Sifnoksella on kunnanisien mukaan yli 360 kirkkoa. Täällä on suurempi kirkkotiheys pinta-alaan suhteutettuna kuin millään muulla Kikladeihin kuuluvalla saarella: noin viisi kirkkoa per neliökilometri.
Häikäisevässä auringossa loistavat kirkot ovat keskeinen osa kikladista maisemaa ja arkkitehtuuria. Ne erottaa näille saarille ominaisista sokeripalataloista vain sininen kupoli ja kellotorni. Perusmuoto on kuitenkin sama valkoiseksi kalkittu suorakaide.
Erona on myös se, että kun asumukset perinteisesti pyrittiin ilmastollisista ja turvallisuussyistä rakentamaan vieriviereen, kirkkoja on rakennettu myös yksinäisille paikoille, milloin vuoren huipulle, milloin kalliolle meren päälle.
Yksi kuvatuimmista: Seitsemän marttyyrin kirkko vanhan pääkaupungin, linnoitetun Kastron edustalla.Stereotyyppinen, mutta silti todellinen Kreikka. Muurin sisään rakennetussa, pienenpienessä Kastrossa on 22 kirkkoa. Kapeilla kujilla pitää muistaa katsoa myös ylös.Arkkienkeli Gabrielille pyhitetty kirkko ja luostari 1500-luvulta Vathyn kylässä länsirannikolla. Kirkon pihassa tamariskin varjossa toimii suosittu taverna.Ayios Andreas -kirkko sijaitsee saman korkean kukkalan laella, mistä on löydetty muinainen akropolis. Vauraimmillaan linnoitettu kaupunki oli 1200-luvulla eaa. osana mykeneläistä valtapiiriä. Kirkko on vanhimmilta osiltaan peräisin 1700-luvulta.Jos kirkko on riittävän iso, kelloja on kaksin kappalein. Niillä saadaan aikaan iloisempi ja rytmiltään nopeampi kirkkoon kutsu kuin yhdellä kellolla.Ensimmäiselle kristitylle keisarille, sittemmin pyhimykseksi julistetulle Konstantinus Suurelle (272-337) pyhitetty kirkko vauraassa Artemonasissa. Kuvassa liehuu Kreikan lipun rinnalla bysantin keltainen, kaksipäisen kotkan koristama lippu.
Vaikka kirkkoja on täällä joka lähtöön eikä ainakaan pitkää matkaa voi käyttää selityksenä kotiin jäämiseen, ovat useimmat hiljaisuudesta päätellen jättäneet kirkon väliin tänä aamuna suuresta juhlasta huolimatta.
Tänään on kaikkien Neitsyt Mariasta johdettujen nimien juhlapäivä. Täkäläisessä, suomalaistakin pidemmässä päivänsankareiden listassa ovat mm. Despina, Despo, Kristalo, Marios, Maro, Mario, Panaiotis, Panos, Panikos, Takis, Panaiota jne. sekä tietenkin naimisiin päässeet Mariat. Naimattomat Mariat juhlivat marraskuussa.
Ortodoksikirkon ajanluvussa elokuun 15.päivän – Dekapendeavgustus – virallinen nimi on Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen päivä, Kimisi theotoku, jolloinRaamatunmukaanNeitsyt Maria nousi taivaaseen. Näin lapsensa menettänyt äiti sai jälleen olla yhdessä rakastetun poikansa kanssa, mikä tekee päivästä ilon eikä murheen juhlan.
Uutisissa päivää kutsuttiin ”kesäpääsiäiseksi”. Ajankohta on kreikkalaisen lomakauden huipentuma, jolloin kaikki kynnelle kykenevät ovat tien päällä kuten meillä juhannuksena.
Bysanttilaiskirkko Sataporttisen muotokieli on pehmeä ja vakaa. Kirkon kerrotaan olevan Pyhän Helenan perustama. Sen vanhimmat osat ovat 300-luvulta.
