Syvien vesien valtias

Hän käski ja myrskytuulet nousivat
ja meren mainingit.

IMG_0594

Posidónin patsas Ateenan arkeologisessa museossa. Kolmikärki on hukassa, mutta delfiini pilkistää oikean jalan juuressa.

Koska loman alkuun on enää 48 yötä, tunnen tarvetta valmistautua tulevaan hieman tarkemmin. Saarihyppelijälle meri on elementtinä mukana loman jokaisessa päivässä, joten päätin aloittaa olennaisimmasta onneeni tai onnettomuuteni vaikuttavasta henkilöstä, merenjumala Poseidonista.

Alkuun mainittakoon myös yksityiskohta, jota olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään. Jumalan nimen kreikkalainen kirjoitusasu näyttää tältä: Ποσειδῶν, jonka kreikkalaiset ääntävät Posidón. Koska kyse on kreikkalaisesta jumalasta, lienee paras toimia kielessä kielen tavalla.

Posidónin keskeinen rooli lomani onnistumiselle kirkastui, kun luin luotettavasta lähteestä (New Larousse Encyclopedia of Mythology) mm. seuraavan tiedon kultajyvän: ”Jättiläisiä vastaan käydyn sodan aikana hän (Posidón) halkaisi vuoret kolmikärjellään ja rullasi ne mereen ensimmäisiksi saariksi”. Siis ei vain merenjumala vaan myös Kreikan ihanien saarien luoja.

Kaiken lisäksi hyppelyni ensimmäinen kohde on tällä kertaa Tinos, jonka suojelija Posidón on. Näin sen takia, että hänen kerrotaan karkottaneen haikaroitten avulla asukkaita kiusanneet valtavat käärmeet saarelta. Mm. tähän hyvään työhön liittyen Tinoksen merkittävin arkeologinen nähtävyys on Posidónille ja hänen vaimolleen Amfitritille pyhitetty temppeli.

Hassunkuriset perheet

Kuten tunnettua, Posidón oli pääjumala Zeuksen veli, veljessarjan kolmas osapuoli oli Haades.  Nämä sittemmin olimposlaisiksi kutsutut jumaluudet nousivat valtaan sukupolvenvaihdoksen myötä, kun Zeus & kumppanit syöksivät vallasta isänsä Kronoksen ja muut titaanit.

Valtakautensa aluksi veljekset arpoivat tehtävät keskenään. Arvonnan tuloksena Zeus sai hallittavakseen taivaan, Haades maanalaisen maailman ja Posidón merten valtakunnan.  Tarkoitus oli – ainakin Posidónin käsityksen mukaan -, että veljekset hallitsisivat triumviraattina, kukin yhtä suurella painoarvolla. Zeus kuitenkin julistautui jo alkumetreillä joukon johtajaksi, kuten yleensä tuppaa käymään. Tämä erimielisyyden aiheuttama sisarkateus nosti päätään mm. Troijan sodan aikana.

WP_20170708_16_12_48_Pro

Matkamuisto Ateenasta: Hopeadelfiini

Posidónin vaimo Amfitriti oli meren hengetär, johon jumala iski silmänsä nähdessään tämän tanssivan siskojensa kanssa Naxosin saarella. Amfitriti kuitenkin kieltäytyi merenjumalan avioliittotarjouksesta ja pakeni paikalta, jolloin Posidón lähetti etsintäpartiot hänen peräänsä. Niissä mukana ollut delfiini löysi neidon ja sai suostutelluksi tämän selkäänsä ja takaisin jumalan luo. Kiitokseksi Posidón nosti delfiinin tähtikuvioksi taivaalle.

Delfiini on pieni pohjoistaivaan tähdistö Joutsenen eteläpuolella, Kotkan ja Pegasuksen välissä. Se näkyy etelässä keskiyöllä elokuun alkupuolella ja syys-lokakuussa iltaisin. Vaikka Delfiini onkin pienikokoinen ja koostuu melko himmeistä tähdistä, se on helppo tunnistaa, ja muodoltaan sen voi jopa kuvitella muistuttavan delfiiniä.

Delfiini on yksi vanhoista tähdistöistä, jotka oli nimetty jo antiikin aikoina. Ptolemaioksen Almagestin tähtiluettelo ilmoittaa kymmenen Delfiinin tähden paikan.

Delfiini Delphinus (Delphini)

Näin delfiinistä tuli merenjumalan symboli, joka kolmikärjen ohella on mukana mm. useimmissa häntä esittävissä patsaissa.

Avioliitosta syntyi kolme lasta: isänsä kalanpyrstöinen airut Triton, joka rauhoitti meren puhaltamalla simpukan muotoiseen torveensa, Etiopian kuningattareksi noussut merenhengetär Benthesikimí (”Syvät mainingit”) ja Rodi.

Sivujuonne

Rodi tunnettiin myös nimellä Rodos eli kyseessä on Rodoksen saarelle nimen antanut luonnonhengetär, joka avioitui auringonjumala Ilioksen kanssa. Ilios (Helios) on Rodoksen suojelijajumaluus.

Kun jumalat jakoivat keskenään maailman maita, Rodoksen saari oli vielä merenaaltojen peittämä. Ilios ei ollut paikalla jakoa tehtäessä eikä kukaan toinen jumalista nostanut arpaa hänen puolestaan, joten hän oli jäämässä ilman omaa maataan. Silloin Rodos kohosi merestä, ja Zeuksen suostumuksella Ilios sai sen omistukseensa. Sittemmin Rodi-nymfi synnytti hänelle seitsemän poikaa.  

Näistä vanhimmat Ialisos ja Kamiros ja Lindos jakoivat isänsä maan ja rakensivat kolme linnoitusta, ja heidän mukaansa nimettiin nämä kolme kaupunkia.

Pindar, Olympian Ode 7. 69 ff

Tämä tarina lennättää minut muistojen siivin kesään 1978, joka oli paitsi ensimmäinen kesäni Rodoksella niin myös ensimmäinen kesäni Kreikassa. Silloin alkoi elämän mittainen rakkaussuhteeni äiti-Hellaaseen.

Eikä siinä vielä kaikki

”Kreikkalaiset tekivät jumalansa omaksi kuvakseen.”

Muinaisten kreikkalaisten suhde jumaliinsa on poikkeuksellinen. Kun siihen asti historiassa kaikki jumalat olivat olleet hahmoltaan eksoottisia ja pelottavia, etäisiä ja kaikkea muuta kuin inhimillisiä, myyttisen Olimpoksen asukkaat olivat kreikkalaisille melkein kuin omaa perhettä.

Ne olivat toki arvaamattomia ja käänteissään äkkinäisiä eivätkä sietäneet kenenkään astuvan varpailleen. Hybris – harha siitä, että tavallinen kuolevainen voisi olla jumalan kaltainen tai tasoinen – oli pahin virhe, minkä ihminen saattoi tehdä.

Jumalat eivät kuitenkaan olleet millään mittarilla mitaten virheettömiä tai täydellisiä, päinvastoin. Tästä konkreettiseksi todistukseksi esiin voi marssittaa jumalien ja jumalattarien lukemattomat salarakkaat ja suhteista syntyneet vielä lukemattomammat lapset.

Myös Posidón kunnostautui tällä saralla; suorastaan ällistyvä lista hänen tunnetuista jälkeläistään on luettavissa täällä. Joukossa on jälkipolvea joka lähtöön, ja nostan tilanpuutteessa esiin vain ne, jotka ovat muista yhteyksistä tuttuja nimiä.

