Amorgosin uniikki ikoni

Sydneyllä on oopperatalo, Pariisilla Eiffel-torni, Ateenalla Akropolis ja Amorgosilla ainutlaatuinen Hozoviótissa, jota sen vuonna 1718 nähnyt ranskalaisbotanisti kuvasi vaatekaapiksi. Se on Kreikan toiseksi vanhin toimiva luostariyhteisö.

WP_20170902_10_48_11_Pro

Joka vuosi marraskuun 21.päivänä kaikki kynnelle kykenevät saarelaiset ja vierailijat varsinkin muilta Kikladeilta kiipeävät 300, ehkä 350 kiviaskelmaa ylös luostariin. Ortodoksikirkossa muistetaan kyseisenä päivänä Marian temppeliin käyntiä, ts. sitä kuinka Maria meni 3-vuotiaana yhdeksitoista vuodeksi temppeliin valmistautuakseen Jumalan hänelle määräämään tehtävään, Jeesuksen äidiksi. Amorgosilla ja Panayíalla on erityinen suhde, sillä Neitsyt Maria on saaren suojeluspyhimys.

Juhlapäivänä jatkuva ihmisketju vaeltaa pieneltä parkkipaikalta luostariin vieviä kivisiä portaita yhtä laitaa ylös, toista alas. Vierailijat käyvät ensin luostarin pienen huoneen kokoisessa kirkossa suutelemassa ikonia ja nauttivat sen jälkeen keltaisista herneistä tehtyä fava-tahnaa. Seuraavana aamuna jumalanpalveluksen jälkeen ruokalistalla on turskaa, perunoita ja valkosipulikastiketta; lihan poissulkeva joulupaasto alkaa ortodoksikirkossa marraskuun puolivälissä ja jatkuu jouluaattoon asti. Asiasta kiinnostuneille tiedoksi: pääsiäisenä yläsnousemusjulistuksen jälkeen munkit tarjoilevat vierailleen majritsa-keittoa.

Marian marraskuinen pyhimyspäivä on myös maallikon ainoa mahdollisuus päästä tutustumaan luostarin merkittäviin kirkkotaiteen ja -tiedon aarteisiin kolmesta munkkikammiosta tehdyssä arkistossa.

Kansan suusta

Perimätiedon mukaan sittemmin “tummasilmäiseksi Mariaksi” kutsuttu, ihmeitä tekevä ikoni joutui Bysantin valtakunnassa 700-800 -luvuilla koetun ikonoklasmin eli kuvariidan uhriksi. Ikonoklasmin tavoitteena oli palauttaa uskonelämän ytimeen puhdasoppinen yksinkertaisuus mm. tuhoamalla kaikki uskonnollisaiheiset kuvat: mosaiikit, ikonit, patsaat ja seinämaalaukset. Kuvien kieltäjät halkaisivat myös Marian ikonin kahtia. Silloin jalosukuinen nainen Palestiinan Hozovan kylästä heitti osat mereen siinä toivossa, että ikoni säästyisi vielä pahemmalta kohtalolta.

Toinen ikonin puolikkaista ajautui rantaan Patmoksella, toinen Amorgosilla, missä sen löytöpaikalle Profeetta Eliaksen vuoren juurelle rakennettiin kappeli. 1000-luvun alussa amorgoslaiset päättivät laajentaa sen luostariksi.

Työt eivät kuitenkaan edistyneet, sillä minkä he päivän aikana rakensivat, sen selittämättömät voimat tuhosivat öisin. Näin jatkui, kunnes eräänä aamuna vuohiaan laiduntamassa ollut paimen huomasi hämmästyksekseen, että rakentajien työkaluja roikkui vuoren seinämässä melkein 300 metrin korkeudessa. Paimen kiiruhti kertomaan löydöstään kyläläisille, jotka tulkitsivat tapahtuneen Jumalan viestiksi. Jumalan toive oli, että uusi luostari rakennetaan työkalujen merkitsemälle paikalle.

Kirjojen lehdiltä

Vanhimmat ikonin ja luostarin vaiheista kertovat kirjalliset lähteet ovat 1600-luvulta. Niistä on saatu sekä vahvistusta laajaan suulliseen perimätietoon että lisävalaistusta luostarin laajempaan historialliseen viitekehykseen.

Tietojen valossa näyttää luultavalta, että alkuperäisen luostariyhteisön perustivat palestiinalaisesta Shobizan Pyhän Yrjön luostarista kristittyjen vainoa paenneet munkit. Luostari toimi Jordan-virran länsirannalla 600-luvulle asti, mutta jäi tyhjilleen aina 1800-luvun lopulle, jolloin kreikkalainen munkki herätti hylätyn luostarin henkiin. On  todennäköistä, että ikoni saapui Amorgosille palestiinalaismunkkien matkassa.

On myös mahdollista, että he perustivat saarelle Erämaan isien mallilla toimineen erakkomunkkiyhteisön, jonka jäsenet asuivat majoissa tai luolissa. Sekin on mahdollista ellei peräti luultavaa, että he rakensivat ensimmäisen luostarin 1000-luvun alussa (1017?). Tyylillinen yhdennäköisyys Shobizan ja Hozoviótissan välillä on silmiinpistävä kuten on myös luostareiden nimien samankaltaisuus.

Kolmisensataa vuotta jälkeen Kristuksen muuttuivat Egyptin, Palestiinan ja Syyrian karut erämaat paikoiksi, jonne kristittyjä alkoi vetäytyä yksinäisyyteen rukoilemaan ja paastoamaan. Liike erämaiden hiljaisuuteen oli myös alkusysäys luostarilaitoksen synnylle. Ensimmäiset luostarit olivat erämaan erakoiden yhteisöjä.

300- ja 400-luvuilla erakoita oli tuhatmäärin varsinkin Egyptin erämaissa. Osa heistä eli yksinään tai oppilaansa kanssa. Heidän keljoiksi kutsutut asumuksensa olivat useimmiten erilaisista materiaaleista kyhättyjä kojuja. Joskus kodiksi riitti maakuoppa tai luola. Jotkut erakot muodostivat yhteisöjä, skiittoja.

Kasvamassa erämaassa

Nykyiselleen luostarirakennukset alkoivat muuntua, kun Bysantin keisari Alexius Komninos (1081-1118) antoi kasvaneelle munkkiyhteisölle keisarillisen hyväksyntänsä sekä maanomistusluvan ja rahoitti korjaus- ja laajennustöitä. Ne saatiin päätökseen 1088. Hozoviótissassa oli 1700-luvulla yli 100 munkkia – nykyisin enää kolme -, jotka elivät pitkälti omavaraistaloudessa kasvattamalla papuja, linssejä, vihanneksia sekä vuohia.

Strategisia mittoja ja muuta faktaa

Botanistin käyttämä vertauskuva vaatekaapista oli osuva.

Hozoviótissa riippuu Profeetta Eliaan vuoren pystysuorassa rinteessä noin 260 m merenpinnan yläpuolella. Vuoren laelle on luostarin tasolta noin 140 m.

Hohtavan valkoinen rakennus näkyy varsinkin kirkkaassa Egeanmeren valossa kauas. Valkoisen pintansa se sai kuitenkin vasta 1800-luvun lopussa, kun saarilla ei enää tarvinnut pelätä jatkuvia merirosvojen hyökkäilyjä. Siihen asti luostaria suojasi luonnonkivien camouflage.

Myös portaat rakennettiin vasta turvallisuustilanteen parantumisen myötä. Aikaisemmin luostariin pääsi käyttämällä köysitikkaita, jotka tarvittaessa heitettiin seinää pitkin alas luostariin pyrkivän kiivettäviksi. Nykyinen luostarin kävijä pääsee onnekseen paljon helpommalla, vaikka kesähelteellä reilut kolme sataa kiviporrasta nostavatkin hien pintaan ja sykkeen mukavan korkealle.

WP_20170902_10_41_11_Pro

Luostari on rakennettu luonnon ehdoilla vuoren seinämässä olevaan painaumaan siten, että sen pohjoiset takaseinät ovat luonnon muovaamia ja eteläiset etuseinät eli julkisivu ihmisen aikaansaannosta.

