Viehtymykseni hautausmaihin saattaa juontaa juurensa lapsuudesta. Kun olin pienenä tyttönä kesävierailulla isovanhempieni luona, tapasimme käydä iltakävelyllä hautausmaalla. Mukana oli pystykorva Ratto, joka kiinnitettiin kuusiaitaan kirkkomaan ulkopuolelle odottamaan paluutamme.

Kun olimme aikamme tutkineet hautakiviä ja pohdiskelleet vainajien sukujuuria sekä ihastelleet sankarihautausmaan symmetristä kauneutta ja kauhistelleet sodan julmuutta, haimme Raton ja menimme ostamaan jäätelöä aidan vierustalla toimineesta Valion kioskista. Me kaksijalkaiset söimme tuutin kukin ja Ratto nuoli tyhjäksi vaniljapikarin.

Jäätelö olisi ollut paikallaan myös viimeisimmällä hautausmaakäynnilläni. Kävin kesälomalla ”Ateenan ensimmäisellä hautausmaalla”, proto nekrotafíolla, ja vaikka olin liikenteessä heti aamusta, siellä oli hyvin lämmin.

Otsalta valunutta hikeä saattoi selittää myös se, että Zeuksen temppelin ja olympiastadionin takana sijaitsevaa hautausmaata etsiessäni harhailin hyvän tovin jyrkillä rinteillä. Ateena on, kuten tunnettua, rakennettu seitsemälle kukkulalle ja korkeuserot kuuluvat kaupunkikuvaan. Vaivani kuitenkin palkittiin, sillä paikka osoittautui hyvinkin käymisen arvoiseksi.

Katu, jonka yläpäässä ”Ensimmäinen hautausmaa” sijaitsee, on osuvasti nimeltään Odos Anapafseos, Levon katu. Sen varrella toimii useita hautaustoimistoja, kukkakauppoja ja hautakiviä, -ristejä ja -veistoksia myyviä liikkeitä, jotka myös ohjaavat hautausmaata hakevaa oikeaan suuntaan.

Ateenan tunnetuin hautausmaa on lukemattomien tuonpuoleiseen siirtyneiden silmäätekevien viimeinen leposija. Se perustettiin 1830-luvulla, pian Kreikan valtion syntymisen jälkeen.

Vapaista hautapaikoista ilmoitetaan sisäänkäynnillä sijaitsevan toimiston ulkopuolella. Paikan voi joko vuokrata tai ostaa Ateenan kaupunginhallitukselta; siitä maksetaan lisäksi vuosittainen palvelumaksu. Satunnaisesti kaupunki antaa hautapaikan ilmaiseksi. Näin on toimittu esimerkiksi vapaussodan sankareiden kohdalla.

”Ensimmäiselle hautausmaalle” on haudattu presidenttejä, pääministereitä, sotasankareita, taiteilijoita ja hyväntekijöitä sekä ”tavallisia” asemansa, vaurautensa yms. takia merkittäviä henkilöitä, isänmaanystäviä ja ulkomaalaisia filhelleenejä. Se on kuin marmoriin kaiverrettu Kreikan ”Kuka kukin on”.

Täällä lepäävät rauhassa mm. kreikkalaisen musiikin suuret tähdet Sotiria Bellu, Dimitris Mitropanos, Stratos Dionisiu, Stelios Kazantsidis, Vasilis Tsitsanis ja Nikos Xiluris sekä nobelistirunoilijat Odysseas Elytis ja Jorgos Seferis. Olinkin ajatellut, että käyntini olisi kuin pyhiinvaellus näiden suurten kreikkalaisten haudoille. Niin suunnitellessani en vielä tiennyt hautausmaan mittakaavaa.

Loppujen lopuksi ainoat tunnistamani haudat kuuluvat Heinrich Schliemannille ja Melina Merkurille, ja niidenkin sijainnin minulle näytti kaksi iäkästä herrasmiestä, joilta kyselin ohjeita muusikkojen ja runoilijoiden haudoille. Olisipa joku keksinyt tehdä vaikka älypuhelinapplikaation muodossa kartan, johon olisi merkitty edellä luetellut (minun mielestäni) kirkkaimmat tähdet!

Laaja, puistomainen alue, jossa ei osu minkään haluamansa haudan ääreen sattumalta, muistuttaa melkein enemmän kuvapatsasnäyttelyä kuin hautausmaata. Uusklassinen veistotaide kukoistaa hautakivissä, muistolaatoissa, mausoleumeissa ja patsaissa. Niiden inspiraation lähde löytyy kaupungin kuuluisimman kukkulan, Akropoliin juurelta: mallia otettiin antiikin Keramikoksesta, joka sekin oli aikansa merkkihenkilöiden hautapaikka.

Nykyaika päihittää tässä varustelukilvassa menneisyyden mennen tullen. Kun antiikin ateenalaiset tyytyivät merkitsemään haudat yhdellä, joskin isokokoisella, stele-kivilaatalla, 1800-1900 –luvuilla statuksen merkiksi pystytettiin toinen toistaan hämmästyttävämpiä rakennelmia.