Kirjoitin jonkin aikaa sitten nokkelan sankarin, Odysseuksen, koettelemusten täyttämästä kotimatkasta Troijasta Ithakalle otsikolla Island hopping 1100 eaa. Jutussa kerroin mm. kiklooppi Polifimoksesta, jonka ainokaisen silmän Odysseus henkensä pelastaakseen sokaisi. Siitä rangaistuksi isä-Posidón hankaloitti Odysseuksen matkantekoa vuosikausia. Polifimoksen äiti oli Toosa, jonka virallinen titteli oli ”vaarallisen nopeiden merivirtojen jumaluus”.

Toinen Posidónia muinaisessa taiteessa symboloinut eläin delfiinin ohella oli hevonen, ja hän myös siitti useita hevosia. Niistä tunnetuin on kuolematon, siivekäs runoratsu Pegasus. Pegasus oli tulosta yhden yön suhteesta merenjumalan ja naispuolisen hirviön – gorgon – välillä. Medusa-niminen hirviö oli syntynyt kauniiksi naiseksi, mutta maattuaan Posidónin kanssa Athenen temppelissä hän sai rangaistukseksi kokea muodonmuutoksen: Athene muutti kaunottaren kultaiset kutrit käärmeiksi. Setänsä Posidónin Athene päästi kuin koiran veräjästä.

IMG_0650

Posidónille pyhitetty osa Athenen temppeliä Akropolilla. Sen lattian alla on perimätiedon mukaan suolavetinen lähde, jonka Posidón taikoi kallioon kilpaillessaan Athenen kanssa Attikan herruudesta. Athene voitti kilvan lahjoittamalla kaupunkilaisille oliivipuun, ja Posidón kosti häviönsä nostattamalla koko Attikan niemimaan peittäneen tulvan.

Itselleni tuli suurena yllätyksenä tieto siitä, että kostonhimoisen Posidónin syntilistalla on myös myyttisistä hirviöistä ehkä kuuluisin: Knossoksen labyrintissä elänyt minotaurus. Isyydestä ei sentään ole kysymys, mutta ilman Posidónia ei olisi ollut minotaurustakaan.  Näin se meni:

Prinssi Minos tarvitsi irtopisteitä tullakseen valituksi Kreetan kuninkaan virkaan. Hän päätti turvautua jumalten apuun ja pyysi Posidónilta valkoista härkää. Minos antoi ymmärtää, että hän käyttäisi härkää vain osana vaalikamppailuaan todisteeksi hyvistä väleistään jumaliin ja uhraisi sen heti kisan päätyttyä Posidónin kunniaksi.

Kuten usein tapahtuu, vaalilupaukset unohtuvat heti äänestyksen päättyessä; niin tässäkin tapauksessa. Posidón kosti härän menetyksen rakastuttamalla Minoksen vaimon Pasifeen härkään. Suhteen hedelmä oli minotaurus, puoliksi mies ja puoliksi härkä, joka pidettiin tyytyväisenä labyrintin sokkeloissa ihmisuhrein.

WP_20160902_17_24_44_Pro (2)

Osa minolaista Härkäleikit-freskoa Knossoksesta. Nähtävissä muiden minolaisten aarteiden tavoin Iraklionion arkeologisessa museossa.

Mitä tästä opimme?

Pienen pintaraapaisun tuloksena alkaa näyttää siltä, että Posidón ei ollut maailman mukavin jumala. Päinvastoin: hän oli yrmeä ja kostonhaluinen mies, jolle muutama itsetutkiskelusessio terapeutin sohvalla olisi saattanut tehdä hyvää.

Merenjumala on oppikirjaesimerkki siitä, miten ikävät kokemukset elämän alkuvaiheissa saattavat pahimmillaan jättää parantumattomat jäljet ilmiselvästi jopa jumalaan. Posidón oli loputtoman kateellinen veljelleen Zeukselle vallan kolmijaon epäonnistuneen toteutuksen tuloksena ja kosti itsesäälissään jokaisen kokemansa vastoinkäymisen suhteettoman kovin ottein.

Koska olen hänen suosiollisuutensa armoilla koko lomani ajan enkä toivo kokevani sen kummemmin myrskyjä kuin maanjäristyksiäkään, jotka nekin kuuluvat Posidónin toimenkuvaan, pidän keittiöpsykolgiset teoriani omana tietonani.

Ymmärrän nyt, että suunnittelemani simpukankuoren vieminen lahjaksi Posidónin temppeliin Tinoksella olisi solvaus jumalaa kohtaan: simpukankuorethan kuuluvat hänelle kuten kaikki meren oliot. Yhtä hyvin voisin viedä eskimoille tuliaisiksi lunta.

Sininen aaltomaljakko alkaa tuntua yhä paremmalta ajatukselta. Onneksi niitä on myös minikokoisina. Pieniä sinisiä aaltoja.

Ettei minulle kävisi kuin Odysseus-paralle.

Hän ajoi pilvet liikkeelle ja pani kolmikärjellään meren kuohumaan, sai kaikkien tuulten puuskat puhaltamaan, peitti maat ja meret pilvillään niin, että tuli aivan pimeä. Eteläinen, Kaakkoinen, myrskyävä Läntinen ja puhdistava Pohjoinen syöksyivät yhdessä vierittämään aaltojen vuoria.

Odysseuksen harharetket, 4.laulu

Odysseia 2017, versio 1.1

Pohdin asiaa perusteellisesti – ainakin viisi minuuttia – ja päätin, että matkustan kesälomalla Kreikkaan. Saarihyppely matkustusmuotona sopii kaltaiselleni levottomalle sielulle, ja siihen Kreikan ihanat saaret – kukin niistä oma maailmansa – tarjoavat optimaaliset olosuhteet.

Island-hoppingissa toteutuu usein esitetty ajatus, jonka mukaan ”tärkeintä on matkanteko, ei määränpää”. Juuri siitä on kyse: jatkuvasta liikkeestä, niin fyysisestä kuin mentaalisesta. Sekä tässä erityisessä tapauksessa tietenkin myös maailman kauneimmasta merestä.

WP_20160910_19_41_59_Pro 1

Lähtökuopissa Karpathoksen satamassa syyskuussa 2016

Lentävä lähtö

Olen vannonut kahdesti, etten koskaan enää lähde lomalle heti viimeistä työpäivää seuraavana aamuna. Olin molemmilla kerroilla niin tehdessäni puolikuollut saapuessani viimein illan helteisessä hämärässä perille saarelle x hotelliin y. ”Mikä maa, mikä valuutta?”

Kokemuksista huolimatta herätys on tälläkin kertaa viimeistä työpäivää seuraavana aamuna noin puoli neljältä. Tavoitteena on ehtiä klo 06:35 lähtevään koneeseen ja lentää norjalaisin siivin Ateenaan. Tarjous oli niin hyvä, että siihen oli pakko tarttua.

Lentokentältä jatkan satamaan, mutta tällä kertaa en Pireukseen vaan sitä merkittävästi pienempään Rafínaan Attikan niemimaan itärannalle. Rafínasta liikennöidään pääasiassa pohjoisille Kikladeille: Androkselle, Tinokselle, Mikonokselle, Parokselle ja Naxokselle, sesonkiaikaan myös Santorinille ja Iokselle.

Saari 1: Perinteinen

Määränpääni on Kreikan Lourdesiksi kutsuttu, maan tärkein pyhiinvaelluskohde Tinos, joka on toistaiseksi jäänyt käymättä.

Selitys piilee aikataulussani. Olen useimmiten liikkeellä pari viikkoa aikaisemmin, Marian päivän tienoilla elokuun puolivälissä. Silloin Tinokselle menemistä on syytä harkita tarkkaan. Jumalan synnyttäjän kuolonuneennukkumisen muistopäivän aikaan siellä käy kymmeniä tuhansia uskovia pyytämässä apua monenlaisiin vaivoihin ja ongelmiin Panagía Evangelístria -kirkon ihmeitä tekevältä ikonilta.