Rakennuksen leveys on 40 m, mutta syvyyttä sillä on enimmillään vain 5 m. Ei ihme, että sen lempinimi on ”yhden seinän luostari”. Siinä on kahdeksan osittain limittäistä kerrosta – aivan kuin vaatekaapin hyllyjä – ja niissä satakunta eri kokoista tilaa: munkkien kammioiden lisäksi keittiö, ruokasali, kirjasto, arkisto, varasto, vierashuoneita jne. sekä luonnollisesti kappeli ylimmässä kerroksessa.

WP_20170902_11_15_55_Pro

Sisään mennään venetsialaisaikuisen kaaren ali vatsaa sisään vetäen.

 

WP_20170902_11_12_54_Pro

Luonnon luomaa ja ihmisen kätten töitä sulassa sovussa.

Kuvaaminen sisätiloissa on kielletty.

Pieni huoneen kokoinen kappeli on luolamainen, holvikattoinen tila, jossa on kuuluisan, 800-luvun alkuun ajoitetun Tummasilmä-Marian ikonin ohella myös muita arvokkaita pyhäinkuvia.

Luostarin merkittävästä uskonnollisten tekstien kokoelmasta on esillä muutama kerrallaan tilassa juuri ennen kappeliin astumista. Näytteillä on myös vanhoja kirkollisia tekstiilejä.

Yleisölle avoin pieni terassi kappelin ikkunan alapuolella avautuu äärettömyyteen asti yli sinisen Egeanmeren; idässä näkyy kirkkaalla säällä Astipálea ja lännessä Anafi.

WP_20170902_11_03_09_Pro

Niin zen – tässä ja nyt, pieni ihminen ja ääretön luonto käsi kädessä.

Ihmiskunnan jaettua rikkautta

Amorgosin poikkeuksellinen luostari kuuluu mielestäni ehdottomasti Unescon maailmanperintölistalle, ” jonka tarkoituksena on suojella maailman ainutlaatuista kulttuuri- ja luonnonperintöä”.

Hozoviótissa edustaa ihmiskunnan parempaa puolta, ihmisen ja luonnon symbioottista suhdetta ja kulttuurien monen kirjavaa runsautta. Se on myös silta ajanlaskun ensimmäisiltä vuosisadoilta Palestiinasta Bysantin Kreikkaan ja edelleen nykypäivän Ranskaan

Arkkitehti Le Corbusier näki Hozoviótissan mereltä käsin kesällä 1933. Näky teki tähän kikladiseen rakennustaiteeseen ihastuneeseen modernistiin suuren vaikutuksen, minkä voi todeta mm. hänen 1950-luvulla suunnittelemassaan Ronchampin kirkossa Ranskassa. Siinä toistuvat Hozoviótissan pelkistetyt valkeat pinnat ja pienet, näennäisen puolihuolimattomasti sijoitetut ikkuna-aukot.

Näissä vaatimattomissa konstruktioissa hämmästyttävää on tapa, jolla rakennusten tilavuus, ääriviivat, ulkonemat ja syvennykset on sulautettu maisemaan. Rakennukset ovat harmonian ja inhimillisen mittakaavan kunnioituksen oppitunti.

Le Corbusier (1887 – 1965)

Perhosen siivillä

Kikladien ja Dodekanesian saariryhmien välimaastossa häilyvälle Astipálealle saavutaan ja sieltä lähdetään yön pimeydessä. Se on jopa kaltaiseni säännöllistä yöunta arvostan henkilön mielestä silkkaa bonusta.

Saattaisin ajatella eri tavalla, jos matkustaisin hyisellä talvisella merellä, jolloin peräkannella istumisesta ei voisi edes haaveilla. Olen kuitenkin liikenteessä vain kesällä, jolloin meri voi olla myrskyinen tuulten takia, mutta se on taskulämmin, ilma on kuin samettia ja taivas pilvetön. On nautinnollista istua sysipimeässä yössä katselemassa kirkkaina tuikkivien tähtien täplittämää tummaa taivasta.

Etäisyys Amorgosilta Odysseiani viimeiselle uudelle saarelle, perhosen muotoiselle ja postimerkin kokoiselle Astipálealle oli lyhyt, noin 40 km. Laivamatka kesti alle kaksi tuntia, ja sitten jo laskettiin laituriin Ayios Andreasin satamaan. Sitäkin valaisi vain muutama katulamppu, ja lisäksi pimeässä pilkotti vastaanottajien autojen valoja – ei tietoakaan urbaanista valosaasteesta.

Parin tunnin unien jälkeen astuin uuteen päivään ja uudelle terassille. Vau! Majapaikkani Aphrodite’s Studios saa asiakkaiden arvioissa yhtä epäilyttävän korkeita pisteitä kuin Pohjois-Korean presidentti ”demokraattisissa” vaaleissa. Kokemusteni perusteella voin vakuuttaa, että kaikki hyvä mitä hotellista sanotaan, on totta.

WP_20170908_12_21_04_Pro

”Voiko ihanammin päivän enää alkaa …”. Ayios Nikolaoksen kirkon kupolit ja horisontissa saaria, jonne pääsee satamasta retkiveneillä leikkimään Robinsonia ja Perjantaita.

Se sijaitsee pienvene- ja kalasataman yläpuolella Péra Yialósissa, ”tuolla merenrannassa”. Nimen alueelle ovat mitä luultavimmin antaneet kukkulan laella sijaitsevan Horan asukkaat. Hora ja meren tuntumasta rinteille noussut Péra Yialós ovat kasvaneet aikojen kuluessa yhteen ja välimatkat ovat lyhyitä, sillä Astipálealla kaikki on mittakaavaltaan pientä.

Prinsessan kaima

Mytologiassa Astipálea oli Euroopan mantereelle nimen lainanneen foinikialaisen Evrópi-prinsessan sisko, joka on jäänyt kuuluisan sisarensa varjoon. Asiaan on saattanut vaikuttaa sekin, että Evrópi joutui pääjumala Zeuksen ryöstämäksi, kun taas Astipálea koki saman kohtalon hiearkiassa alempitasoisen merenjumala Posidonin käsissä.

Tarujen mukaan Zeus vei Evrópin Kreetalle ja Posidon Astipálean Samokselle. Mikään löytämäni taru ei kuitenkaan selitä, miten hän loppujen lopuksi olisi päätynyt Samokselta Astipálealle eikä sitäkään, miksi saari olisi saanut nimen meren toisella laidalla asuneelta prinsessalta. Jutusta tuntuu puuttuvan juonen pätkä.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että Astipálean nimen alkuperäinen muoto oli sumerilainen as-dub-gal-e, joka tarkoitti Jumalan isoa pankkia ja viittasi maan monipuoliseen antiin. Nykyinen kreikannos on yhdistelmä kaupunkia merkitsevästä sanasta asty ja sanasta paláia, joka tarkoittaa vanhaa. Nimi saattoi syntyä doorilaisten suussa. Kun he saapuivat saarelle 1000-luvulla eaa., heidän kerrotaan löytäneen sieltä merkittävän asutuskeskuksen.

Olennaisia elementtejä

Vanhan ja vieläpä poikkeuksellisen pittoreskin kaupungin kohtaa myös Astipálealle nykyisin saapuva matkailija. Kuvauksellisuus tarkoittaa tässä kohtaa stereotyyppisen kikladista asemakaavaa (alhaalla satama ja sitä ympäröivä asutus, ylhäällä linna ja sitä ympäröivä asustus), värimaailmaa (hohtavan valkoinen sinisen meren ja taivaan rinnalla) ja rakennustyyliä (minimalistinen kivi). Hallinnollisesti Astipálea kuuluu kuitenkin Dodekanesian saaristoon.

Asty

Sokeripalataloja, tuulimyllyjä ja linna

Péra Yialósin ja Horan välisellä harjanteella seisoo kahdeksan tuulimyllyä, joista vain yhdellä on siivet tallessa. Korkea, kahden merenlahden välinen sijainti on ollut täydellinen silloin, kun myllyillä vielä jauhettiin jauhot jokapäiväiseen leipään. Astipálean sylinterimäisissä myllyissä eivät pyöri ainoastaan siivet vaan myös katto, minkä ansiosta myllyt ovat pystyneet hyödyntämään tuulen sen suunnasta riippumatta.

WP_20170905_18_42_58_Pro

Valtaosa palveluista on tuulimyllyjen ja keskusaukion ympäristössä. Entisöidyissä myllyissä toimii mm. matkailuneuvonta, minimarket ja lehtikioski sekä vieraskielisiä kirjoja lainaava kirjasto.