Uskovien suosikkikohteet pitävät pintansa vuodesta toiseen. Niistä ehdoton ykkönen on Tinos siellä sijaitsevan Evankelistria-kirkon ja sen ihmeitä tekevän ikonin ansiosta. Toista sijaa pitää Paros ja muhkea, niin ikään Panayialle pyhitetty kirkko nimeltään Sataporttinen eli Ekatonpiliani.
Jos mielessä on ensisijaisesti loma eikä uskonnollinen vakaumus, kreikkalainen suuntaa tähän aikaan vuodesta kotikyläänsä ja nykyisin yhä useammin jollekin maansa ihanista saarista. Tänä vuonna suosikkikohteet ovat juuri julkaistun tutkimuksen mukaan hieman epäperinteiset luoteis-Kreikassa Joonian meren rannalla sijaitseva Parga, Kreikan ensimmäinen pääkaupunki Napflio ja Sporadien saariryhmän kuuluva Skiathos.
Myös Sifnos on pullollaan 90-prosenttisesti kreikkalaisia lomailijoita. Monilla taitaa kirkon sijaan olla tähtäimessä Artemonasissa Konstantinuksen kirkon edustalla illalla järjestettävä panayiri musiikkeineen, tansseineen, ruokineen, juomineen ja myyntikojuineen.
Minäkään en ajatellut mennä kirkkoon enkä kyllä myöskään panayiriin vaan rannalle tamariskin alle kuuntelemaan laineiden liplatusta ja miettimään sinisiä ajatuksia nimipäivänäni kunniaksi.
Lopuksi toivotan onnea kaikille muillekin suomalaisille päivänsankareille, jotka kantavat nimessään Neitsyt Marian perimää: Marjoille, Marjaanoille, Jaanoille, Marjukoille, Marjatoille, Marjuteille, Maritoille ja Marianneille.
Näissä vaatimattomissa konstruktioissa hämmästyttävää on tapa, jolla rakennusten tilavuus, ääriviivat, ulkonemat ja syvennykset on sulautettu maisemaan. Rakennukset ovat harmonian ja inhimillisen mittakaavan kunnioituksen oppitunti.
Modernisti Le Corbusier (1887 – 1965)
Le Corbusier, yksi aikamme suurista arkkitehdeistä, kutsui Kykladien saariston sokeripalataloa myös ”ikuiseksi taloksi” ja ”modernin arkkitehtuurin perikuvaksi”.
Kun monospitoksi nimitettyjä yhden huoneen taloja alettiin rakentaa vieriviereen jyrkille rinteille Egeanmeren saarilla, estetiikka ei tosiaan ollut päällimmäinen ajatus, vaikka nykyisin Kykladien pikkukaupunkeja pidetään kuvauksellisuuden ruumiillistumina. Suunnittelua ja rakentamista ohjasivat käytännölliset näkökulmat samalla lailla kuin meillä kaksinkertaiset ikkunalasit, ulkoeteinen ja harjakatto ovat olleet olosuhteiden sanelemia ratkaisuja.
Noin 15 miljoonaa vuotta sitten Kreikan ja Vähän-Aasian sekä niiden väliin nykyisin jäävien Egeanmeren ja Kreetanmeren alue oli yhtenäistä mannerta. Useimmat Kykladien saariryhmän saarista ovat tämän muinaisen mantereen vuorten huippuja, jotka jäivät veden pinnan yläpuolelle 4,5 – 2,5 miljoonaa vuotta sitten erilaisten geologisten tapahtumien jäljiltä. Tämä selittää, miksi tasamaa on Kykladeilla harvinaista ja asutus rakennetaan rinteille.
Rakentamisen tiiviys, joka suorastaan ahdistaa väljään asuinympäristöön tottunutta suomalaista, selittyy puolestaan turvallisuustekijöillä. Merirosvot olivat todellinen uhka saarien asuttamisesta 1400 -luvulta lähtien aina Kreikan valtion syntyyn 1800 -luvun puoliväliin asti. Siksi ulommaiset talot rakennettiin suojaavaksi muuriksi asutuksen ympärille, sisäänkäyntejä yhteisöön oli vain muutamia ja kadut olivat mahdollisimman kapeita.
