaikkien tuulten puuskat puhaltamaan, peitti maat ja meret pilvillään niin, että tuli aivan pimeä. Eteläinen, Kaakkoinen, myrskyävä Läntinen ja puhdistava Pohjoinen syöksyivät yhdessä vierittämään aaltojen vuoria.

Odysseuksen harharetket, 4.laulu

Päivän prefiksi: post

Prefiksi eli etuliite: sanavartalon alkuun liittyvä affiksi, jonka lisääminen synnyttää uuden sanan.

Post (lat.): jälkeen, takana.  Yhdyssanan määreenä merkityksessä jälki ja myöhäis.

Perussuomalaisten 2011 jytkyn myötä jokamiehen sanavalikoimaan nousi myös toinen uudissana: postmodernismi. Sitä ei keksinyt eikä käyttänyt Timo Soini. Sanaan tarttui puolueen vaaliohjelmaa huolellisesti tutkinut media.

Ohjelmassa lukee näin: ”Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna … Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut … olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle”.

Postmodernismina tunnettu aate- ja taidesuuntaus ei tuottanut astioita eikä huonekaluja Matti Meikäläisen kotiin eikä Jokapoika-paitoja kaiken kansan kannettaviksi.

Stefan Lindforsin omintakeiset huonekalut, Leena Luostarisen unenomaiset maalaukset, monen kirjavat kerrostalot Helsingin Pikku-Huopalahdessa ja Jouko Turkan tunteita nostattanut Seitsemän veljeksen teatterisovitus edustavat kaikki omilla saroillaan postmodernia individualismia. Rajoja rikkovaa, kokeilevaa, värikästä, näyttävää.

andy_warhol_10_marylins.jpg

Ajoitus on tässä kohtaa kuin veteen piirretty viiva, mutta useimmat asiasta mielipiteen lausuneet sijoittavat modernismista jälkimodernismiin siirtymisen ajankohdan 1960-1970 -luvuille. Korkeimman kukoistuksensa jälkimodernismi koki 1980-luvulla voimakkaan talouskasvun siivittämänä.

Postmodernismi kyseenalaisti paitsi taiteisiin liittyvät niin myös aatteelliset itsestäänselvyydet. Tässä piillee selitys sille, että konservatiiviset persut ottivat nimenomaan postmodernismin maalitaulukseen ja toimivat niin tehdessään juuri sillä tavalla, jota postmodernismi vastusti kiihkeästi: ylhäältä annettuja ihanteita ja jonkun korkeamman tahon määrittämää oikeaa ja väärää.

Tieto ei ole passé

Edellämainittuun liittyen Jussi Alhroth kytki toisiinsa ansiokkaassa esseessään ”Vaihtoehtoisten totuuksien ajan syyllisiä on turha etsiä postmodernisteista – syylliset ovat paljon lähempänä” postmodernismin ja tuoreemman, niin ikään tunteita herättävän post-ilmiön.

Postmodernistit eivät tosiaan, kun Ahlroth toteaa, julistaneet: Mikä tahansa käy ja kaikki on yhtä totta, yhtä oikeaa tai yhtä hyvää. He ainoastaan edellyttivät oikeutta kyseenalaistaa tosiksi, oikeiksi tai hyviksi väitetyt, vakiintuneet käytänteet ja ajatusmallit.

Nyt kyseenalaistamisessa ollaan niin pitkällä, että tiedoksi hyväksytään mikä tahansa ja kenen tahansa aivoitus tai lausuma ilman, että sen paikkansapitävyyttä vaivaudutaan tarkastelemaan kriittisesti tai että edes arvioitaisiin lausujan pätevyyttä suhteessa aiheeseen. Elämme totuudenjälkeistä aikaa.

Muutama päivä sitten Oxford Dictionaries, joka valitsi ilmaisun post-truth vuoden 2016 sanaksi, lisäsi sen odotetusti sanakirjaansa muiden uudissanojen ohessa. Pohdiskelin ilmiötä marraskuisessa artikkelissa Valistuksen raunioilla.