Paikallisiin perinteisiin tutustuminen on luonnollisesti yksi matkailun riemuista, mutta rajansa kaikella. En halua taistella majoituksesta enkä illallispöydästä tuhansien pyhiinvaeltajien kanssa.

Kikladinen Tinos on kuuluisa myös kymmenistä pittoreskeistä kylistään, joissa korinpunonnan ja marmorin työstämisen perinteet ovat edelleen voimissaan. Ateenan vaikuttavalla ”Ensimmäisellä hautausmaalla” monia hautoja koristavat kuuluisan tinoslaisen marmoriveistäjän Tsalepasin patsaat.

Henkilökohtaisesti tärkeimpänä käyntikohteena pidän kuitenkin merenjumala Poseidonin temppeliä, joka rakennettiin 400-luvulla eaa. ja joka toimi kuin eteisenä naapurisaarelle, pyhälle Delokselle Tinoksen kautta matkaaville pyhiinvaeltajille. Hyvien säiden ja myötätuulien toivossa vien temppelille lahjan. Ehkä kauniin simpukankuoren? Vai peräti suomalaisen Aalto-maljakon?

TINOS VIEWS

Saaren suurimman kylän Pirgosin klassinen platia. KUVA: Tinoksen kotisivut

Muutama päivä Tinoksella kuluu epäilemättä rattoisasti ilman sen suurempia aktiviteettejä kuin paikallisbusseilla ajeleminen kylästä toiseen, ouzerioissa, kafenioneissa ja tavernoissa istuskelu ja ohikulkevien tarkkaileminen.

Saari 2: Dramaattinen

Tinokselta matka jatkuu Amorgosille, jonne pääsee sujuvasti Naxosin kautta ja vielä niin, että laivojen välillä ehtii käydä sekä lounaalla että kirjakaupassa. Löysin kaupan muutaman vuoden takaisella visiitillä. Se kuten koko Naxos on ehdottomasti uusintakäynnin arvoinen.

Amorgos on ollut haaveissani siitä lähtien, kun kesällä 2011 Skiathoksella nuori ja lahjakas keittiömestari kertoi käyvänsä saarella kavereittensa kanssa joka kesä chillaamassa. Kun kysyin, mitä siellä on, hän vastasi: ”Ei mitään”. Sehän sopii juuri nyt, kun olen ajatellut viettää loma-loman enkä suoritus-lomaa.

Sitä paitsi tutkittuani Amorgosia hieman tarkemmin tajusin, että siellä on vaikka mitä ja monet kiinnostavista kohteista sijaitsevat sopivasti reippaiden patikkamatkojen päässä. Näissä maisemissa huumaava yrttien tuoksu ja hypnoottinen kaskaiden siritys siivittävät kulkua ikivanhoilla aasipoluilla. Olkoonkin, että saari on jyrkkärinteinen tötterö: kapea ja 30 km pitkä päästä päähän, mutta korkein huippu yli 800 m. Onneksi olen juossut ahkerasti niin, että kunnon pitäisi riittää hengissä selviämiseen.

amorgos_wallpaper5_1600x900

Heikoimpia saattaa hirvittää. Kuva: Amorgos-sivusto

Villi luonto, dramaattiset maanpinnan muodot sekä mahdollisesti koko Kreikan sinisin meri. Näitä menen katsomaan Amorgosille. Saarella on myös yksi suuren luokan nähtävyys: jyrkällä rinteellä 400 metrissä roikkuva eriskummallinen Panayia Hozoviotissan luostari 1000-luvulta. Sinne kiivetään viimeiset noin 180 m melkein pystysuoraan.

Yhden ohjelmanumeron tiedän jo varmuudella: Matkustan Express Skopelitiksella jollekin pikku-Kikladeihin kuuluvalle saarelle lounastamaan ja uimaan. Laivan nimi viittaa Skopeloksen saareen, josta reittiä jo vuodesta 1958 operoinnut suku on kotoisin. Onneksi laiva on sentään hieman uudempaa mallia! Toivottavasti Poseidon suhtautuu suunnitelmaani myötämielisesti, sillä Skopelitis ei ole mikään valtamerihirmu enkä haluaisi olla sen kyydissä, kun meltemi puhaltaa.

Osa Amorgosille saapuvista laivoista käy saaren molemmissa satamissa, osa jommassa kummassa, mikä on syytä pitää mielessä valittaessa majoitusta ja laivalippuja. Laivoilla on taipumus käydä Amorgosilla ikävästi keskellä yötä, jolloin siirtyminen satamasta ja kohteesta toiseen voi olla hankalaa.

Saari 3: Neitseellinen

Jos suunnitelmani tämän hetkinen versio pitää, matkani jatkuu Amorgosilta juuri kyseisen kaltaisella yölinjalla klo 01:25. Istuttuani aikani kannella ihailemassa tähtien täyttämää tummaa taivasta saavun Astipálean satamaan klo 02:50.

Amorgos on Kikladien itäisin ja Astipálea puolestaan Dodekanesian saariryhmän läntisin saari. Vaikka Astipálea kuuluukin virallisesti viimeksi mainittuun joukkoon, sen ulkoinen olemus on yksiselitteisen kikladinen tuulimyllyineen, sokeripalataloineen ja sinikupolisine kirkkoineen.

i-petalouda-tou-aigaiou_1

Puhdaspiirteisen kikladista. KUVA: Visit Astypalea -sivusto

Tästä ihanuudesta saan kiittää rodoslaista Pirjo-ystävääni, joka heitti Astipálean nimen ilmaan kuunneltuaan vuosittain toistuvaa valitustani siitä, kuinka laivavuorojen määrä romahtaa heti syyskuun alussa eikä Egeanmeressä ole poikittaisliikennettä lännen ja idän välillä.

Astipáleaa palvelevat laivalinjat kuuluvat nimellä agoni grammí (kirjaimellisesti: hedelmätön linja) tunnettuihin reitteihin: ne ovat pienen kysynnän takia kannattamattomia paria kesäkuukautta lukuun ottamatta ja siksi verovaroilla vahvasti subventoituja. Linjoille ei ole ottajia, koska kysyntä on muualla.  Tämä selittää sekä kehnot aikataulut että vähät vuorot.

Astipálea on muodoltaan kuin perhonen. Sen kapein kohta on vain reilut sata metriä leveä kannas siipien välissä. ”Ulkosaarella” eli läntisemmällä siivellä on suurin osa saaren 1113 asukkaasta, ”sisäsaarella” – yllättävästi – kotimaan liikennettä palveleva lentokenttä sekä muutamia luostareita.

Kreikan mytologiassa Astipálea oli foiniikkialainen prinsessa, jonka Poseidon ryösti kotimaastaan ja toi Samokselle. Astipálea oli sen kotimantereellemme nimen antaneen Eurooppa-prinsessan sisko, jonka Poseidonin veli Zeus vokotteli mukaansa ja vei meren yli Kreetalle. Veljekset kuin ilvekset tässä asiassa, vaikka muuten heidän välinsä olivat sisarkateudun kiristämät.

Pienestä koostaan ja nykyisestä melkein unohdetun osasta huolimatta Astipálealla on todistetusti huomionarvoinen menneisyys. Arkeologit ovat löytäneet saarelta melkein kolmen tuhannen vauvan ja pikkulapsen joukkohautoja, historian mahdollisesti ensimmäisiä homoeroottisia tekstejä sekä Rooman sopimuksen, jossa ulkopuolisen vaaran uhatessa Astipálea sitoutui puolustamaan Roomaa ja Rooma Astipáleaa. Hyvä suoritus alle sadan neliökilometrin maakappaleelta.

Saarihyppelijän tärkein työkalu

Nobelin ja Oscarin kaltaisen palkinnon vastaanottajat muistavat yleensä kiitospuheessaan kuka vaimoaan, kuka vanhempiaan. Minä osoitan kiitokseni Greek Travel Pages -sivustolle, jossa on ainoa kaikki laivavuorot (paitsi Nisos Kalymnos) kattava, helppokäyttöinen ja ajantasainen aikataulusovellus.