Horan ydin koostuu kahden kadun väliin jäävästä kahdeksasta pienestä korttelista. Kadut alkavat kaupungintalon kulmilta ja vievät venetsialaisen Querinin hallitsijasuvun 1400-luvun alussa rakentamalle linnalle, toinen itäistä reittiä Megáli Panayía -kirkon kautta ja toinen läntistä reittiä Panayía Portaítissa -kirkon kautta. Venetsialaislinnan paikalla seisoi luonnollisesti aikoinaan niin bysanttilaisten, roomalaisten kuin muinaiskreikkalaistenkin rakentama linnoitus, kuten näillä kulmilla yleensä asioiden laita tapaa olla.

WP_20170905_19_47_59_Pro

Syyskuun täysikuu – kuin suoraan matkailumainoksesta.

Suojaa antava linnoitus – kastro – on olennainen osa Egeanmeren saarten arkkitehtuuria, sillä merirosvot olivat näillä vesillä enemmän sääntö kuin poikkeus Kreikan valtion perustamiseen asti. Merirosvojen uhatessa saaren koko väestö hakeutui turvaan linnoitukseen.

Useimmat linnoituksista olivat luonteeltaan puhtaasti sotilaallisia, mutta Querinien kastron ulkoseinämät olivat muurin sisäpuolelle rakennettujen yksityistalojen seiniä ja monikerroksisten kotien ikkunat toimittivat taisteluissa ampuma-aukkojen virkaa. Linnoituksessa oli noin tuhannen kaupunkilaisen koti. Viimeisetkin vakinaiset asukkaat muuttivat muurien ulkopuolelle 1940-luvun lopulla.

WP_20170905_13_24_01_ProWP_20170905_13_19_13_Pro

Hyvä kun muuttivat, sillä vuonna 1956 Amorgosin ja Astipálean välisessä meressä tapahtui 7,5 Richterin maanjäristys, joka nostatti 25-metrisen tsunamin. Se iskeytyi 300 kilometrin tuntivauhdilla Astipálean rannoille ja vyörytti vesimassat 400 metriä sisämaahan Livádin lahden tasangolle. Tasanko oli ja on edelleen saaren hedelmällisin osa useiden makeanveden lähteiden – nykyisin myös tekojärven – ansiosta, ja tsunamin aiheuttamat taloudelliset menetykset olivat valtaisat. Järistyksen ja hyökyaallon seurauksena myös iso osa linnoituksen rakennuksista tuhoutui.

WP_20170905_13_22_38_ProWP_20170905_13_13_37_Pro

Kastrossa on kaksi sinikupolista kirkkoa, joista toinen on pyhitetty Linnan Neitsyelle ja toinen – saaren vanhin kirkko vuodelta 1790 – Pyhälle Yrjölle. Neitsyt Marian kirkko rakennettiin linnoituksen ainoan ja turvallisuussyistä hyvin kapean pääportin yläpuolella. Muuten muurien sisäpuolella olevat rakennukset ovat huonossa kunnossa; entisöintityöt odottavat taloudellisesti parempia aikoja.

Munkin muisto

Astipálean uskonnollinen keskus on linnoituksen eteläpuolella sijaitseva, Portinvartija Neitsyen – Panayía Portaítissan – kirkko. Sitä ryhdyttiin rakentamaan nunnaluostarin yhteyteen ”Egean sokean lähetyssaarnaajan” aloitteesta vuonna 1762. Lähetyssaarnaaja oli sittemmin pyhimykseksi julistettu, Athos-vuoren yhteisöön kuulunut Ánthimos-munkki, joka maalautti kirkkoon kopion kuuluisasta apostoli Luukkaan maalaamasta Ivironin Jumaläidin ihmeitä tekevästä ikonista.

WP_20170906_11_41_07_Pro

Taidokkaasti kaiverretussa ikonostaasissa on kunniapaikalla Ánthimoksen tilaama ikoni. Munkki, jolle Ánthimos antoi tehtäväksi pyhän kuvan maalaamisen, kuoli ennen työn valmistumista. Legendan mukaan ikoni maalasi silloin itse itsensä valmiiksi.

Luostaritoiminta päättyi jo aikaa sitten, ja luostarin tiloissa toimii nykyisin mm. kirkkotaiteen museo. Sen aukioloajat näyttivät olevan hyvin rajalliset.

WP_20170906_11_31_48_Pro

Kirkolla liehuivat pienoisliput vuosittain 4.syyskuuta järjestettävän kulkueen jäljiltä. Kuuluisaa ikonia sekä Pyhän Ánthimosin pyhäinjäänteitä (oikeaa käsivartta) kannetaan kulkueessa ympäri Horaa. Kirkon pihassa olevan sukuhaudan ympärillä kasvaa asiaankuuluvasti sypressejä ja granaattiomenaa.

Kirkolla käydessäni sitä vartioi Neitsyen apuna sydämellinen rouva, joka huolehtii kirkon lisäksi sen pihassa sijaitsevasta sukuhaudasta – liekö hänen omaa sukuaan. Rouva vastaili auliisti tietämättömän ja kehnoa kreikkaa puhuvan matkailijan kysymyksiin. Pyysin häneltä ennen kirkkoon astumista mielipidettä asuni soveliaisuudesta pyhään paikkaan, ja hän vastasi: ”Pedi mou – lapseni, Jumala ei ole kiinnostunut siitä, mitä sinulla on ylläsi vaan siitä, mitä sinulla on sydämessäsi”. Melkein halasin häntä.

Kiven kauneutta

Hora on niin sievä, etten ihmettele sinne muuttaneiden ulkomaalaisten suurta määrää. Kuulemma ”joka toisessa talossa” asuu muualta tullut ex-pat. Paikallisia asukkaita Péra Yialósissa ja Horassa on tuhatkunta; koko saaren väkiluku on reilut 1300.

Hora on tiivis ja sokkeloinen rykelmä kapeiden kujien varrella seisovia hohtavan valkoisiksi kalkittuja taloja. Jokaisen nurkan takana odottaa uusi kuvauskohde.

WP_20170905_13_00_53_Pro

Eleetöntä ja esteettistä.

WP_20170906_11_50_02_Pro

Yhdeksän pikkukirkkoa peräkanaa.

WP_20170905_13_26_17_Pro

Kikladisen minimalistista.

WP_20170905_13_28_07_Pro

Vaihteeksi maan sävyjä.

WP_20170905_13_00_28_Pro

Vastustamaton kuvakulma, luultavasti noin miljoonas melkein identtinen otokseni.

Makuasioita

Tavoilleni uskollisena ajelin myös Astipálealla paikallisbussilla. Tosin etäisyydet ovat niin lyhyitä – saaren suurin leveys idästä länteen on 18 km – ja maasto valtaosin tasaista, että harkitsin myös skootteria. Päällystettyä tietä on kahden bussireitin verran, noin 20 km, ja muu tieverkosto on hiekkatietä.

Bussilinjoista toinen vie 100 metriä leveän kannaksen (perhosen vartalon) yli yhdeksän kilometrin päähän itäiselle siivelle Maltezanaan, joka on kokemassa hiekkarantansa ansiosta muodonmuutoksen kalastajakylästä matkailukeskittymäksi. Toistaiseksi se tarkoittaa vain muutamia hotelleita. Saaren alunperin sotilaskäyttöön rakennettu lentokenttä on kuitenkin vain parin kilometrin päässä ja se on nykyisin avoinna myös siviili-liikenteelle.

Pitkän rannan alussa kalastajaveneiden kohdalla on puitteiltaan tuikitavallinen kesätaverna Almyra, josta kreikkalaiseen keittiöön lisätyt pienet twistit tekevät  keskivertoa mielenkiintoisemman lounaspaikan. Tarjolla on monipuolinen sortimentti meren herkkuja.

Tavernasta sukeutuu hetkittäin myös kalakauppa. Eräs ostoksille saapunut italialainen purjehtija lähti silmät loistaen takaisin veneelleen muovikassi täynnä Ahdin antimia.

WP_20170907_17_58_12_Pro

Tarjolla takuutuoreita meren herkkuja.

Toinen bussilinjoista vie muutaman kilometrin päässä Horan länsipuolella sijaitsevaan Astipálean suurimpaan lomakohteeseen Livádiin, jossa ei myöskään ollut havaittavissa turistitungosta.