Totuus on toki luonnostaan suhteellinen siten, että kunkin oma totuus on mitä suuremmassa määrin henkilöhistorian tulosta ja siksi subjektiivinen. Subjektiiviset totuudet ovat yleensä tiedostamattomia ja ne ohjaavat meitä autopilotti -moodilla, ellemme tietoisesti pysähdy pohtimaan niitä.

Ihan eri asia on tietoinen faktojen vääristely eli valehtelu. Fakta kun kuitenkin on, että aikuisten oikeasti on olemassa yksiselitteisiä tosiasioita. Niitä tuottaa tiede, joka tarkoittaa luotettavasti paikkansa pitäväksi todistettua tietoa: Maa kiertää Aurinkoa, vesi koostuu vedystä ja hapesta, Suomen pituus on linnuntietä mitaten 1157 km, maapallon pinta-alasta 70% on veden peitossa jne.

Olen innokas astrologian harrastaja ja tukevasti agnostikko – annan toisille totuuksille mahdollisuuden. Ensimmäiseksi olen kuitenkin tiedeuskovainen. Tieteelliset tosiasiat eivät ole mielipiteitä: tiede on objektiivisen totta, kunnes uusi, luotettava tieto todistaa toisin.

”Totuudenjälkeisyys” onkin paikkansa pitävä kuvaus ajastamme vain siinä määrin kuin me sen sallimme. Vastuu on meillä.

Erilaisuus tuo vaurautta

Pääministeri Justin Trudeau puki asian sanoiksi kertoessaan New York Times -lehdelle, että Kanada voisi olla ensimmäinen jälkikansallinen valtio. Hän lisäsi: ”Ei ole olemassa ydinidentiteettiä, ei valtavirta-Kanadaa”. Lokakuussa 2015 annettu lausunto ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota.

Kanadalaisille lausunto oli arkinen. Onhan yksi maan merkittävimmistä kirjailijoista, Mavis Gallant, määrittänyt kanadalaisen ”henkilöksi, jolla on järjellinen syy ajatella mahdollisesti olevansa kanadalainen” – mikä ei tosiaan ole selkeän voimakas kansallisen identiteetin julistus.

The Canada experiment: is this the world’s first ’postnational’ country?

Seuraava tunteita kuohuttava lisäys post-ilmiöiden sarjaan saattaa hyvinkin olla postnationalismi eli kansallisvaltion merkityksen heikkeneminen.

604aca6ff6ad6dc6e7af0a11c4f6b31f.jpg

Kun kansallisvaltioita rakennettiin Euroopassa romanttisen nationalismin hengessä, elettiin 1800-luvun loppua. Silloin luotiin fennomaanivetoisesti perusta myös yhden mielen ja yhden kielen Suomelle ja kirjoitettiin meidän suuri myyttinen tarinamme.

Nykyisin ajatus sisäänpäin katsovasta, erilaisuuden poissulkevasta kansakunnasta on aikansa elänyt, sillä maailmassamme vallitsee vahva keskinäisriippuvuus. ”No nation is an island” – ei edes Brittein saaret, brexitistä huolimatta.

Muurit rajoilla ja etniseen taustaan perustuvat maahanmuuttokiellot eivät ole tätä päivää. Sen tietää mm. edellä siteerattu Kanadan pääministeri Trudeau ja lukemisen arvoisen artikkelin perusteella myös valtaosa kanadalaisista. Kyse ei luonnollisesti ole vain myötämielisestä suhtautumisesta erilaisuuden rikkauteen vaan myös pragmaattisesta hyötyajattelusta: Suomen tavoin Kanadassakin syntyvyys laskee ja ikäluokat vanhenevat. Työ kaipaa tekijöitä, verot maksajia.

Maailman muuttuminen edellyttää vaihtoehtoisia määritelmiä kansalaisuudelle perinteisten geenien ja kielen sijaan tai rinnalle sekä keskustelua kansalaisuuden merkityksistä. Toivottavasti keksimme hieman hohdokkaamman määritelmän kuin ”jokainen, jolla on järjellinen syy ajatella mahdollisesti olevansa suomalainen”.