Reittisuunnitelma tässä vaiheessa kesää näyttää tältä, mutta vain muutos on pysyvää. Niin monta pientä maailmaa, niin vähän aikaa.

Loman alkuun on 84 yötä.

Sitten hän puhui ja meri syntyi
Ja minä näin ja ihmettelin
Ja siihen kohtaan hän kylvi pieniä maailmoita kuvikseni ja kaltaisikseni:
suoraharjaiset kiviset ratsut
tyynet ruukut
delfiinien vinot selät
Ios Sikinos Serifos Melos

Odysseus Elytiksen runoelmasta  Ylistetty olkoon – To Aksion Esti

Island hopping 1100 eaa.

Kesä saattaa olla tulossa – ellei meille tänne Pohjolan perukoille niin ainakin Kreikkaan. On aika ajatella lomaa. Suunnitelmia siivittää juuri loppuun saamani Paavo Castrénin Homeros-opuksen toinen osa, Odysseuksen harharetket.

WP_20160907_18_00_04_Pro

Tuulivoimaa

Sankarin kotiinpaluu oli varsinaista saarihyppelyä, joskin suunnittelematonta ja vastentahtoista. Jos Korintin kanava  olisi tuolloin ollut olemassa muutenkin kuin ajatuksen tasolla, Odysseus olisi päässyt Troijasta kotiin kiertämällä Attikan niemimaan Saaroninlahdelle ja oikaisemalla sitten suorinta tietä kanavaa pitkin ja Korintinlahden ja Patraksenlahden läpi Joonianmerelle, jossa hänen kotisaarensa Ithaka sijaitsee.  Näin matkaan ei olisi tuhrautunut kymmentä vuotta ja sankari miehistöineen olisi säästynyt monelta onnettomuudelta.

Mutta ei: Korintin kanava avattiin liikenteelle vasta 1893. Niinpä pahamaineinen Peloponnesosin niemimaan toiseksi eteläisin kärki, Maléan niemi koitui Odysseuksen kohtaloksi.

Laivojen keulat sukelsivat syvälle, ja purjeita repeili kappaleiksi tuulen voimasta… aallot ja virtaus sekä pohjoinen tuuli johdattivat meidät kauas Kytherasta ohittaessamme Maléaa.

Odysseuksen harharetket, laulu 9; Odysseus faiaakkien kuningas Alkinoosille

Tutkijoiden mukaan ongelmien aiheuttaja oli mitä todennäköisimmin Egeanmerellä puhaltava meltemi. Tämä kaikkea muuta kuin lempeä kesätuuli haastaa myös nykyiset merenkävijät

Egeanmerellä tuulista luotettavin on meltemi, jota muinaiset kreikkalaiset kutsuivat sen säännöllisyyden vuoksi vuotuistuuleksi. Sitä esiintyy pääasiallisesti kesäkuusta syyskuuhun, mutta esimakua saadaan yleensä jo toukokuussa ja vielä lokakuussa meltemi saattaa nykyisinkin hämmentää laivaliikennettä.

Tuulen tupa

Olen itse saanut meltemiltä kyytiä säännöllisesti elo-syyskuussa. Toistaiseksi hurjimmat vauhdit olen kokenut matkalla Sifnokselta Folegandrosille ja Naxokselta Milokselle. Molemmilla kerroilla jouduin tunnustamaan, että minussa ei ole ainesta merimieheksi.

Odysseuksen kohtalo oli siis korkeimman kädessä, mikä hänen tapauksessaan ja ajassaan tarkoitti pääjumala Zeusta. Zeus oli ilmojen haltija, joka käytti paheksuntansa ilmaisemiseen ukkosta ja tuulta. Kertoessaan vaikeuksistaan faiaakien kuninkaalle Alkinoosille Odysseus sanoi: ”Pilvien herra Zeus lähetti laivojen kimppuun valtaisan pohjoisen myrskytuulen ja peitti pilvillä sekä maan että meren…”.

Kenen joukossa seisot?

Mitä Zeuksella ja muilla päättäjillä sitten oli Odysseus-parkaa vastaan?

Lukiessani Castrénin kirjan ensimmäistä osaa ”Ilias” havaitsin, että Olympoksen jumalat valitsivat kukin suosikkinsa Troijan sodassa eikä valinta perustunut oikeudenmukaisuuteen vaan henkilökohtaisiin mieltymyksiin, ja keskeisenä motiivina oli kosto.

Olymposlaisista aktiivisimmin Odysseuksen kotimatkan järjestelyihin osallistuivat Athene ja Posidon – toinen hyvässä, toinen pahassa.

Zeuksen päästä ilman naisen myötävaikutusta syntynyt Pallas Athene oli akhaijien eli kreikkalaisten puolella, koska Troijan prinssi Paris oli antanut maailman kauneimman tittelin Afroditelle. Troijalaisten vastustaminen oli siis Athenen henkilökohtainen agenda.

Kirkassilmäinen Athene valitsi aseekseen kreikkalaisten sankarin Odysseuksen, joka oli tunnettu oveluudestaan ja kekseliäisyydestään. Hänen nimeensä liitettiin usein määre neuvokas tai viekas, mutta myös jalo, ja Zeus nimitti häntä ”kuolevaisista viisaimmaksi”. Sodankäynnin strategisti Athene ja sotasankari Odysseus olivat siis sukulaissieluja.

Zeuksen veli Posidon oli puolestaan Odysseuksen pahin vihamies, mikä lienee kohtalon ivaa, sillä Posidon oli merten haltija ja ainoa tapa päästä Troijasta takaisin Ithakalle oli meriä pitkin.

WP_20160831_16_27_08_Pro

Odysseus joutui Posidonin, mahtavan Maanjärisyttäjän, vihollisleiriin osin ilman omaa syytään. Posidon oli kateellinen Athenelle, jolle hän oli hävinnyt kilvan Ateenan herruudesta. Athenen suosikkina Odysseuksesta tuli riidan sijaiskärsijä, jota ”Posidon murjoi myrskyillään”. Posidonin kiusanteko olisi kuitenkin saattanut pysyä järjen rajoissa ilman Polifimos-episodia.

Jo alkumatkasta tapahtuneen Maléan niemen epäonnisen ohituksen jälkeen Odysseuksen laivat ajautuivat myrskytuulen ajamina kauas avomerelle ja saapuivat päiväkausien harhailun jälkeen nykyisen Tunisian rannikolla sijaitsevalle Djerban saarelle. Sieltä lähdettiin lepotauon jälkeen pyrkimään kotia kohti, mutta turhaan. Tuulten liikuttaja Zeus painoi laivat liiaksi länteen ja Odysseus miehineen rantautui nykyiseen Sisiliaan, jota tuolloin asuttivat kikloopit.

Niistä yksi oli nimeltään Polifimos, jonka ”merenjumalalle oli synnyttänyt merinymfi Thoosa, kuohuvan meren valtiaan Forkyksen tytär, jota merenjumala oli muinoin rakastellut vedenalaisissa luolissa”. Polifimos oli siis Posidonin poika; Odysseuksella oli tosi huono onni.

Sivumennen sanoen Polifimos oli ammatiltaan juustontekijä, jonka luolassa kaikki puiset astiat, kaukalot ja ämpärit olivat Homeroksen mukaan täynnä heraa. Runolaulajan mainitsemat moninaiset vuohiin, lampaisiin, maitoon ja juustoon liittyvät yksityiskohdat saattavat olla ensimmäinen kirjallinen kuvaus fetan valmistuksesta ja Polifimos ehkä historian ensimmäinen fetan valmistaja.