Varjoisilla kujilla
Perinteisellä mallilla rakennettujen kykladilaiskaupunkien katujen leveys ylittää harvoin paria – kolmea metriä, mikä antaa suojaa myös luonnonvoimilta: kovilta tuulilta ja polttavalta auringolta. Kuljeskelu huolellisesti kivetyillä kujilla on hurjimmillakin helteillä miellyttävä kokemus, vaikka suorien katujen puute tekeekin eksymisen miltei väistämättömäksi.
Minimi- ja usein myös maksimileveyden kadulle määrittää käyttö: kaduille on sovittava paitsi ihmisen niin myös täydessä lastissa olevan aasin ja nykyisin myös muiden tavarankuljettajien.
Kauppa-aasi aamuisella kierroksella. Pääkatu, Parikiá.
Jos katuun joudutaan korkeuserojen takia rakentamaan portaita, nekin sovitetaan olemassaoleviin maanpinnanmuotoihin ilman raivausta ja räjäyttämistä. Tuloksena on sekä korkeudeltaan että askelsyvyydeltään vaihtelevia portaita, joilla eteneminen ei niihin tottumattomasta tunnu sujuvalta, mutta päivittäisille käyttäjille niiden rytmi on tuttu ja luonteva.
Kuormajuhtien kulun helpottamiseksi ja kuormien ongelmattoman kuljettamisen takaamiseksi talojen nurkat on otettu tavaksi pyöristää, mikä pehmentää kiven ja valkoisen visuaalisesti kovaa yhdistelmää.
Tuulen sileäksi hioma seinä tuntuu pehmeältä ja viileältä käteen. Parikiá.
Sopivan kokoinen
Le Corbusierinkin mainitsema luonnonkunnioitus näkyy sekä talojen sijoittelussa että koossa. Perinteinen kykladinen kylä ei rehentele eikä tuo itseään esiin vaan se sulautuu ympäristöönsä. Rakentaminen tapahtuu luonnon ehdoilla ja rakennukset ovat osa maisemaa.
Sokeripalatalon prototyyppi oli kooltaan vaatimaton käytännön syistä: enimmäismitat määräsi saatavana olleiden, kantaviin rakenteisiin käytettyjen puunrunkojen pituus.
Kykladeilla tuulee ”aina” ja usein vielä kovaa. Saarten maaperä on kallioinen eivätkä puut pysty kasvattamaan itselleen syviä juuria. Kasvillisuus onkin ensisijaisesti matalaa, jopa kitukasvuista, eivätkä sitkeimmätkään rungot kasva muutamaa metriä pidemmiksi. Näillä eväillä ei rakenneta linnoja.
Perinteiset talot ovat määrämittaisia ja -muotoisia: perusyksikön leveys on 4 metriä, pituus 6 metriä ja korkeus 2,5 metriä. Julkisivuna kadun suuntaan voi olla joko pitkä tai lyhyt sivu, ja siinä on puinen ovi ja yksi kapea ikkuna.
Sekä kuumaa että kylmää eristävien luonnonkiviseinien paksuus on puolisen metriä. Seinät pystytetään aavistuksen verran sisäänpäin kallelleen niin, että talot näyttävät kasvavan maasta. Rakentamiseen käytettyjä kiviä ei perinteisesti kiinnitetty laastilla, vaan taitavat kivimiehet muotoilivat päällekkäin asetettavat kivet yhteensopiviksi ja paikoillaan pysyviksi. Nykyisin tiilet ja sementti ovat syrjäyttäneet luonnonkivet miltei kokonaan.
Kantavat voimat
Talojen tasakatolla, jota kutsutaan domaksi, kasvatetaan vihannekset, kuivatetaan viinirypäleet ja pyykit, nukutaan kuumina kesäöinä ja seurustellaan naapureiden kanssa. Näin on tehty yli kolme tuhatta vuotta, sillä doma tunnettiin jo minolaisajalla 2.vuosituhannella eaa. ja se on edelleen voimissaan oleva saarelaisarkkitehtuurin piirre.