Post Scriptum

Kuin tilauksesta Yle näytti tätä pätkää kirjoittaessani uusintana ohjelman otsikolla Suomen historian myytit: Suomalaisten juuret. Ohjelma oli ”tarina siitä, kuinka kielen avulla luotiin suomalaisille menneisyys ja alkukoti. Eli mistä on peräisin ajatus, että tulemme ’Volgan mutkasta’? Kansallisen identiteetin taustoja avataan rap-artisti Palefacen johdolla”.

Ohjelman sanoma oli, että Suomi on keinotekoinen rakennelma, joka luomalla luotiin kansallisaatteen innoittamana. Kyytiä sai paitsi myyttinen menneisyytemme niin myös kaikkeen taipuva kantele, jonka säestyksellä Paleface riemastuttavasti rappasi.

Eiköhän tämän rakennelman sisään sovi muutakin väkeä kuin Elovena-tyttöjä ja Koskelan Jusseja.

Valitettavasti ohjelma ei ole enää katsottavissa.

Työn lomassa

IMG_1833Olen käyttänyt viime viikkoina paljon aikaa kesäloman järjestelyyn. Jos aikoo lomailla elokuussa Kreikan ihanilla saarilla eikä halua nukkua rannalla, majoitusjärjestelyt on tehtävä hyvissä ajoin.

Kreikka edustaa minulle sitä mystistä ”etelää”, joka tarkoittaa tietynlaista, arjesta poikkeavaa asioiden tilaa. Kreikan saaret mahdollistavat tämän poikkeustilan minun makuuni optimaalisella tavalla.

Lomalla kaikki aika on omaa aikaa, arjen säännöt pistetään mullin mallin, kurinalaisuus on kiellettyä, jos kurittomuuteen tarjoutuu tilaisuus, ja parhaatkin suunnitelmat laitetaan silmänräpäyksessä uusiksi, kun siltä tuntuu. Joku viisas on todennut, että onnistunut loma vietetään sellaisten ihmisten keskuudessa, joiden aikakäsitys on omaa käsitystä epämääräisempi.

Villiin ja vapaaseen menoon meille antavat luvan useiden kielten sekä lupaa että lomaa merkitsevät sanat kuten ruotsin lov, saksan Urlaub (kantasana keskiaikainen urloup, joka tarkoitti nimenomaisesti lupaa) ja espanjan permiso. Myös meillä suomessa on vanhahtava ”lupa”, jota vielä satunnaisesti kuulee käytettävän merkityksessä loma: ”Lapsilla on lupaa koulusta.”

Eripituisia…

Kreikaksi vuosiloma on diakopés kantasanasta diakopí. Se tarkoittaa keskeytystä ja taukoa. Englannissa käytetään sanaa break samassa merkityksessä.

Ne molemmat ovat sisällöltään saman oloisia kuin suomen ”loma”, jota arvellaan balttilaiseksi lainaksi; nykyliettuassa lomà tarkoittaa kuilua ja laaksoa. Loma voi olla myös vanhempi, ihan ikioma sanamme, jonka sisältö kirkastuu, kun sanaa käytetään merkityksessä väli tai aukko. Loma on jotain, joka tapahtuu töiden välissä, niiden lomassa.

Loma keskeytyksenä, taukona tai välinä kuulostaa kyllä mielestäni aivan liian pieneltä ja lyhyeltä. Pidän tässä yhteydessä merkittävästi enemmän ruotsin sanasta semester, jonka kanta on saksan akateemista puolivuotislukukautta merkitsevä sana. Myös englannissa termi liittyy nimenomaan yliopistojen lukukauteen eikä sillä ole loman kanssa mitään tekemistä. Termin juuret ulottuvat muinaiseen Roomaan, jossa cursus semestris tarkoitti kuuden kuukauden ajanjaksoa.