Homeroksen mukaan fetan luoja oli Polifimos-niminen kyklooppi.  Historian ensimmäisen fetan synty oli silkkaa sattumaa, kuten on laita useimpien huomattavien keksintöjen kohdalla. Polifimos pakkasi lampaistaan lypsämänsä maidon nahkapusseihin  ja totesi, että muutaman päivän viiveellä maito muuttui kiinteäksi, suolaiseksi ja hyvin säilyväksi massaksi.

Yhtä kreikkalainen kuin Zorbas

Odysseus miehineen ei kuitenkaan päässyt nauttimaan isännälle tuliaisiksi tuomaansa viiniä tämän itse valmistaman juuston kera, sillä kiklooppi ei ollut kulinaristi. Hän osoittautui raakalaiseksi, joka söi ihmislihaa ja joi vuohenmaitoa päälle. Päästäkseen hengissä pakoon Polifimosin kynsistä sankarimme joutui sokaisemaan hänen yhden ja myös ainoan silmänsä.

Siitä isä-Posidon luonnollisesti hirmustui ja piinasi Odysseusta armottomasti, kunnes Zeus mielityttärensä Athenen aloitteesta päätti, että liika on liikaa, ja salli tämän palata Ithakalle lukemattomia koettelemuksia rikkaampana ja koko miehistönsä menettäneenä.

Kun lähdet matkalle Ithakaan, 
rukoile pitkää tietä perille, 
paljon seikkailuja ja kokemuksia. 
Laistrygonialaisia, kyklooppeja,
äkäistä Poseidonia älä pelkää:
et kohtaa heidän kaltaisiaan koskaan,
jos ajatuksesi vain ovat korkeat, jos vain
valitut tunteet henkesi valtaavat ja ruumiisi.
Laistrygonialaisia, kyklooppeja,
raivoavaa Poseidonia et kohtaa koskaan,
ellet kanna heitä mukana sielussasi,
ellei sielusi nostata heitä eteen.

Kavafis: Ithaka

Koko vuosikymmentä, jonka Odysseuksen kotimatka Homeroksen mukaan kesti, hän ei kuitenkaan kärsinyt ainakaan puutetta eikä oletettavasti myöskään vilua tai nälkää. Odysseus vietti seitsemän vuotta – siis seitsemän vuotta – jumalaisen eli kuolemattoman Kalipso-nymfin ”vieraana”. Mihin se karkaamisen mahdollistama kuuluisa nokkeluus ja viekkaus tässä kohtaa katosi, sitä ei edes Homeros kerro. Castrénin mukaan Kalipson saari oli mitä luultavimmin Malta.

Loppujen lopuksi, kaksikymmentä vuotta sotaretkelle lähdön jälkeen, sankarimme palasi kotiin. Siellä hän tappoi uskollista vaimoaan ahdistelleet röyhkeät kosijat, minkä jälkeen Odysseus ja Penelope elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. The End.

Ei nimi miestä pahenna

Yleisemmällä tasolla on esitetty, että Odysseuksen vastoinkäymiset olivat seurausta hybriksestä. Se oli synneistä suurin: tavallinen kuolevainen kuvittelee olevansa jumalien veroinen ja/tai kaltainen.

Samaan asiaan saattaa liittyä myös sankarin nimi, jonka kantasanana pidetään yleisesti muinaiskreikan  verbiä odussomai (ὀδύσσομαι). Se tarkoittaa ”vihata” ja ”aiheuttaa tuskaa”.

Esimerkiksi Castrén suomentaa Odysseuksen ”Vihan kantajaksi”. Se, onko Odysseus subjekti eli vihan aiheuttaja vai objekti eli se, johon viha kohdistuu, jakaa asiasta mielipiteensä lausuneet kahteen leiriin.

Homeros kertoo Harharetkien 19.laulussa, että nimen antoi Odysseukselle tämän isoisä Avtolikos, aikansa kuuluisa veijari ja huijari. Hän oli mahdollisesti Hermes-jumalan poika, jota roomalainen runoilija Ovidius kuvasi juonikkaaksi kakaraksi.

Ehkä Odysseuksen isoisä halusi jäädä historiankirjoihin sisällyttämällä tyttärenpoikansa nimeen viittauksen itseensä: hän oli elämänsä aikana suututtanut monia ja oli siten monien vihan kohde.

Ehkä Odysseus eli nimeään – kohtaloaan – todeksi olemalla kuolevaiseksi liian nokkela, ovela, kekseliäs ja viekas, mistä syystä hän sai jumalten – paitsi Athenen – vihat niskaansa. Heittämällä kapuloita Odysseuksen rattaisiin olymposlaiset kouluttivat tätä ymmärtämään, miten mitätön hän on heidän suurissa suunnitelmissaan.

Odysseia 2017

Kartat ovat levällään lattialla. Lonely Planet on pääasiallinen lukemisto. Öisin pakkaan.

WP_20160831_13_50_14_Pro

Onko Joonianmeri kreikanmeri? Lefkas-Kefalonia-Ithaka? Vai onko vain Egeanmeri kreikanmeri: Samos-Ikaria-Andros? Nisiros-Astipalea-Amorgos?

Lähtölaskenta on alkamassa.

Loma 💙 Kreikkaa. Tuskin maltan odottaa.

Syy ja seuraus

Pääsin viimein käsiksi jo syksyllä hankkimaani antiikin kulttuurihistorian tuntija Paavo Castrénin Homeros-kirjaan, jonka juuri loppuun saamani 1.osa on suorasanainen kertomus Troijan sodasta. Tekstin poljento ja sanavalinnat saavat kerronnan tuntumaan ”homeeriselta”, vaikka tyyli on vaihtunut lyriikasta proosaan.

Helppolukuinen, sujuva ja loputtomien yksityiskohtien värittämä ”Homeros” sopisi vaikka koulujen oppimateriaaliksi, jos lukusuunnitelman tavoitteena edelleen olisi yleissivistävä koulutus. Se on myös hyvin viihdyttävä: poliittisia juonitteluja, mutkikkaita ihmissuhteita, kostoa, vihaa, kasvojen menetyksiä, himoa ja huumoria.

Castrénin kirjalle nimen antanut Homeros oli, kuten tunnettua, kreikkalaiset eepokset Ilias ja Odysseia kirjoittanut runoilija ja ehkä myös runonlaulaja. Tosin asiasta ei ole täyttä varmuutta. Voi olla, että hän keräsi tarinat kuin Lönnrot ikään. Tai ehkä hänellä ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Sekin on mahdollista, että Homeros oli vain myyttinen hahmo. Tämä dilemma tunnetaan tieteen maailmassa nimellä homeerinen kysymys: ollako vai eikö olla.

Varmaa on kuitenkin se, että jälkipolvien ilona on kaksi runoelmaa, jotka kuuluvat länsimaisen kirjallisuuden vanhimpiin teksteihin. Niiden kirjoitettu versio juontuu arviolta 700-luvulta eaa.  Troijan sota käytiin  – jos käytiin – tämän hetkisten tietojen mukaan 1200-1100 -luvuilla eaa.

Ilias who? 

En ollut aikaisemmin lukenut Iliasta alusta loppuun, ainoastaan osia sieltä täältä, kun olen hakenut tietoa jostain mytologisesta hahmosta. Pääsinkin tarinassa eteenpäin vain muutaman sivun, kun aloin jo ihmetellä, mistä eepoksen nimi tulee. Teoksen hyvin laajaan henkilögalleriaan kun ei kuulu yhtään Iliasta.

Pienen tutkimuksen tuloksena selvisi, että nimi tarkoittaa ”kirjaa/kertomusta/runoa Ilionista”, joka oli nykyisen Turkin länsiosassa sijainneen muinaisen Troijan toinen nimi. Hieman tarkentaen: tutkijoiden mukaan Homeros käytti runoelmassaan nimeä Ilion viitatessaan linnoitettuun kaupunkiin ja termiä troijalaiset viitatessaan sodankäyntiin liittyvissä tekstikohdissa kaupunkilaisiin ja heidän ympäröiviltä alueilta saapuneisiin tukijoihinsa.