Doman sisäpinta. Parikiá
Doma syntyy asettelemalla kantavien runkojen päälle poikittain oksia ja ruokoja, ja niiden päälle eristeeksi kerros kuivia pensaita, rannikon lähellä myös kaislaa. Seuraavaksi levitetään multaa ja hiekkaa hieman kaltevaksi kerrokseksi veden poistumisen varmistamiseksi. Aikaisemmin ulommainen kerros tiivistettiin vedenpitäväksi savella, mutta nykyisin käytetään betonia.
Jos perhe tarvitsi enemmän kuin yhden sokeripalan verran asuintilaa, kaksi palaa yhdistettiin voltoksi kutsutulla kaarella. Tämäkin oli käytännön sanelema ratkaisu. Niukasti tarjolla olevia pitkiä puunrunkoja säästettiin kantaviin rakenteisiin, ja muihin tarkoituksiin käytettiin useampaa lyhyttä – esimerkiksi voltossa kahta katon leveyden puoliväliin ulottuvaa – runkoa.
Voltoa käytetään myös ulkorakentamisessa. Kaarien kaunistamilla ”silloilla” alettiin yhdistää eri puolilla katua sijaitsevia yläkerroksia toisiinsa, mikä oli yksi tapa hyödyntää kaikki käytettävissä oleva tila. Sillat kaarineen tuovat oman lisänsä kykladiselle rakentamiselle ominaiseen valon ja varjon leikkiin.
Valoa ja varjoa. Parikiá
Jos maanpinnanmuodostus ei sallinut talon laajentamista vaakatasossa, lisätilaa tosiaan haettiin rakentamalla ylöspäin.
Kiviset ulkoportaat portteineen, Parikiá
Aina eivät ala- ja yläkerrassa asuvat olleet samaa perhettä. Yleinen käytäntö oli, että talon omistaja asui yläkerrassa ja vuokrasi alakertaa varasto- ja kauppatilaksi maalaisille, jotka tulivat kaupunkeihin myymään tuotteitaan. Sittemmin kaksikerrostraditiota jatkettiin, koska toista kerrosta pystyttiin hyödyntämään osana tyttären myötäjäisiä.
”…värit ovat vapauden.”
Kykladilaistalojen hohtavan valkoinen väri, joka tuntuu nykyisin ainoalta oikealta, ei – ehkä hieman yllättäen – ole kovin vanhaa perua.
1800-luvun puoliväliin asti talojen ulkoseinät jätettiin ilman pintakäsittelyä niin, että talot sulautuivat rakennusmateriaalina käytetyn luonnonkiven ansiosta ympäristöönsä. Tavoitteena oli suojaava camouflage merirosvojen hyökkäyksiä vastaan.
Kun turvallisuustilanteen parannuttua piilotteluun ei ollut enää syytä, talot alettiin värjätä vaaleiksi – ensin kalkkiliuoksella, sittemmin teollisella maalilla – siinä toivossa, että väri heijastaisi auringon valon ja lämmön pois talosta ja tekisi asumisesta hieman miellyttävämpää kesän kuumuudessa. Kyseessä oli siis luomu ilmastointi.
Lakisääteinen pakko valkaisusta tuli, kun 1930 -luvulla annettiin määräys kalkita talot koleraepidemian estämiseksi. Kalkitsemalla rakennukset desinfioitiin.
Tarinan mukaan kalkitsemismääräys jäi voimaan poliittisista syistä, ja sitä laajennettiin kehottamalla yhdistämään puhtautta symboloivaan kalkin valkoiseen Kreikan meren sininen. Yhtenäisten – Kreikan lipun – värien käytön uskottiin lisäävän kansallista yhtenäisyyttä. Sitä toivoi ainakin määräyksen antanut, Kreikkaa diktaattorin ottein vuosina 1936-1944 hallinnut pääministeri Metaxas.
Ideasta innostuneet kreikkalaiset arkkitehdit olivat mahdollisesti olleet kuulolla, kun Le Corbusier Kykladeilla 1930-luvun alkuvuosina käytyään lausui minimalismin ja funktionalismin hengessä: ”Kaikkien rakennusten tulee olla valkoisia”. Metaxasin määräyksen sivutuotteena kreikkalainen rakentaminen pääsi mukaan modernismin aaltoon.