Sanapari ei kuitenkaan liittynyt Roomassa korkeakoululaitokseen vaan armeijaan. Sotilaat olivat kentällä puoli vuotta ja kotona puoli vuotta. Kotijaksoa kutsuttiin nimellä cursus semestris. Ruotsalaiset ovat siis säilyttäneet ilmauksen alkuperäisen merkityksen velvollisuuksista vapaana olosta, kun taas muiden kielien käytössä semester näyttää viittaavan puolen vuoden pituiseen ajanjaksoon.

…pyhiä vapaita

IMG_0272

Brittienglannissa lomasta käytetty sana holiday on tietenkin sulauma sanaparista holy day, pyhä päivä. Alun perin kyse on ollut kirkollisesta pyhästä, jolloin työnteko katsottiin synniksi ja jonka ansiosta kansalaiset saivat vapaapäivän.

Samanlähtöisiä ovat monissa kielissä käytetyt muunnelmat latinan sanasta feriae (mm. norja ja tanska ferie, portugali férias, saksa Ferien), joka sekin tarkoitti alun perin uskonnollisia juhlapäiviä, mutta alkoi vulgäärilatinassa tarkoittaa pyhimyspäivinä järjestettyjä markkinoita. Siitä on muistona englannin mm. näyttelyä ja messuja tarkoittava fair.

Kreikassa markkinaperinne elää edelleen ja pyhimysjuhlat eli panayirit ovat mahtavia tapahtumia. Yksi vuoden suurimmista on Marian päivänä 15.elokuuta järjestettävä kansanjuhla. Rodoksella Kremastin kylässä Mariaa juhlitaan päiväkausia ja tarjolla on ohjelmaa, syötävää, juotavaa ja ostettavaa. Keittiössäni yksi korvaamattomimmista työvälineistä on Kremastista pari kesää sitten ostamani kapistus, jolla suikaloidaan kaalia.

Kiitos pyhimysten kansalaiset saivat satunnaisia vapaapäiviä, ennen kuin niistä alettiin määrätä maallisilla lailla. Loma on siis lähtökohtaisesti pyhää aikaa.

Amerikanenglannin vacation-sanan kanta, latinan vacare, tarkoittaa ”olla tyhjä, vapaa velvollisuuksista, jouten”. Sen muunnelmia ovat myös esimerkiksi ranskan vacance, espanjan vacación/es, italian vacanza, hollannin vakantie ja puolan wakacje.

Samaa kantaa on tietenkin myös tyhjiötä merkitsevä sana vakuumi. Mainitsen tämän vain tiedoksi niille, jotka suunnittelevat lomansa pienintä yksityiskohtaa myöten ja pakkaavat sen niin täyteen toimintaa, että lomasta tulee työn kaltainen suoritus. Näin toimivat eivät selvästikään ole sisäistäneet loman ydinajatusta, minkä seurauksena he ovat lomansa jälkeen loman tarpeessa.

Olen todella aina ollut sitä mieltä, että kova työnteko on yksinkertaisesti sellaisten ihmisten pakokeino, joilla ei ole mitään tekemistä.

Oscar Wilde

IMG_0326

Kesälomani ensimmäinen, juhannusviikon mittainen pätkä on juuri alkanut. Poikkeuksellisesti vietän viikon kotikulmilla harrastaen turistimaisia asioita ml. saarihyppelyä Helsingin lähivesillä.

Tämä on lämmittelykierros Kreikan-lomaa silmälläpitäen.

Sen alkuun on vielä 69 yötä. Tuskin maltan odottaa.

 

 

Island hopping 1100 eaa.

Kesä saattaa olla tulossa – ellei meille tänne Pohjolan perukoille niin ainakin Kreikkaan. On aika ajatella lomaa. Suunnitelmia siivittää juuri loppuun saamani Paavo Castrénin Homeros-opuksen toinen osa, Odysseuksen harharetket.