Tsunamin aikoinaan hukuttaman Livádin tasangon peittävät sitrus- ja viinitarhat. Laakson perällä on tekojärvi, jonka vesillä pärjää viljelmien lisäksi koko saaren väestö. Läksiäislounaan söin tamariskin alla Korkodilosissa, jossa sekä olosuhteet että ruoka olivat useammankin Papukaija-merkin arvoisia.

20170909_132613779_iOS

Elämän vesiä: meri ja retsina

Kisan Astipálean parhaasta paikasta voittaa kuitenkin ylivoimaisesti Ouzerí Anastásia Péra Yialósin rannalla, jonne pääsin muutamassa minuutissa omin jaloin. Se kuuluu samaan sarjaan kuin Art Cafe Thirassa ja Ilios’ Place (Kafenion Faros) Karpathoksella, vaikka kaikki kolme ovat hyvin erityylisiä. Yhteistä on se, että kussakin kokonaisuus on kohdallaan ja omansa näköinen.

Anastasiassa se tarkoittaa pistämätöntä sijaintia ja näköalaa, maistuvia mezedakeja ja rennon ystävällisiä omistajia, joiden kanssa juttu etenee hetkessä small talkista normaaliin keskusteluun. Anastasia on kotoisin Istanbulista, Kostas Thessalonikista, mikä maistuu menussa. Täydellinen paikka istua iltaa maailmaa parantamassa ouzoa siemaillen ja makupaloja nauttien.

WP_20170908_19_28_42_Pro

Emäntä ja isäntä ennen illan kiireitä

WP_20170908_19_59_17_Pro

Sininen hetki

WP_20170906_17_52_02_ProWP_20170908_18_59_16_Pro

Jos joku keksii paremman paikan ouzo-tilkkasen nauttimiseen, olen hämmästynyt. Kaiken kruunaa herra Hunajainen, Melió-katti.

Kaksi kaunista

Astipálea on Amorgósin tavoin miltei neitseellistä maaperää matkailun näkökulmasta. Se näkyy matkailijavirtojen määrässä, mutta ei matkailupalvelujen laadussa. Molemmilla päivät saa ongelmitta kulumaan hyvin syöden, kristallinkirkkaissa vesissä polskutellen, kauniita maisemia katsellen ja maailmanmenoa ihmetellen, vaikka suuren mittaluokan nähtävyydet puuttuvat lukuunottamatta Amorgósin Hozoviótissa-luostaria. Ymmärrettävää on sekin, että matkailijan kontakti paikallisiin on erioloinen kuin suurissa turistikohteissa, joissa virtaa viikossa enemmän väkeä kuin Astipálealla ja Amorgósilla koko matkailusesongin aikana.

Nyt näiden kahden kysynnältään kasvavan ja resursseiltaan rajallisen saaren pitäisi löytää tasapaino nykyisten vahvuuksien säilyttämisen ja lisääntyvien matkailutulojen mahdollistaman kehityksen välillä. Tämä on sekä ”oikeaa Kreikkaa” hakevien turistien intresseissä että paikallisten ihmisten tulevaisuuden kannalta kohtalon kysymys.

Toivotan menestystä vaativassa tehtävässä, ja alan haaveilla Odysseiasta 2018.

Ihmiselle hyväksi

Pääsin vihdoin chillailemaan Amorgosille. Se on ollut toiveeni jo vuosia, joiden kuluessa saari on kääriytynyt mielessäni salaperäisyyden verhoon. Mikä kumman Amorgos?

Amorgos-nimen alkuperää ei ole tiedetä varmuudella, mutta mahdollisesti se viittaa amorgí-nimiseen, muinaisina aikoina hyvin yleiseen kasviin, josta on esitetty valmistetun laadukasta pellavan kaltaista kangasta.

Näytelmäkirjailija Aristofanesin komediassa vuodelta 411 eaa. ateenalainen Lysistráti ohjeistaa naisia ”pukeutumaan alastomiksi” eli amorgoslaisiin kankaisiin vietelläkseen miehiä, kankaat kun olivat hienoudessaan miltei läpikuultavia. Kehotus oli sivumennen sanoen aika julma veto, sillä näytelmän juonen ytimessä on Ateenan ja Spartan naisten julistama seksilakko. Sillä he saivat miehensä lopettamaan keskinäisen sotimisen. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja.

Tarina amorgoslaisesta pellavasta vientituotteena on kyseenalaistettu saaren pienen koon (126 km2) ja kaikkea viljelyä hankaloittavien maanpinnanmuotojen takia. Nykyisin on vaikea uskoa, että jyrkkärinteisellä ja paljaalla Amorgosilla olisi koskaan kasvanut mitään niin suuria määriä, että siitä olisi syntynyt edes kissalle takkia.

Totuus on kuitenkin toinen. Vielä 1830-luvulle asti mm. saaren korkein vuori Krikellos oli tammimetsien peitossa. Valtaisa tulipalo, joka perimätiedon mukaan raivosi 20 päivää ja 20 yötä, tuhosi metsät lopullisesti 1835.

WP_20170901_08_04_09_Pro
Näkymä Tholárian kylään vievältä tieltä Egiáliin. Taustalla Krikellos-vuori ja kuvan oikeassa alakulmassa ainoan 5 tähden hotellin Aegiális Hotel & Span uima-allas.

Amorgosille pääsemistäni on lykännyt sen sijainti Naxosin takamailla ja siihen liittyen rajalliset laivavuorot. Tilanne on kuitenkin mitä luultavimmin helpottumassa, sillä saaren tunnettuus lisääntyy kiivaasti ja kyydin kysyntä ja toivottavasti myös tarjonta samaa tahtia. Monien saarihyppelijöiden kartalle Amorgosin nosti siellä osittain kuvattu Luc Bessonin filmi Suuri Sininen jo 80-luvun lopussa.

Lentokentälle saarella ei ole tilaa, ellei Egiálin lahdesta alkavasta laaksosta raivata asutusta ja viljelmiä kentän alta pois. Se on ainoa suurempi tasankopaikka koko Amorgosilla.

Kahden kauppa

Amorgos on 30 km pitkä, lounaasta koilliseen kurotteleva maasuikale, jonka keskellä pituussuunnassa on kuin selkärankana vuorien rimpsu. Melkein koko itäinen rannikko on luoksepääsemättömän jyrkkä, mutta länsirannikolla on sekä uimapoukamia että kaksi suurempaa lahtea, joiden suojissa toimivat saaren satamat, Katapola ja Egiáli.

Ne ovat myös Amorgosin matkailukeskittymät, joissa mm. melkein koko majoituskapasiteetti sijaitsee. Autolautat ja katamaraanit pysähtyvät päivästä riippuen jommassa kummassa, ja vain kaikilla pikku-Skopelitiksen vuoroilla on tähän asti päässyt molempiin joka arkipäivä.

20170830_163137489_iOS

Egiáli kylpee ilta-auringon lämmössä.

Oma valintani osui Egiáliin rannan takia enkä – nyt nolottaa tunnustaa – edes käynyt kuulemma kaupunkimaisemmassa ja vähemmän esteettisessä Katapolassa, vaikka kohteiden välimatka on vain 25 km. Vuoteen 1980 asti ainoa tapa päästä satamasta toiseen oli joko kävellä aasipolkuja pitkin tai hypätä veneeseen, mutta nykyisin matka taittuu paikallisbussilla noin 40 minuutissa. Hienoja maisemia tarjoava bussimatka maksaa vain muutaman euron; samalla reitillä ovat pääkaupunki Hora, ällistyttävä Hozoviótissan luostari sekä kehuttu Ayia Annan ranta.

Jo muinaiset egiálilaiset …

Arkaaisella kaudelle 700-480 eaa. Amorgosilla oli kolme kaupunkivaltiota: nykyisen Katapolan yläpuolella Minoa, saaren eteläosassa Arkesíni ja pohjoisessa Egiáli. Niiden muodostama liittovaltio tunnettiin nimellä Tripolis eli kolme kaupunkia, jota nimeä käytettiin tuolloin myös saaresta. ”Elossa” kolmikosta on enää Egiáli, ja toisista  muistuttavat vain rauniot.

Hämmästyin itsekin, kun lähtiessäni tajusin, etten käynyt Amorgosilla viettämieni viiden päivän aikana yhdessäkään museossa enkä yksilläkään raunioilla, vaikka molempia olisi ollut tarjolla muutamia. Letkeä elämänmeno imaisi heti mukaansa.