Valkoisen sokeripalatalon ovi, ikkunaluukut ja ulkoportaiden mahdollinen kaide maalataan edelleen melkein poikkeuksetta tietyllä sinisen sävyllä, jota kutsutaan kreikaksi nimellä luláki. Nimi tarkoittaa ”lilaa”, vaikka kyseessä onkin maailman kauneimman meren sininen.
Nimen alkuperä on proosallinen. Luláki oli perinteisen, hyvin yleisen, väriltään sinertävän pyykinpesupulverin nimi. Sitä lisättiin hieman seinien käsittelyyn käytettyyn kalkkikivilaastiin himmentämään laastin sokaisevaa valkeutta. Kun sitä lisättiin vähän enemmän, laasti värjäytyi kemiallisen reaktion seurauksena kreikansiniseksi.
Firassa Santorinilla näkyy sinisen ja valkoisen rinnalla myös muun muassa syvän punaista, okran keltaista ja pinkkiä. Liekö kyse tämän Kykladeista omaperäisimmän myöhäissyntyisestä kapinasta yhtenäistävää määräystä vastaan?
Väri-ilottelua Firassa.
Samassa veneessä
Joka tapauksessa ”kilpavarustelun” puutteen ja samankaltaisuuden hyväksymisen naapureiden kesken katsotaan ilmentävän yhteisöllisyyttä tukevaa tasavertaisuutta. Yhteisöllisyyteen ohjaa myös sisätilojen rajoitettu koko, minkä takia ja ilmaston mahdollistamana suuri osa elämästä eletään kadulla, pihalla ja katolla.
Kykladien sokeripalatalo oli funktionalistisen rakentamisen esiäiti.
Mikä kiinnosti minua, alussa epämääräisesti, sitten yhä tietoisemmin, oli runon materiaalin järjestäminen alati muotoaan muuttuvan rakennustieteellisen mallin mukaan. Tätä ymmärtääkseen ei tarvitse viitata muinaiseen viisauteen, jolla Parthenon toteutettiin. Riittää kun palauttaa mieleen talojemme ja kappeleittemme vaatimattomat rakentajat Kykladeilla, heidät jotka löysivät joka tilanteessa parhaan ratkaisun. Oman ratkaisunsa. Yhtä aikaa niin käytännöllisen ja niin kauniin, että kun Le Corbusier näki ne, hän ei voinut muuta kuin ihaillen kumartaa.
Laivalla Parokselle saapuva kohtaa näyn, joka odottaa varmuudella myös kaikilla muilla Kykladien saarilla: vastaanottokomiteana pääkaupunki Parikián satamassa seisoo hohtavan valkoiseksi kalkittu tuulimylly.
Ensimmäiset myllyt rakennettiin Kykladeilla jo 1100 -luvulla, ja suurimmillaan niiden lukumäärä oli yli 600. Esimerkiksi Paroksella oli vielä 1900-luvun puolivälissä yli 40 tuulimyllyä säännöllisessä käytössä.
Vaikka myllyt ovatkin nykyisin vain detalji saarien pittoreskissa maisemassa, niillä on ollut alunperin tärkeämpikin tehtävä kuin näyttää koristeellisilta. Ennen sähkön yleistymistä Kreikan lukemattomilla saarilla energiatuotantoon käytettiin alati puhaltavaa tuulta, jonka voimalla myllyissä jauhettiin vehnää, ohraa ja maissia jyvistä jauhoiksi.
Mylläreitä pidettiin merimiesten tavoin luotettavina meteorologeina, sillä molemmille ammattiryhmille kyky lukea taivaan merkkejä oli työssä onnistumisen edellytys. Myllynrakentajilta puolestaan edellytettiin kykyä löytää myllylle sen maksimaalisen tuottavuuden varmistava sijainti, jossa mylly pystyi hyödyntämään tehokkaasti alueella vallitsevat tuulet.