WP_20160907_18_00_04_Pro

Tuulivoimaa

Sankarin kotiinpaluu oli varsinaista saarihyppelyä, joskin suunnittelematonta ja vastentahtoista. Jos Korintin kanava  olisi tuolloin ollut olemassa muutenkin kuin ajatuksen tasolla, Odysseus olisi päässyt Troijasta kotiin kiertämällä Attikan niemimaan Saaroninlahdelle ja oikaisemalla sitten suorinta tietä kanavaa pitkin ja Korintinlahden ja Patraksenlahden läpi Joonianmerelle, jossa hänen kotisaarensa Ithaka sijaitsee.  Näin matkaan ei olisi tuhrautunut kymmentä vuotta ja sankari miehistöineen olisi säästynyt monelta onnettomuudelta.

Mutta ei: Korintin kanava avattiin liikenteelle vasta 1893. Niinpä pahamaineinen Peloponnesosin niemimaan toiseksi eteläisin kärki, Maléan niemi koitui Odysseuksen kohtaloksi.

Laivojen keulat sukelsivat syvälle, ja purjeita repeili kappaleiksi tuulen voimasta… aallot ja virtaus sekä pohjoinen tuuli johdattivat meidät kauas Kytherasta ohittaessamme Maléaa.

Odysseuksen harharetket, laulu 9; Odysseus faiaakkien kuningas Alkinoosille

Tutkijoiden mukaan ongelmien aiheuttaja oli mitä todennäköisimmin Egeanmerellä puhaltava meltemi. Tämä kaikkea muuta kuin lempeä kesätuuli haastaa myös nykyiset merenkävijät

Egeanmerellä tuulista luotettavin on meltemi, jota muinaiset kreikkalaiset kutsuivat sen säännöllisyyden vuoksi vuotuistuuleksi. Sitä esiintyy pääasiallisesti kesäkuusta syyskuuhun, mutta esimakua saadaan yleensä jo toukokuussa ja vielä lokakuussa meltemi saattaa nykyisinkin hämmentää laivaliikennettä.

Tuulen tupa

Olen itse saanut meltemiltä kyytiä säännöllisesti elo-syyskuussa. Toistaiseksi hurjimmat vauhdit olen kokenut matkalla Sifnokselta Folegandrosille ja Naxokselta Milokselle. Molemmilla kerroilla jouduin tunnustamaan, että minussa ei ole ainesta merimieheksi.

Odysseuksen kohtalo oli siis korkeimman kädessä, mikä hänen tapauksessaan ja ajassaan tarkoitti pääjumala Zeusta. Zeus oli ilmojen haltija, joka käytti paheksuntansa ilmaisemiseen ukkosta ja tuulta. Kertoessaan vaikeuksistaan faiaakien kuninkaalle Alkinoosille Odysseus sanoi: ”Pilvien herra Zeus lähetti laivojen kimppuun valtaisan pohjoisen myrskytuulen ja peitti pilvillä sekä maan että meren…”.

Kenen joukossa seisot?

Mitä Zeuksella ja muilla päättäjillä sitten oli Odysseus-parkaa vastaan?

Lukiessani Castrénin kirjan ensimmäistä osaa ”Ilias” havaitsin, että Olympoksen jumalat valitsivat kukin suosikkinsa Troijan sodassa eikä valinta perustunut oikeudenmukaisuuteen vaan henkilökohtaisiin mieltymyksiin, ja keskeisenä motiivina oli kosto.

Olymposlaisista aktiivisimmin Odysseuksen kotimatkan järjestelyihin osallistuivat Athene ja Posidon – toinen hyvässä, toinen pahassa.

Zeuksen päästä ilman naisen myötävaikutusta syntynyt Pallas Athene oli akhaijien eli kreikkalaisten puolella, koska Troijan prinssi Paris oli antanut maailman kauneimman tittelin Afroditelle. Troijalaisten vastustaminen oli siis Athenen henkilökohtainen agenda.