WP_20170901_08_50_43_Pro.jpg
Teki mieli istua alas aina, kun ohitin nämä kutsuvat tuolit matkalla päivän seikkailuihin.

Egiálin kilometrin pituinen etelä-lounaaseen avautuva ranta on parhaimmillaan ja meri lämpimimmillään iltapäivästä ja alkuillasta. Se on myös tuulelta suojassa silloin, kun meltemi puhkuu ja puhaltaa pohjoisesta. Rannalla ei ole suihkua, varjoja, aurinkovuoteita eikä muita turhakkeita eikä niiden perään kukaan huutele. Tamariskin pehmeässä varjossa, lämpöisellä hiekalla on ihanaa pötkötellä, ja kivenheiton päässä  kävelytien toisella puolella on muutamia tavernoita ja baareja. Mitä muuta lomalla oleva ihminen tarvitsee?

WP_20170903_18_14_09_Rich
Päivän paras hetki.

Aamupäivisin taivalsin lähikyliin, joita on sopivan matkan päässä kolme: vessani ikkunasta näkyi Potamos, parvekkeelta laakson vastakkaisilla rinteillä sijaitsevat Tholária ja Langága.

20170831_053812983_iOS
Potamosin kylät, Ala ja Ylä, ovat aivan Egiálin yläpuolella. Matka on lyhyt, rinne jyrkkä. Hyvää lämmittelyä tulevaan.
WP_20170901_08_23_21_Pro

Tholáriassa kävin liian aikaisin. Liikkeellä olivat lisäkseni vain vuohet, joten karistin kylän tomut jaloistani ja kiiruhdin kotiin aamiaiselle.

WP_20170903_11_10_04_Pro

Langáda on hyvin esteettinen kikladinen kylä, jossa kaikki on sievää ja maisemat mahtavat. Kuvan keskellä oleva saari on tavallistakin kristallinkirkkaampien vesien ympäröimä Nikúria, horisontissa sen oikealla puolella pikku-Kikladeihin kuuluva asumaton Keros, siitä oikealla häämöttää Naxos.

Amorgos on suosittu vaelluskohde eikä ihme: maisemat ovat ihan omaa luokkaansa. Parasta aikaa pitkille vaelluksille ei luonnollisestikaan ole vuoden lämpimin aika vaan alkukesä tai loppusyksy, jos kykenee sovittamaan aikataulunsa laivojen harveneviin vuoroihin.

Vaeltaminen yrttien tuoksussa henkeä salpaavan kauniiden maisemien keskellä tuottaa nautintoja kaikille aisteille. Merkittyjä vaellusreittejä on useita; osa alkaa Katapolasta, osa Egiálista. Ainakin seitsemän reiteistä hyödyntää ikivanhoja polkuja – monopátia -, jotka olivat 1980-luvulle asti ainoita saaren kyliä yhdistäviä kulkuväyliä.  Yksi parhaista tietolähteistä vaeltajan tarpeisiin on mielestäni tämä belgialaisen patikoijan sivusto.

WP_20170903_10_47_43_Pro

Poluilla tapaa pääasiassa papparaisia ja aaseja matkalla päivän töihin.

WP_20170903_13_26_13_Pro

Reitit on hyvin merkitty, jos sattuu katsomaan taaksepäin kylttien ohi pyyhältäessään. Löysin tämän polun alun vasta paluumatkalla.

Itse haaveilen kuninkuuspatikasta, joka alkaa Horasta ja päätyy Egiáliin. Se kulkee melkein koko pituudeltaan – noin 20 km – Amorgosin selkärankaa pitkin ja vie ammattilaisten mukaan vähintään neljä tuntia. Toisinpäinkin sen voi toki vaeltaa, mutta loppua kohti, ehkä hieman uupuneena, on parempi tulla alamäkeen. Kovalla tuulella tälle reitille ei kannata lähteä, sillä rajut puuskat paiskovat korkealla ja suojatta kulkevaa miten sattuu. Egiálista pääsee tarvittaessa takaisin Katapolaan iltabussilla tai – jos Skopelítis tai sen seuraaja on vielä liikenteessä – laivalla.

Aitiopaikalla

Suoraan laivalaiturista ylöspäin nousee katettu portaistettu ”Sunset Boulevard”. Täydellinen paikka sundownerin nauttimiseen päivän töiden päätteeksi.

WP_20170831_19_22_23_Pro

Sympaattinen Amorgis-kahvila/baari.

Amorgosin auringonlaskut ovat vähintään yhtä hienoja kuin Santorinin eikä niitä ihaillakseen tarvitse tungeksia tuhansien ihmisten jaloissa. Jos olisin new age ihminen, sanoisin, että Amorgosilla on hyvät energiat. Kun en ole, sanon, että ihmislapsen on jylhällä ja lempeällä Amorgosilla hyvä olla.

WP_20170831_19_40_54_Pro

Hyvän päivän kaunis päätös.

Paljon jäi tekemättä, paljon näkemättä, mutta ei sentään Amorgosin aarre, hämmästyttävä rakennustaiteellinen saavutus, pystysuorassa rinteessä roikkuva Hozoviotissan luostari. Siitä ja sen lähellä sijaitsevasta pääkaupunki Horasta jatkan juttua lähitulevaisuudessa.

Pikku-Kikladien sielu, elämä, äiti

Kun olin Naxosilla kesällä 2013, seurasin sivusta, kuinka sataman pienemmästä laiturista erääseen alukseen pakattiin monenmoista väkeä ja tavaraa. Paatti oli kooltaan hyvin vaatimaton verrattuna Naxosin päälaiturista lähteviin saarten välisiin laivoihin, mutta silti kyytiin nousi myös kaltaisiani saarihyppelijöitä.

Päätin, että matkustan joskus Express Skopelítiksella ihan riippumatta siitä, minne sillä pääsee. Tämän kesän reissulla unelma toteutui, kun seilasin tällä ikonisella aluksella Naxosilta Amorgosille, jonka satamista toinen, Katapola, on Skopelítiksen kotisatama.

Strategisia mittoja

Skopelítis on tosiaan merkittävästi pienempi kuin näillä vesillä seilaava keskiverto katamaraani (pituus noin 100 m, +/- 1000 matkustajaa ja +/- 150 autoa) tai autolautta (noin 150 m, +/- 1800 matkustajaa ja +/- 450 autoa). Suloisen Skopelítiksen pituus on vain 33,45 m. Siihen sopii 170 matkustajaa ja 10 autoa. (Lähde: The Ferry Site)

WP_20170830_13_33_53_Pro

Lähtökuopissa Naxosilla.

Small Cyclades Lines -yhtiön  liikennöimä linja on toiminut vuodesta 1958 ja tarjonnut Naxosin ja Amorgosin välissä sijaitseville Pikku-Kikladeille yhteyden muuhun maailmaan. Jokakeväinen kuukauden kestävä vuosihuolto aiheuttaa tauon toiminnassa, mutta muuten skopeliittislainen kyntää merta päivittäin.

Nykyinen Express Skopelítis ei tokikaan ole alkuperäinen eli 59-vuotias. Se on yhtiön 10.alus, joka rakennettiin Pohjois-Kreikassa Tessalonikin telakalla 1986 ja jonka nykyinen kapteeni on Skopelítiksen merenkulkijasuvun kolmatta sukupolvea. Aluksen nimi viittaa Sporadien saariryhmään kuuluvaan Skopeloksen saareen, mistä perhe on lähtöisin.

Neitseellistä rauhaa – toistaiseksi

Pikku-Kikladit eli Μικρές Κυκλάδες koostuu noin tusinasta saaria, joista vain neljä on asuttua. Niiden populaatio on yhteensä alle tuhat. Sähkö saarille saatiin 1982 eikä julkista liikennettä ole eikä montaa kilometriä päällystettyä tietäkään.

Irakliá on saarista suurin: sen pinta-ala on kokonaista 19 km2. Shinúsa on vielä koskematon paratiisi, jossa ei kuulemma ”koskaan tapahdu mitään eikä siellä ole mitään tekemistä”. Donúsa sijaitsee erillään muista, Naxosin koillispuolella. Sieltä on yhtä pitkä matka Naxosille ja Amorgosille.

WP_20170830_15_50_49_Pro

Shinúsa on purjehtijoiden suosiossa etelään avautuvassa, tuulilta suojatussa lahdessa sijaitsevan satamansa ansiosta.