Egeanmerellä tuulista luotettavin on meltemi, jota muinaiset kreikkalaiset kutsuivat sen säännöllisyyden vuoksi vuotuistuuleksi. Sitä esiintyy pääasiallisesti kesäkuusta syyskuuhun, mutta esimakua saadaan yleensä jo toukokuussa ja vielä lokakuussa meltemi saattaa nykyisinkin hämmentää laivaliikennettä.
Nimen meltemi kantasanaksi esitetään italian huonoa säätä tarkoittavaa maltempoa. Kesähelteillä tuuli tuo tervetullutta helpotusta maakravuille, mutta näillä kulmilla aikoinaan liikkuneet venetsialaiset olivat kauppamiehiä ja merenkulkijoita, joille yhtäkkiä nouseva ja yhtä yllättäen rauhoittuva, joskus päivän ja joskus päiväkausia täysin palkein puhkuva, puuskainen meltemi aiheutti epäilemättä monenlaista päänvaivaa.
Kuiva ja viileä meltemi puhaltaa eteläisillä Kykladeilla luoteen ja pohjoisen, pohjoisilla Kykladeilla pohjoisen ja koillisen suunnalta. Pohjoinen on alueella myös muina vuodenaikoina pääasiallinen tuulen suunta. Koska Kykladien tuulimyllyt ovat tyypiltään kiinteitä eikä myllyrakennusta voi kääntää tuulen mukaan, myllyt katsovat kohti pohjoista.
Tuulimyllyjen rakentaminen oli ammattimiehen työtä, joka periytyi isältä pojalle. Erikoisosaamista vaativa rakentaminen ei sujunut kaikilta, ja parhaat asiantuntijat matkustivatkin saarelta toiselle myllyjä pystyttämässä.
Osa myllyistä rakennettiin korkealle paikalle kylän laitamille, mistä johtuen niistä monien kohtaloksi koitui ukkosmyrsky salamineen. Näitä myllyjä käytettiin lähiseudun tarpeisiin.
Rannalle satamien tuntumaan rakennetut myllyt olivat osa vientikaupan logistiikkaketjua. Vilja tuotiin jyvinä manner-Kreikasta saarille ja palautettiin jauhona saarilta mantereelle.
Mylläri sai kymmeneksen jauhoista korvaukseksi palveluistaan.
Kykladien tuulimyllyissä on paikallisia piirteitä esimerkiksi pintamateriaaleissa, mutta yleisin ja myös valokuvista tutuin mylly-design on valkoinen 8-metrinen sylinteri, jonka katon peitteenä on kaislaa.
Käytön puutteessa osan myllyistä on annettu lahota niille sijoilleen, mutta osa on entisöity uusiokäyttöön muun muassa matkailijoiden yösijoiksi, museoiksi, näyttelytiloiksi ja yksityisasunnoiksi.
Kun myllyjä vielä käytettiin niiden alkuperäiseen tehtävään, rakennuksen yläosassa oli mekanismi, jolla mylläri sääteli siipien kulmaa ja kolmion muotoisten purjeiden pinta-alaa. Näin kahlittu tuulivoima pyöritti halkaisiltaan 1,5 -metristä ja paksuudeltaan 30 -senttistä myllynkiveä, jonka alla oli toinen samankokoinen kivi.
Artemis -setä kertoi, että myllärin työ oli raskasta. Ihmiset tulivat jyvineen ja halusivat jauhoa, mutta joskus tuuli ei vain puhaltanut. Oli pakko seisoa odottamassa, kunnes tuntui edes pieni tuulen henki, johon piti heti yrittää tarttua myllyn käynnistämiseksi. Ja kun sitten tuuli, työtä tehtiin yötä myöten, kylmässä, ukkosten ja salamoiden keskellä, sateessa jne.
Pappa-Artemis (1904-1995) oli Paroksen viimeinen myllynrakentaja ja mylläri. Hän uskoi, että niin pitkään kun tuulet puhaltavat, niin pitkään ihminen palaa yhä uudelleen tuulivoiman käyttöön.
LÄHTEITÄ:
George Pittas: Paros – A journey into space and time (Lefkes Village 2008)
Mallan Maailma 