Kaikki alkoi häistä

Iliaksen tekee kiinnostavaksi luettavaksi sama seikka, joka yhdistää kansalliseepoksia yleisemminkin. Siinä jumaluudet ovat stereotyyppisen inhimillisiä – suorastaan ihmisen kuvia – hyvine ja huonoine puolineen. Ne ovat mukana tavallisten kuolevaisten arjessa vai pitäisikö sanoa: hallitsevat kuolevaisten arkea, myötä- ja vastoinkäymisissä. Selvää on, että ilman jumalia tämäkin runoelma olisi jäännyt paljon lyhyemmäksi.

Mainittakoon, että Homeroksen Iliaksessa sotaan johtaneet tapahtumat mainitaan vain ohimennen. Näin mahdollisesti siitä syystä, että Iliaksen lukijan oletetaan jo olleen tietoinen sodan syistä. Laajimmin niitä kuvattiin Kypria-nimisessä tekstissä, joka on Iliaan ja Odysseian tavoin osa sittemmin eeppiseksi kyklokseksi nimitettyä historiallisten tekstien kokonaisuutta.

P13.8Thetis

Thetis ja Peleus. Kuva: theoi.com

Troijan sodan siemen kylvettiin hääjuhlassa, jossa avioliiton satamaan purjehtivat viidestäkymmenestä nereidistä eli merenneidosta ensimmäisin, Thetis, ja tavallinen kuolevainen mies Peleus, jonka kotiseudulla Pílion niemimaalla Kreikan itärannikolla häitä juhlittiin.

Merenjumalatar Thetis oli niin puoleensavetävä, että Zeuskin oli katsonut häntä sillä silmällä, mikä ei sinänsä yllätä: Zeus oli tunnettu lukemattomista syrjähypyistään. Avioliitto Thetiksen kanssa oli kuitenkin mahdoton ajatus, ei vain siksi, että Zeuksella oli jo vaimo Hera – jonka kanssa Zeus oli aina hieman varpaillaan -, vaan myös Thetiksen näkemän enneunen takia.

Sen mukaan Thetis synnyttäisi pojan, josta tulisi isäänsä mahtavampi, mikä ei tietenkään sopinut Zeuksen arvolle. Thetiksen ja Zeuksen lämpimällä suhteella oli joka tapauksessa kauaskantoiset seuraukset aikoinaan alkavan sodan kulkuun.

Mutta takaisin häähumuun, jossa on aina potentiaalia suureen draamaan. Koko Olympoksen pantheon oli paikalla lukuun ottamatta eripuraisuuden jumalatarta Eristä, joka oli riitojen välttämiseksi jätetty ilman kutsua. Eris ilmaantui kuitenkin juhlaan kuokkavieraana ja heitti kutsuttujen joukkoon kultaisen omenan, jossa luki ”Kauneimmalle”.

Zeus ymmärsi heti, että tulossa on riita, jonka ratkaisijaksi hän ei halunnut. Kauneimman naisen nimeäminen ehdokaskolmikosta, johon kuuluivat hänen vaimonsa Hera, hänen mielityttärensä Athene ja rakkaudenjumalatar Afrodite, oli Zeuksen näkökulmasta suorastaan vaarallinen tehtävä.

Niinpä hän päätyi osoittamaan täydellistä johtajuuden puutetta siirtämällä vastuun hankalasta ongelmasta muille. Zeus poimi omenan maasta ja heitti sen Egeanmeren yli Vähä-Aasian rannikolle, jossa sen löysi troijalainen Paris-paimen. Ylijumalan päätöksellä Paris sai tehtäväkseen valita kauneuskilpailun voittajan.

Missikandidaatit purjehtivat matkamiesten suojelijan Hermeksen opastuksella Troijaan, jossa kukin heistä tarjosi Parikselle parastaan. Afrodite voitti, sillä hänen lahjuksensa paimenen päätöksentekoa helpottamaan oli maailman kaunein nainen. Tittelin katsottiin kuuluvan itseoikeutetusti Spartan kuninkaan puolisolle Helenalle, jonka Afrodite rakkaudenjumalattaren ominaisuudessa lupasi Parikselle ikiomaksi.

1280px-Rubens_-_Judgement_of_Paris

Pariksen tuomio (Peter Paul Rubens noin 1636)

Vuosia myöhemmin Paris, joka tässä vaiheessa tarinaa oli paljastunut Troijan kuninkaan pojaksi, matkasi meren yli Spartaan. Siellä hänet otettiin vastaan asiaankuuluvan vieraanvaraisesti kuningas Menelaoksen hovissa.

Isäntä itse joutui kuitenkin lähtemään setänsä hautajaisiin Kreetalle ja kehotti vaimoaan pitämään tärkeästä vieraasta hyvää huolta. Menelaoksen laiva oli tuskin irronnut laiturista, kun Afrodite puuttui peliin viimeistelemään suunnitelmansa, minkä seurauksena kaunis Helena rakastui tulisesti Parikseen. Hän pakkasi myötäjäisensä Pariksen laivaan ja lähti prinssinsä matkassa Troijaan.

Tämä satu ei kuitenkaan ole tämän pituinen.

Kunniaa ja kostoa

Ilias on tarina kunniasta, kunniallisuudesta ja kostosta. Troijan sota alkoi, koska yhden miehen toimien seurauksena toisen miehen kunniaa loukattiin, ja se jatkui kymmenen vuotta, koska toisenkin miehen kunniaa loukattiin.

Prinssi Pariksen käytös rikkoi rumasti kunniallisuuden sääntöjä vastaan. Kuningas Menelaos kestitsi vierastaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja osoitti suurta luottamusta jättämällä puolisonsa tämän emännäksi. Kiitokseksi Paris teki Menelaoksen naurunalaiseksi viemällä hänen vaimonsa.

Loukatun Menelaoksen olikin helppo saada monet nykyisen Kreikan alueella sijainneista kaupunkivaltioista osallistumaan kostoretkelle Troijaan. Värväyksen tuloksena meren poikki matkasi Homeroksen mukaan 1186 laivaa ja 70 000- 130 000 miestä. Tämä on akhaijalaisiksi kutsuttu sodan osapuoli.

Homeric_Greece-en.svg

Homeroksen Kreikka

Sotaretkellä oli kaksi tavoitetta: tuhota Troija ja tuoda Helena kotiin Spartaan. Sodan ensimmäiset yhdeksän vuotta akhaijalaiset piirittivät muurien suojaamaa Ilionia, jota Homeros kuvasi sanoilla ”tukevasti perustettu, vahvasti rakennettu ja taitavasti linnoitettu”. Perinnetiedon mukaan kaupunkia ympäröineet muurit olivat merenjumala Poseidonin ja valonjumala Apollonin aikaansaannoksia.

Taistelujen alkamista odotellessaan akhaijalaiset hankkivat ravintoa, rakennusmateriaalia ja orjia tekemällä ryöstöretkiä Ilionia ympäröiville alueille, mistä johtuen ryöstelyn kohteiksi joutuneet kaupungit liittoutuivat taistelujen alkaessa Ilionin hovin kanssa.

Homeroksen Iliaksessa kuvataan ainoastaan kymmenennen sotavuoden noin 50 päivän jaksoa, jonka alkumetreillä – eepoksen 1.luvussa – akhaijit kokivat heti suuren vastoinkäymisen, kun heidän sankaritaistelijansa Akhilleus kieltäytyi osallistumasta sotatoimiin. Ilias alkaa tästä episodista.