Yksi poikkeaa joukosta merkittävästi. Sen lempinimi ”Pikku-Kikladien Mikonos” kertoo, mistä on kysymys, vaikkakin mittakaava on luonnollisesti eri luokkaa. Kufonisiá koostuu Ano ja Kato eli ylä- ja alasaaresta, joista Ano Kufoníssi on asukasluvultaan – noin 400 – ryhmän suurin ja Kato Kufoníssi puolestaan asumaton. Aikaisemmin saarelaiset pysyivät leivän syrjässä kalastuksella, mutta viime vuosina yläsaari on houkutellut varsinkin elokuussa tuhansia pääasiassa kreikkalaisia ja italialaisia turisteja rannoilleen. Se onkin matkailupalveluiltaan ryhmän kehittynein, ja sitä kuvataan myös – mielestäni hieman uhkaavasti – trendikkäimmäksi Pikku-Kikladiksi. Ilmiselvästi muutoksen tuulet puhaltelevat jo.

Toistaiseksi jokaista pikku-Kikladia voi kuitenkin huoleti mainostaa kristallinkirkkailla vesillä ja hienohiekkaisilla paratiisirannoilla, joilla voi leikkiä vaikka Robinson Crusoeta ja Perjantaita. Yksi erityisesti Donúsaan ihastunut kävijä ilmaisi asian näin: ”Rannat ovat kuin Karibialla paitsi, että palmujen tilalla on tamariskeja”.

Agóni grammí – Kannattamaton linja

Kreikan väestöstä noin 15 % asuu saarilla, mikä tarkoittaa noin 1,5 miljoonaa kreikkalaista. Asutetuiksi on määritelty 116 saarta, joista 53:lla on yli 1000 asukasta.

Tämä tarkoittaa, että noin 50 saarella väkeä on vähän tai hyvin vähän. Laivayhtiöt eivät mielellään liikennöi alueilla, joilla ei ole yhtään väkirikkaampaa saarta. Juuri sellaisella alueella sijaitsevat myös Pikku-Kikladit.

Isojen yhtiöiden autolautat käyvät näillä ”Takasaarilla” (siis Naxosin takana) kesäisin säännöllisesti, mutta talvella harvennetuin vuoroin ja jos sää on liian huono, vielä harvemmin.

Siksi melkein säässä kuin säässä liikennöivä Skopelítis on pikkukikladilaisten pelastus. Se kuljettaa ihmisten ja tavaroiden lisäksi lääkkeitä ja lääkäreitä saarille sekä tarvittaessa potilaita saarilta Naxosille, Sirokselle ja Santorinille. Saarelaisten mukaan Skopelítis ei koskaan jätä ketään kyydistä eikä pulaan.

Muutkin kuin Pikku-Kikladien asukkaat arvostavat Skopelítiksen tekemää työtä. Lloyd’s List nimesi sen liikennöimän reitin Kreikan vuoden 2013 matkustajalinjaksi. Kyseessä ei ole mikä tahansa papukaijamerkki. Lloyd’s List on maailman laajuisesti arvostettu merenkulun auktoriteetti, on ollut 1700-luvulta lähtien.

Tärkeän lisän laivojen täyttöasteeseen ja tulovirtaan tuovat matkailijat. Kreikassa kävi 2016 melkein 30 miljoonaa turistia, joista hämmästyttävät 75 % teki lomansa aikana merimatkan. Siis kolme neljästä Kreikan kävijästä matkustaa laivalla. Jatkakaamme valitsemallamme tiellä.

Kesäisin Skopelítis koukkaa sunnuntaisin Amorgosilta Santorinin kautta ”hippien Iokselle” – se on oheisella kartalla Irakliásta lounaaseen oleva isohko saari – ja takaisin Amorgosille, jonka vuoron kuvittelisin tuottavan mukavasti sekä lisätuloja että faneja laivan ihailijakerhoon.

Toteutunut unelma

Elokuun 30.päivänä tasan kello 14 kapteeni astui laivaansa ja huikkasi: ”Tervehdys kaverit, oletteko valmiina? Nyt lähdetään!”. Ja niin tehtiin.

Matka Amorgosille oli juuri sellainen kuin Neil Manderson runossaan kuvaa:

Sitting in Naxos harbour I rest,
Morning journey always easiest.

But now things begin to stir
With rushing here and rushing there
Cargo comes to be stacked inside
Boxes and cartons and everything else beside.

More and more I’m filling up
And finally cars and a truck.
And I give a little groan.

People arrive, tickets in hand
A last look around, goodbye to land
Some inside, some go up high
To sit outside under clear blue sky
Squeezing in to claim their space
Sunscreen smeared on reddened face.
And I give a little groan.

Three bells chime we cast away
Edging out into the bay
And through the calm we gently tread
But choppier waters lie ahead.
Now down past Naxos golden coast
Sun shines hot, my travellers toast.
And I give a little sigh.

Steaming on mile after mile
To Iraklia and Skinnousa Isle
Some depart and take their wares, while
New faces climb on with a smile.
To Koufounnisi with busy quay
Then for Dounoussa in open sea.
And I give a little sigh.

Head wind blowing, white horses show
Sea sprays high, motion down below.
Chopping and lunging side to side
As sun lovers rush to be inside
Stumbling here and in between
Reddened faces now coloured green.
And I have a little cry.

At last the calm of Dounoussa port
For my sickened travellers a last resort
A short reprieve before the final lap
For Amorgos and Ayios Pavlos gap
Wind is easing, storm is done
My voyagers return for setting sun.
And I raise a little smile.

Rounding headland, Aegiali Bay
Nearing lights flickering away
I rise up, my shoulders back
And shout for all to hear
Proud SKOPELITIS is here.

Reissu alkoi letkeästi. Ensimmäiset kaksi tuntia Naxosilta Koufonissille merenkäynti oli rauhaisaa ja aallot keinuttivat Skopelítista kuin vauvaa kehdossa. Aurinko läikehti turkoosin veden pinnalla, lämpöinen tuuli silitteli ihoa. Erehdyin tuudittautumaan  siihen luuloon, että kaikki kuulemani tarinat hiukset pystyyn nostattavista Skopelítis-kokemuksista olivat vahvasti liioiteltuja.

WP_20170830_17_06_25_Pro

Kuin hypnoottista terapiaa.

Mutta ei. Näin jälkikäteen tiedän, että kyllä ne varmasti ovat ihan totta.

Kuten oheisesta kartasta selviää, reitti Kufoníssiltä Donúsalle kulkee luotisuoraan kohti koillista ja ilman Naxosin suojaa. Tähän aikaan vuodesta pohjoisesta vastaan puhkuu meltemi (italian sanoista mal tempo eli huono sää), puuskainen ja kova tuuli.

Skopelítis ei enää keinunut kuin vauva kehdossa vaan pyöri kuin lastu laineilla. Vyöryvät vesimassat kohottivat sen aallon harjalle ja tuntuivat jättävän sen hetkeksi roikkumaan ilmaan tyhjän päälle. Sitten syöksyttiin alamäkeen. Meno oli kuin vuoristoradalla. Laivan kokka sukelsi seinänkorkuisiin vaahtopäisiin aaltoihin ja kansia huuhtoi suolavesi kerta toisensa jälkeen. Luonnonvoimia ihmetellessäni mieleeni muistui yksi  Skopelítiksen lempinimistä: skilopníhtis, koiran hukuttaja.

WP_20170830_17_21_11_Pro

Kun riisuin illalla hotellissa housuni, ne olivat niin perusteellisesti suolatut, että seisoivat melkein itsekseen pystyssä. Tukka puolestaan oli niin tupeerattu ja kampaus tukevasti suolalla kiinnitetty, ettei hiuksista tarvinut kantaa huolta moneen päivään.

Valtaosa matkustajista, joita ei Kufoníssin pysähdyksen jälkeen ollut kuin muutamia kymmeniä, hakeutui alakerran baarin suojiin. Istuin penkkiini tarrautuneena alakannella, sillä ajatus suljetusta tilasta ei viehättänyt enkä luule, että olisin pysynyt avoimella yläkannella menossa mukana. Seuranani oli muutamia oksentavia ja muutamia hyvinvoivia kanssamatkustajia.

Heistä eräs kreikkalainen perheenisä kertoi, että kapteenin mukaan hänen liikkeellelähtörajansa on 9 beaufortia. Me olimme liikkeellä 8 beaufortin päivänä. Puuskissa saattoi olla vähän reilummin ytyä. Vaikka luottamukseni kreikkalaisten merenkulkutaitoihin on vankkumaton, hieman pelotti hetkittäin.