Kirkassilmäinen Athene valitsi aseekseen kreikkalaisten sankarin Odysseuksen, joka oli tunnettu oveluudestaan ja kekseliäisyydestään. Hänen nimeensä liitettiin usein määre neuvokas tai viekas, mutta myös jalo, ja Zeus nimitti häntä ”kuolevaisista viisaimmaksi”. Sodankäynnin strategisti Athene ja sotasankari Odysseus olivat siis sukulaissieluja.

Zeuksen veli Posidon oli puolestaan Odysseuksen pahin vihamies, mikä lienee kohtalon ivaa, sillä Posidon oli merten haltija ja ainoa tapa päästä Troijasta takaisin Ithakalle oli meriä pitkin.

WP_20160831_16_27_08_Pro

Odysseus joutui Posidonin, mahtavan Maanjärisyttäjän, vihollisleiriin osin ilman omaa syytään. Posidon oli kateellinen Athenelle, jolle hän oli hävinnyt kilvan Ateenan herruudesta. Athenen suosikkina Odysseuksesta tuli riidan sijaiskärsijä, jota ”Posidon murjoi myrskyillään”. Posidonin kiusanteko olisi kuitenkin saattanut pysyä järjen rajoissa ilman Polifimos-episodia.

Jo alkumatkasta tapahtuneen Maléan niemen epäonnisen ohituksen jälkeen Odysseuksen laivat ajautuivat myrskytuulen ajamina kauas avomerelle ja saapuivat päiväkausien harhailun jälkeen nykyisen Tunisian rannikolla sijaitsevalle Djerban saarelle. Sieltä lähdettiin lepotauon jälkeen pyrkimään kotia kohti, mutta turhaan. Tuulten liikuttaja Zeus painoi laivat liiaksi länteen ja Odysseus miehineen rantautui nykyiseen Sisiliaan, jota tuolloin asuttivat kikloopit.

Niistä yksi oli nimeltään Polifimos, jonka ”merenjumalalle oli synnyttänyt merinymfi Thoosa, kuohuvan meren valtiaan Forkyksen tytär, jota merenjumala oli muinoin rakastellut vedenalaisissa luolissa”. Polifimos oli siis Posidonin poika; Odysseuksella oli tosi huono onni.

Sivumennen sanoen Polifimos oli ammatiltaan juustontekijä, jonka luolassa kaikki puiset astiat, kaukalot ja ämpärit olivat Homeroksen mukaan täynnä heraa. Runolaulajan mainitsemat moninaiset vuohiin, lampaisiin, maitoon ja juustoon liittyvät yksityiskohdat saattavat olla ensimmäinen kirjallinen kuvaus fetan valmistuksesta ja Polifimos ehkä historian ensimmäinen fetan valmistaja.

Homeroksen mukaan fetan luoja oli Polifimos-niminen kyklooppi.  Historian ensimmäisen fetan synty oli silkkaa sattumaa, kuten on laita useimpien huomattavien keksintöjen kohdalla. Polifimos pakkasi lampaistaan lypsämänsä maidon nahkapusseihin  ja totesi, että muutaman päivän viiveellä maito muuttui kiinteäksi, suolaiseksi ja hyvin säilyväksi massaksi.

Yhtä kreikkalainen kuin Zorbas

Odysseus miehineen ei kuitenkaan päässyt nauttimaan isännälle tuliaisiksi tuomaansa viiniä tämän itse valmistaman juuston kera, sillä kiklooppi ei ollut kulinaristi. Hän osoittautui raakalaiseksi, joka söi ihmislihaa ja joi vuohenmaitoa päälle. Päästäkseen hengissä pakoon Polifimosin kynsistä sankarimme joutui sokaisemaan hänen yhden ja myös ainoan silmänsä.

Siitä isä-Posidon luonnollisesti hirmustui ja piinasi Odysseusta armottomasti, kunnes Zeus mielityttärensä Athenen aloitteesta päätti, että liika on liikaa, ja salli tämän palata Ithakalle lukemattomia koettelemuksia rikkaampana ja koko miehistönsä menettäneenä.