Syy Akhilleuksen tekemään lakkoon oli – kuinkas muuten – miehen kunnia. Hän  kimmastui sotatoimia johtaneelle Menelaoksen veljelle, Mykenen Agamemnonille, joka omi Akhilleuksen saaliikseen saaman hurmaavan Briseis-orjatytön. Agamemnon laittoi vahingon kiertämään, sillä hän oli itse joutunut palauttamaan oman sotasaaliinsa, kauniin papintyttären, tämän isälle. Kiivaan sanailun jälkeen sankari sulkeutui omaan majaansa murjottamaan, ja akhaijien sotamenestys alkoi näyttää epätodennäköiseltä.

Tähtitaistelija osoittautui varsin pitkävihaiseksi. Häntä käytiin toistamiseen houkuttelemassa takaisin sotimaan, mutta tuloksetta. Akhilleus palasi taistelutantereelle vasta, kun hänen vastaparinsa, troijalaisten suurin sankari Hektor, tappoi taistelussa Akhilleuksen rakkaan ystävän Patroklosin. Teosta hirmustuneena Akhilleus aloitti verilöylyn, jonka päätteeksi hän tappoi Hektorin. Vastoin kunniallisen sodankäynnin perinteitä raivoisa soturi häpäisi kilpailijansa ruumista mm. vetämällä sitä rattaittensa perässä pitkin maata Patroklosin hautakummun ympäri.

Vasta Zeuksen käskystä Akhilleus suostui luovuttamaan Hektorin ruumiin runsaita lunnaita vastaan tämän isälle, Troijan kuningas Priamokselle, joka pääsi viimein hautaamaan poikansa asiaankuuluvin menoin.

Ilias päättyy kuvaukseen Priamoksen ja Akhilleuksen tapaamisesta ja Hektorin hautajaisista.

Minkä taakseen jättää …

Kaikki olymposlaiset valitsivat sodassa puolensa ja osallistuivat sodankäyntiin aktiivisesti auttamalla omia suosikkejaan ja aiheuttamalla ongelmia vastapuolen taistelijoille.

Pääjumala Zeus oli sodassa johdonmukaisesti troijalaisten puolella ja sotkeutui toistuvasti sotatapahtumiin näiden eduksi. Tämä tuntui oudolta, sillä kidnapattu Helena oli yksi hänen lukemattomista au-lapsistaan. Eikö isä halunnut pelastaa puoliksi jumalaista tytärtään?

Selitys piilee Akhilleuksen äidin henkilöllisyydessä. Hän oli Thetis, jonka hääjuhlista kaikki alkoi ja johon Zeus oli ollut mielistynyt.

Tästä voi päätellä, että hääjuhlan ja Helenan ryöstön välillä ehti kulua vuosia. Häissä Akhilleus oli korkeintaan pilke isänsä silmässä, mutta sodan alkaessa jo viidentoista ikäinen nuorukainen.

Thetis-äiti oli sydämistynyt rakkaan poikansa kunniattomasta kohtelusta – siis siitä, että ylikomentaja Agamemnon vei häneltä vahvemman oikeudella Briseisin. Thetis sai epäilemättä vanhan suhteen varjolla Zeuksen epäämään tukensa akhaijilaisilta, kunnes nämä tajuaisivat, että voitto ilman sankari Akhilleusta on mahdoton. Kauniimpi sukupuoli vei pääjumalaa taas kerran kuin pässiä narussa.

Korkeimman kädessä

Kun Akhilleus palasi Patroklosin kuoleman nostaman raivon seurauksena taisteluun, Zeus siirtyi akhaijalaisten tueksi ja nämä voittivat sodan, jossa myös Akhilleus ennustuksen mukaisesti sai surmansa jo ennen Troijan puolustuksen murtumista.

Vaikka akhaijalaisten voitto oli mahdollinen vain Zeuksen siunauksella, se oli hänen otsastaan syntyneen tyttären, sotastrategisti Athenen ansiota. Athene laittoi Odysseuksen päähän ajatuksen jättimäisestä puuhevosesta, johon piiloutuneina akhaijitaistelijoiden eliitti pääsi etujoukkona Ilionin muurien sisäpuolelle. Öisen yllätyshyökkäyksen jälkeen kaupungista oli jäljellä vain savuavat rauniot.

Näin historiallisen suurta draamaa syntyy, kun päätöksenteko tapahtuu järjen sijaan tunteella. Eris, Paris ja Helena olivat vain välikappaleita tapahtumaketjussa, jonka perimmäinen syy oli Zeuksen selkärangattomuus. Kymmenen vuotta jatkunut sota oli hinta siitä, että hallitsijan toimia ohjaavat milloin henkilökohtainen etu, milloin salarakkaiden pyynnöt.

Muinaiset kreikkalaiset suhtautuivat epäilemättä tapahtuneeseen filosofisemmin. Kyse on kohtalosta: tapahtui se, mikä oli tarkoitettu tapahtumaan.

Kansalliseeposten opetukset ovat universaaleja ja ikiaikaisia, ihmismielen evoluutio on kovin hidasta.

Kreetalaisuuden ytimessä

Marraskuun 8.päivä 2016 ei ollut historiallinen vain siksi, että Yhdysvalloissa valittiin Mr. Trump presidentiksi. Samana päivänä tuli kuluneeksi 150 vuotta tapahtumasta, jonka tuloksena kreetalaisesta Arkádin luostarista tuli vapauden ja sankaruuden symboli.

wp_20160903_13_10_50_pro

Luutalon kaarimuurin vieressä on vapaustaistelijoiden ja igumeenien rintapatsaita.

Muutaman vuosikymmenen odotus palkittiin, kun pääsin vihdoin vierailemaan Arkádiin syyskuussa. Sen menneisyys on sekä synkkä että komea ja niin on myös remontin tarpeessa oleva luostari.

wp_20160903_13_19_19_pro

Kuin linnoitus. Ida-vuoren rinteillä on pilvistä silloinkin, kun rannikolla paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta.

Osana ottomaanien imperiumia

Kreeta oli Venetsian omistuksessa, kun valtapiiriään laajentaneet ottomaanit aloittivat sen valloituksen 1645. Jo muutamaa vuotta myöhemmin heillä oli hallussaan melkein – mutta vain melkein – koko saari.

Kreetan sodaksi kutsutut taistelut Venetsian ja ottomaanien välillä päättyivät lopullisesti vasta 1669, jolloin yksi historian pisimmistä piirityksistä saavutti päätepisteensä. Venetsialaisten Candiaksi kutsuma nykyinen Iraklion sinnitteli ottomaani-iettä vastaan 21 vuotta.

Rethimnon joutui ottomaaneille jo 1648, jolloin myös vain reilun 20 kilometrin päässä sijaitseva Arkádi sai kokea ensimmäistä, muttei viimeistä kertaa näiden ryöstelyä.

wp_20160903_12_25_57_pro

Luostarin sisäpihalla seisovassa puussa on luodinreikä muistona vuoden 1866 tapahtumista.

Kreetalaiset nousivat säännöllisesti kapinaan seuraavan kahden vuosisadan aikana, mutta tuloksetta. Iso osa Kreikasta itsenäistyi 1821-1829 vapaussodan seurauksena, mutta huolimatta Kreetan merkittävästä panoksesta taisteluihin saarta ei sisällytetty syntyneen valtion osaksi. Kreetan hallitsijaksi nousi Iso-Britannian aloitteesta Egypti, mutta jo alle kymmenen vuotta myöhemmin kovaotteinen ottomaanivalta Kreetalla jatkui.

Pariisin sopimus, joka päätti 1856 Venäjän ja ottomaanien sekä sen liittolaisten välillä käydyn Krimin sodan, takasi kaikille yhtäläiset kansalaisoikeudet ottomaanien hallitsemilla alueilla. Sulttani allekirjoitti sopimuksen osana Hatt-ı Hümâyun -nimellä tunnetun määräyksen, joka lupasi tasa-arvon koulutuksessa, virkanimityksissä ja oikeudessa kaikille kansalaisille uskonnosta riippumatta.