Meriseikkailu Donúsalle meltémin hampaissa kesti reilut kaksi tuntia. Donúsan jälkeen meri rauhoittui. Niin kuulemma tapahtuu melkein aina. Kulkusuuntakin on tähän aikaan vuodesta tuulen suuntainen.

WP_20170830_18_07_47_Pro

Rauhan satamassa Donusalla

WP_20170830_18_09_47_Pro

Arkinen idylli.

Amorgosille purjehdimme ilta-auringon lempeässä valossa matalien maininkien kyydissä.

20170830_153310634_iOS

Määränpää näkyvissä.

Kokonaisuudessaan laivamatka Naxosilta Egialiin Amorgosille kesti reilut 5½ tuntia. Vaikka se oli elämäni äärimmäisin extreme-kokemus, en antaisi hetkeäkään pois. Kyseessä oli itselleni mahdollisesti viimeinen tilaisuus matkustaa tällä legendaarisella aluksella, sillä huhtikuussa uutisoitiin, että Skopelítisin liikennöimän linjan sopimus päättyy lokakuun 31.päivä. Kuulostaa siltä, että Pikku-Kikladit alkavat kiinnostaa muitakin laivayhtiöitä.

Kapteeni Ioannis Skopelítis puolestaan ilmoitti lehdistötiedotteessa, että Small Cyclades Lines aikoo osallistua linjasta käytävään tarjouskilpailuun joko nykyisellä tai uudella aluksella. Toivotan yhtiölle onnea ja menestystä kovassa kilvassa. Sekä pikkukiladilaisten että saarihyppelijöiden edun mukaista olisi, että ainutlaatuista työtä vuosikymmenten ajan tehnyt yhtiö pystyisi tarjoamaan myös tulevaisuudessa saarelaisille ja saarihyppelijöille korvaamattomia palveluita ja ikimuistoisia kokemuksia.

Vähintään jokaisen saarihyppelijän, mutta myös kaikkien, jotka haluavat ymmärtää, mistä kreikkalaisuudessa on kyse, kannattaa katsoa YouTubesta löytyvä 45-minuuttinen, rakkautta ja elämänviisautta tulviva dokumentti Express Scopelítis. Siinä saarelaiset kertovat suhteestaan Skopelítikseen ja sen kapteeneihin. Filmi sai minut kyynelehtimään vuolaasti ja melkein pakkaamaan laukkuni.

20170830_163116759_iOS

Egialin satama Amorgosilla. Taustalla Krikelos-vuori ja sen rinteillä Ala- ja Ylä Potamosin kylät.

Jylhästä Amorgosista, johon ihastuin ikihyväksi, jatkan seuraavassa jutussa.

Tinoksen tuulia

Attikan niemimaan itärannalla sijaitsevasta Rafínan kotoisesta satamasta lähtee laivoja ensisijaisesti lähimmille Kikladien saarille. Rafínan reitillä ovat mm. Tinos ja Mikonos. Ne ovat naapureita, joiden välinen etäisyys on pienimmillään vain 8 km.

Katselin Tinoksella parvekkeeltani auringon laskeuduttua Myconos By Nightia ja miltei kuulin korvissani musiikin vuorokauden ympäri auki olevista baareista.

wp_20170829_07_24_24_pro

Mikonos on ollut aikojen alusta tähtien suosiossa – sekä sellaisten, jotka tuikkivat vain öisin, että julkisuudessa loistavien kuuluisuuksien. Jo 50-luvulla siellä kävivät aikansa megastarat kuten Marlon Brando ja Liz Taylor, ja 60-luku toi hipit. Nykyisin kaiken maailman fashionistat ja huippujulkkikset viihtyvät Mikonoksella, jossa majoituksen hinta on Kreikan saarista korkein, siis jopa korkeampi kuin Santorinilla.

Maantieteellinen läheisyys on ainoa Mikonosta ja Tinosta yhdistävä asia. Hedonistinen Mikonos on rauhallisen ja hyvällä tavalla suorastaan vanhanaikaisen Tinoksen täydellinen vastakohta. Tinos on Kreikan tärkein pyhiinvaelluskohde, jossa ei palvota kaunista julkikuvaa vaan Tiniotissaa, Tinoksen Neitsyttä.

Tinoksella uskonnon merkitys korostuu, sillä se on toinen Kreikan saarista, jossa on merkittävä katolinen vähemmistö. Saaren noin 8700 asukkaasta suurin piirtein 3000 tunnustaa paavin kirkkoa. Alueittainen jako menee niin, että läntinen Tinos on ensisijaisesti ortodoksien, itäinen Tinos katolisten asuttama.Pääkaupunkia Horaa ympäröivillä alueilla asuu molempien kirkkokuntien jäseniä. Oletan käytännön liittyvän kirkkokuntien perinteisiin maanomistuksiin. Kirjoitin katolisuudesta Kreikasta viime kesän Siros-kokemuksen jälkeen täällä.

Tinos on tunnelmaltaan lempeä ja letkeä saari, jonka asukkaat ovat uteliaita ja kontaktihaluisia. Aktiviteeteista uskonharrastuksen lisäksi parhaat edellytykset täällä ovat patikointiin, jota voi harrastaa vilkkaasti liikennöityjen teiden ohella myös vanhoilla mm. paimenten ja aasien käyttämillä, nykyisin selvästi merkityillä reiteillä.

image

Tinoksella on kiventyöstössä yhtä vaikuttavat perinteet kuin meillä puurakentamisessa.

image

Yksi saaren yli 700 kirkosta. Näkymä terassiviljelmien yli Horaan.

image

Maa on karua. Jatkuvasti piiskaava tuuli maksimoi eroosion ja tekee kasvien kasvun heikoksi.

Uskon voimalla

Uskovat tuo Tinokselle vuonna 1823 löydetty Neitsyt Mariaa esittävä ikoni. Pelagia-niminen nunna näki enneunia, joiden perusteella pyhäinkuva paikallistettiin. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan ikonin olisi maalannut evankelista Luukas, mikä ajoittaisi sen ajanlaskumme ensimmäiselle vuosisadalle.

Ikonin löytyminen vain muutamaa vuotta Kreikan vapaussodan alkamisen jälkeen nähtiin merkiksi jumalaisesta hyväksynnästä sodalle, ja monet sodan keskeisistä vaikuttajista kävivät Tinoksella osoittamassa kunnioitustaan Neitsyelle. Tästä syystä Tinoksen Neitsyttä pidetään Kreikan valtion suojeluspyhimyksenä.

Ikonin löytöpaikalle rakennettiin Panayía Evangelístria eli Hyvien uutisten Neitsyt Marian kirkko. Sen rakennusmateriaalina käytettiin mm. samalla paikalla sijainneen viininjumala Dionysoksen temppelin kiveä. Marmoria haettiin myös antiikin pyhältä saarelta Dilokselta, joka sekin sijaitsee näköetäisyydellä Tinoksesta etelään.

Evangelístria mainitaan usein yhtenä ensimmäisistä arkkitehtuuriltaan merkittävistä rakennuksista Kreikan valtion historiassa, koska sen rakentamisen ajankohta liittyy läheisesti valtion syntyhistoriaan.

wp_20170827_11_46_58_pro-1

Panayía Evangelístria on Tinoksen pyhin, mutta ei kaunein kirkko.

Vuonna 1880 valmistunut kirkko rakennettiin lahjoitusvaroin; rahaa saatiin sekä yksityisiltä henkilöiltä että uskonnollisilta yhteisöiltä. Se on edelleen omavarainen, Kreikan valtiosta riippumaton laitos, joka lahjoittaa suurta vaurauttaan runsaskätisesti mm. sosiaalitoimeen ja koulutukseen.

Tiniotissaa muistetaan ikonin löytöpäivän 30.tammikuuta lisäksi 25.maaliskuuta Marian ilmestyspäivänä, johon kirkon nimi viittaa ja jolloin vietetään myös Kreikan itsenäisyyspäivää. Suurin juhlapäivä Tinoksella on kuitenkin Marian kuolinpäivä 15.elokuuta, joka on Kreikan vilkkainta lomasesonkia ja jolloin laivavuorot ovat enemmillään.