Kun lähdet matkalle Ithakaan, 
rukoile pitkää tietä perille, 
paljon seikkailuja ja kokemuksia. 
Laistrygonialaisia, kyklooppeja,
äkäistä Poseidonia älä pelkää:
et kohtaa heidän kaltaisiaan koskaan,
jos ajatuksesi vain ovat korkeat, jos vain
valitut tunteet henkesi valtaavat ja ruumiisi.
Laistrygonialaisia, kyklooppeja,
raivoavaa Poseidonia et kohtaa koskaan,
ellet kanna heitä mukana sielussasi,
ellei sielusi nostata heitä eteen.

Kavafis: Ithaka

Koko vuosikymmentä, jonka Odysseuksen kotimatka Homeroksen mukaan kesti, hän ei kuitenkaan kärsinyt ainakaan puutetta eikä oletettavasti myöskään vilua tai nälkää. Odysseus vietti seitsemän vuotta – siis seitsemän vuotta – jumalaisen eli kuolemattoman Kalipso-nymfin ”vieraana”. Mihin se karkaamisen mahdollistama kuuluisa nokkeluus ja viekkaus tässä kohtaa katosi, sitä ei edes Homeros kerro. Castrénin mukaan Kalipson saari oli mitä luultavimmin Malta.

Loppujen lopuksi, kaksikymmentä vuotta sotaretkelle lähdön jälkeen, sankarimme palasi kotiin. Siellä hän tappoi uskollista vaimoaan ahdistelleet röyhkeät kosijat, minkä jälkeen Odysseus ja Penelope elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. The End.

Ei nimi miestä pahenna

Yleisemmällä tasolla on esitetty, että Odysseuksen vastoinkäymiset olivat seurausta hybriksestä. Se oli synneistä suurin: tavallinen kuolevainen kuvittelee olevansa jumalien veroinen ja/tai kaltainen.

Samaan asiaan saattaa liittyä myös sankarin nimi, jonka kantasanana pidetään yleisesti muinaiskreikan  verbiä odussomai (ὀδύσσομαι). Se tarkoittaa ”vihata” ja ”aiheuttaa tuskaa”.

Esimerkiksi Castrén suomentaa Odysseuksen ”Vihan kantajaksi”. Se, onko Odysseus subjekti eli vihan aiheuttaja vai objekti eli se, johon viha kohdistuu, jakaa asiasta mielipiteensä lausuneet kahteen leiriin.

Homeros kertoo Harharetkien 19.laulussa, että nimen antoi Odysseukselle tämän isoisä Avtolikos, aikansa kuuluisa veijari ja huijari. Hän oli mahdollisesti Hermes-jumalan poika, jota roomalainen runoilija Ovidius kuvasi juonikkaaksi kakaraksi.

Ehkä Odysseuksen isoisä halusi jäädä historiankirjoihin sisällyttämällä tyttärenpoikansa nimeen viittauksen itseensä: hän oli elämänsä aikana suututtanut monia ja oli siten monien vihan kohde.

Ehkä Odysseus eli nimeään – kohtaloaan – todeksi olemalla kuolevaiseksi liian nokkela, ovela, kekseliäs ja viekas, mistä syystä hän sai jumalten – paitsi Athenen – vihat niskaansa. Heittämällä kapuloita Odysseuksen rattaisiin olymposlaiset kouluttivat tätä ymmärtämään, miten mitätön hän on heidän suurissa suunnitelmissaan.

Odysseia 2017

Kartat ovat levällään lattialla. Lonely Planet on pääasiallinen lukemisto. Öisin pakkaan.

WP_20160831_13_50_14_Pro

Onko Joonianmeri kreikanmeri? Lefkas-Kefalonia-Ithaka? Vai onko vain Egeanmeri kreikanmeri: Samos-Ikaria-Andros? Nisiros-Astipalea-Amorgos?

Lähtölaskenta on alkamassa.

Loma 💙 Kreikkaa. Tuskin maltan odottaa.