Kreetan kristityt eivät kuitenkaan tunteneet saavansa tasa-arvoista kohtelua. Kun ottomaanit alkoivat sekaantua ortodoksiluostareiden sisäisiin asioihin kuten taloudenpitoon, kreetalaisten mitta täyttyi.

Keväällä 1866 kapinalliset järjestäytyivät ja nimittivät 16-jäsenisen vallankumouskomitean. Se valitsi strategisista syistä päämajakseen Arkádin ja puheenjohtajakseen sen igumeenin, Gabriel Marinakiksen. Kun tieto komiteasta kiiri Rethimnonin hallinnosta vastanneen Isma’il Pashan korviin, tämä vaati komiteaa hajotettavaksi välittömästi tai muuten.

Vastausta ei kuulunut syksyyn mennessä, ja Isma’il Pasha otti kovemmat keinot käyttöönsä. Hän lähetti igumeenille ultimatumin: joko komitea hajotetaan ja sen jäsenet antautuvat sovinnolla virkavallalle tai luostari tuhotaan maan tasalle. Tässä vaiheessa luostarin ympäristön kylistä oli jo alkanut siirtyä väkeä luostarin muurien suojiin.

Vapaus tai kuolema – Ελευθερία ή θάνατος

Marraskuun 8.päivän aamulla Arkádissa herättiin melkoiseen näkyyn: muurin toisella puolella oli tuhansittain ottomaaniarmeijan sotilaita ja 30 kanuunaa luostarin sisäänkäynti tähtäimessään. Joukkojen komentajan lähettämään antautumiskäskyyn kreetalaiset taistelijat vastasivat tulituksella.

Hyökkäyksen alkaessa luostarissa oli 964 ihmistä, heistä 325 miestä ml. 45 munkkia. Miehistä 259 oli aseistautuneita taistelijoita. Paikalla olleista kuoli 846 ja 114 joutui ottomaanien vangiksi. Ottomaaniarmeija menetti noin 1500 miestä.

Luostarin turvaan saapuneet siviilit piilottelivat alun perin oliiviöljyvarastona toimineessa huoneessa. Hyökkäyksen uhan kasvaessa huoneessa oli alettu varastoida ruutia.

Kun hyökkääjät toisen taistelupäivän iltana lähestyivät ruutihuoneen ovea, yksi kapinallisista (tai igumeeni – riippuu, keneltä kysyy) toimi sovitulla tavalla: hän sytytti ruutivaraston tuleen. Räjähdyksessä henkensä menettivät vielä hengissä olleiden taistelijoiden lisäksi noin 600 naista ja lasta, jotka valitsivat mieluummin kuoleman kuin elämän ottomaanihallinnon alamaisina.

wp_20160903_13_10_20_pro

Taistelussa kuolleiden maalliset jäännökset kerättiin talteen ja sijoitettiin luutaloksi muutettuun 8-kulmaiseen tuulimyllyyn.”Mikään ei ole jalompaa kuin kuolema isänmaan puolesta”.

Ottomaanit näkivät Arkádin merkittävänä voittona, mutta se kääntyi heitä vastaan. Luostarin tapahtumat kiinnittivät ulkomaailman huomion Kreetaan, ja ”Arkádin holokausti” sai monet muuttamaan mielensä ottomaanien toimista.

Liittyminen Kreikkaan tai kuolema –  Ένωσις ή Θάνατος

Arkádista alkanut Kreetan kapina kesti kolme vuotta, mutta se päättyi ottomaanien voittoon. Levottomuudet jatkuivat kapinasta toiseen vuoteen 1878, jolloin kreetalaiset tekivät vihollisensa kanssa sopimuksen.

wp_20160903_12_34_53_pro

Luostarin museossa on satoja vapaustaistelijoiden kuvia

Sopimus antoi Kreetalla autonomisen aseman, joka toi monia oikeansuuntaisia muutoksia. Kreikan kielen käyttö julkisuudessa sallittiin, samoin kreikankieliset sanomalehdet, ja kreikasta tehtiin oikeuslaitoksen kieli. Julkisiin virkoihin alettiin nimittää syntyperäisiä kreetalaisia, osa kerätyistä verovaroista jäi Kreetalle, saarelle perustettiin syntyperäisistä kreetalaisista koostuva järjestyspoliisi jne.

Sopimus pysyi voimassa vuoteen 1889, jolloin virkaan astunut ottomaanihallitsija perui sen, ja väkivaltaisuudet alkoivat jälleen. Suurvallat puuttuivat peliin 1897, ja seuraavan vuonna Kreetasta tuli Iso-Britannian protektoraatti, jonka edustajana Kreetalle saapui Kreikan ja Tanskan prinssi Yrjö.

Kreetalaisten perimmäinen toive toteutui 1913, kun Kreeta viimeinkin liitettiin äiti-Kreikkaan.

Tätä päivää

Arkádiin on Rethimnonista matkaa 23 km. Luostari sijaitsee noin 500 metrin korkeudessa, viljavalla ylätasangolla pyhän Ida-vuoren rinteellä. Sitä ympäröi muuri, jonka rajaama suorakaiteen muotoinen alue on pinta-alaltaan noin 5200 m².

Todennäköisin totuus luostarin perustajasta juontuu sen nimestä. Kreetalla on ollut tapana nimittää luostari perustajan mukaan, joten Arkádin perusti todennäköisesti Arkádios-niminen munkki. Ajankohdasta ei ole varmuutta – onpa luostarin väitetty olleen toiminnassa jo 400-luvulla.

1500-luvulla Arkádi oli tieteen ja taiteen keskus, jossa toimi koulu sekä laaja ja korkeatasoinen kirjasto. Kirjastossa oli aikalaistodistuksen mukaan tuhansia tekstejä Dantesta Homerokseen, Strabosta Thukydidekseen.

wp_20160903_13_05_00_pro

Renesanssityylinen kaksilaivainen basilika on peräisin 1500-luvulta venetsialaisajalta.

Luostarissa oli siellä käydessäni kaksi munkkia sekä monitaitoinen herra, jonka toimenkuvassa  lukee ainakin talonmies, taloudenhoitaja, lipunmyyjä ja opas. Muutaman euron pääsymaksuista kertyvät rahat käytetään luostarin ylläpitoon vai pitäisikö sanoa: pystyssä pitämiseen. Pyhä paikka on pahasti rempallaan.

wp_20160903_11_56_46_proViiden kilometrin päähän Arkádista avattiin kesällä 2016 uusi museo Eleftherna. Sitä ympäröivällä alueella oli museolle nimen antanut kaupunki, joka koki kulttuurisen kukoistuksen Homeroksen aikaan. Museo on tilana pieni, mutta mielenkiintoinen ainakin kaltaiseni museoista innostuneen mielestä.

Autoton pääsee Arkádiin ja Elefthernaan paikallisbussilla. Molemmat kohteet sisältävä retki vie noin 4-5 tuntia. Bussin aikataulu kannattaa hakea bussiasemalta, ja pysäkillä on syytä olla valpas, ettei bussi aja ohi. Itse ajelin retkeni kaikki osuudet saman kuljettajan kyydissä, ja päivän päätteeksi olimme jo hyviä ystäviä.

Käynti ylväässä Arkádissa auttaa ymmärtämään kreetalaisia, jotka ovat ihan omanlaisiaan. Arkádi on kuin kreetalaisuuden sydän. Siellä kirkastuu ymmärrys siitä, miten kiihkeästi ja miksi kreetalaiset puolustavat vapauttaan  – hinnalla millä hyvänsä.