Joudun tunnustamaan, että en mennyt kirkon katsomaan ikonia. Uskoni on heikko ellei suorastaan olematon, enkä tuntenut tarvetta tungeksia tuhansien asialleen omistautuneiden kanssa ikonin äärelle.

Kun olin eräänä aamuna ajanut bussilla Steni-nimiseen vuoristokylään ja lähtenyt patikoimaan sieltä takaisinpäin kohti Horaa (noin 3,5 tuntia tuulista nousua ja laskua), yritin päästä katsomaan 1970 pyhimykseksi julistetun Pelagian kammiota Kehrovouni-luostariin, joka osui matkani varteen. Valitettavasti sisäänpääsyä vartioinut nunna määritti asuni sopimattomaksi. Ylläni olleet polvipituiset bermudat eivät riittäneet, sillä luostarin ohjesäännön mukaan naisella tulee olla päällään pitkä mekko tai hame tai vastaava kankaankappale ja miehellä pitkät housut.

Mutta takaisin kaupunkiin, jossa riitti ihmeteltävää ilman kirkkoon menoakin.

Panayía Evangelístriaan johtaa kaksi samansuuntaista katua, jotka molemmat alkavat rannasta. Niistä uudempi on suuria kansanjoukkoja varten rakennettu, leveä ja näyttävä Leoforos Megaloharis eli Suuren armon Neitsyt Marian (valta)katu. Sen erikoispiirre on kadun oikeassa laidassa juokseva punainen matto.

image

Mattoa pitkin tosiuskovaiset konttaavat noin 800 metrin matkan rannasta kirkolle. Tungosta ei ollut, mutta jatkuvasti joku avuntarvitsija lähestyi Neitsyttä nöyrästi nelinkontin.

Kaduista toinen on samanniminen kuin kirkko: Evangelístria. Se on kuin itämainen basaari, jossa myydään kaikkea sitä uskonnollista rekvisiittaa, mitä Neitsyelle voi viedä tuliaisiksi tai mitä ostetaan muistoksi Tinoksella käynnistä. Markkinoinnin kielellä ilmaistuna valikoima on suppea, mutta lajitelma laaja.

image

Yksi suosikkituliaisista Neitsyelle ovat kynttilät, joita myydään metritavarana.

Tuulisella paikalla

Olin kyllä nähnyt erilaisissa tietolähteistä maininnan siitä, että Tinoksella tuulee, mutten paneutunut asiaan sen tarkemmin. Pieni tuulenvire Kreikan helteessä kuulosti hyvältä ajatukselta.

Tinoksen tuuli ei kuitenkaan ole mikään pieni vire. Saarella tuulee aina, enemmän tai vähemmän. Tähän aikaan vuodesta enemmän, koska on meneillään meltemisesonki. Heräsin usein öisin tuulen mylvintään, kun puhuri laskeutui vuorilta Horaan.

Uimakieltoja tai punaisia lippuja en nähnyt etelärannikolla, jossa liikuin. Eniten viileä, aika-ajoin jopa kylmä tuuli vaikutti vaatevalintoihin. Yleensä tähän aikaan vuodesta kuljen Kreikassa ilman lahkeita ja hihoja. Nyt kaivoin matkalaukusta öisiä laivamatkoja varten varaamia lämpimiä vaatekappaleita.  Ilmastointia en käyttänyt kertaakaan hotellissa; öisin piti kiskoa peittoa niskaan.

image

Jo 400 metrissä ollaan iso osa aikaa pilvessä, ja puuskainen tuuli heittelee kulkijaa miten sattuu.

Venetsialainen maantieteilijä Vincenzo Corenelli matkusteli näillä kulmilla 1600-luvulla ja oli hyvin innostunut paikallisista tuulista: ”Saarella on vähän tauteja, koska se altistuu kaikille tuulille, varsinkin pohjoistuulelle, jota kutsutaan Tinoksen lääkäriksi!”. Corelli jatkaa: ”Pohjoistuuli on hyväksi erityisesti saarelle sairaina saapuville ulkomaalaisille, sillä he paranevat vaivoistaan välittömästi ilman muita lääkkeitä”.

Ilmiselvästi Tinoksella on tuullut keskivertoa enemmän jo aikojen alusta. Mytologiasta löytyy kaksikin selitystä asioiden tilaan.

Toinen taru kertoo, että tuulten ylipäällikkö Eolos asuu Tinoksella, sen korkeimman vuoren Tsikniasin huipulla (725 m). Vuoren nimi tulee sanasta tsiknás, joka tarkoittaa paistuvan lihan aromia. Sen sanotaan viittaavan Eoloksen kunniaksi paistettujen ja uhrattujen eläinten tuoksuun. Tsikniasilta on löydetty runsaasti keramiikkaa, jotka saattaavat liittyä juuri Eolos-kulttiin.

Toinen tarina kertoo pohjoistuuli Boreaksen ottaneen hengiltä sankari Herkulesin hyvän ystävän. Siitä suuttuneena Herkules tappoi Boreasin kaksi lasta ja hautasi heidät Tsikniakselle. Surussaan isä Boreas antaa tullen riehua Tinoksella lakkaamatta.

Näin meltemin kaltaisia luonnonilmiöitä selitettiin silloin, kun tieteellisiä selityksiä ei vielä tunnettu. Kirjoitin vuotuistuuli meltemistä ensikohtaamisemme jälkeen täällä.

Kaikella kunnioituksella

Samoina muinaisina aikoina Tinoksesta käytettiin nimeä Ofiusa, joka tulee käärmettä tarkoittavasta sanasta ofis. Täällä oli käärmeitä haitaksi asti. Matkasuunnitelmia Tinoksella ei kannata kuitenkaan perua, sillä ongelma on hoidettu. Mertenjumala Posidon tuli avuksi lähettämällä saarelle parven haikaroita, jotka pistivät käärmeet poskeensa. Näin Posidonista tuli Tinoksen virallinen suojelija.

Kiitolliset saarelaiset rakensivat mertenjumalalle temppelin, joka on ainoa tälle pyhitetty palvontapaikka Kikladien saarilla.

Temppelin raunioalue ei ole Kreikan mittakaavassa kummoinen, mutta arkeologiasta kiinnostuneelle riittävä.  Se sijaitsee muutaman kilometrin päässä Horasta, aivan meren rannassa Kioniá-kylän kohdalla. Perille pääsee bussilla, joka päätoimisesti kuljettaa matkailijoita temppelin kohdalta alkavalle hiekkarannalle. Alueelle on rannan ansiosta kasvamassa matkailukeskittymä palveluineen.

image

Temppelissä seisoivat Posidonin ja Amfitritin luonnollisen kokoiset patsaat.

Ensimmäinen temppeli seisoi samalla paikalla jo 400-luvulla eaa. Temppeliä laajennettiin ja remontoitiin 200-luvulla, jolloin siitä tuli myös Posidonin puolison Amfitritin palvontapaikka. Mertenjumalaa palvottiin Tinoksella parantajana, puoliso toi avun hedelmättömyydestä kärsiville naisille.

image

Doorilaisten pylväiden koristama lepopaikka kävijöille. Se sijaitsi lähteen kohdalla ja toimi suihkukaivona. Sisäkattoa koristi tähtitaivasta jäljittelevä kivireliefi.

Tinosta kutsuttiin antiikin aikana myös nimellä Idrousa. Kantasana on idria eli paikka, jossa on vettä. Saarella on hyvät vesivarat moniin muihin saariin verrattuna.

image

Marmorilla päällystetty pyhä tie johti alttarille, jonne kävijät jättivät uhrilahjansa jumalille.

On ikävä joutua kertomaan, että mertenjumalan ja minun välini eivät ole juuri nyt parhaimmillaan. Olen aika käärmeissäni Posidonille.

Suunnitelmani mukaan toin Suomesta tuliaisia, jotka asianmukaisin menoin vein alttarille. Samalla esitin nöyrän toiveen lempeästä merenkäynnistä tulevilla merimatkoillani, mikä ei mielestäni ollut kohtuuton pyyntö.

Tästä huolimatta koin elämäni purjehduksen, kun jatkoin Tinokselta matkaa. Naxosille asti meni ihan hyvin, mutta sieltä Amorgosille Posidon katsoi asiakseen järjestää todellisen voimainnäytöksen. Vähemmälläkin olisin uskonut, että hän on se, joka määrää tahdin Egeanmerellä.

Se tarina kuuluu kuitenkin jo seuraavaan juttuun.