Ymmärrän, että Akropolis on Ateenan kruunu ja Parthenon kruunun kirkkain jalokivi. Siitä huolimatta suosikkini Akropolilla on noin 420-406 eaa. rakennettu Erektheion, joka oli osa Periklesin kaupungin ehostamistalkoita Ateenan suuruuden aikana.

Joonialaistyyppisen temppelin nimi on peräisin merenjumalalta, jota muualla Kreikassa kutsuttiin Poseidoniksi, mutta josta Attikan niemimaan asukkaat käyttivät nimeä Erekhteus. Nimi tarkoittaa (maan) ravistajaa ja viittaa kyseisen jumaluuden rooliin maanjäristysten aiheuttajana. On myös esitetty, että Erekhteus olisi ollut muinainen – mahdollisesti jopa Ateenan ensimmäinen – kuningas tai Poseidonin edeltäjä ennen olymposlaisten jumaluuksien aikaa. Tai ehkä hän oli sekä jumala että kuningas.

Erektheionissa silmääni viehättää rakennuksen epäsymmetrisyys. Kun Akropolin laella seisoo majesteettinen Parthenon doorilaisessa täydellisyydessään, melkein liian lähellä kukkulan reunaa keikkuu Peppi Pitkätossun Huvikumpua ulokkeineen, tasoineen ja kulmineen muistuttava Erektheion.

Vaikka Erekhteion tunnetaan yleisesti 200-luvulla vaikuttaneen maantieteilijä Pausaniaksen siitä käyttämällä nimellä, nimi on hieman harhaanjohtava.

Erekhteion rakennettiin korvaamaan persialaisten tuhoama, kaupunkien suojelijan Athene Poliaksen vanha temppeli. Uusi temppeli pystytettiin ensisijaisesti katoksi kaupungin kaikkein pyhimmän omaisuuden, jumalattaren luonnollisen kokoisen, oliivipuisen patsaan pään päälle. Pausaniaksen mukaan pyhä ja siunausta tuova xoanon-patsas ei ollut ihmiskätten työtä vaan se oli pudonnut taivaasta.

Rakennuksen arkkitehtuurista moniulotteisuutta selittää maanpinnan epätasaisuus ja sen kompleksista luonnetta paikan monipuolinen menneisyys. Historiallisista syistä saman katon alle haluttiin saada sovitetuiksi Athenen uuden pyhätön lisäksi kolme muutakin ateenalaisille tärkeää paikkaa: Poseidonin atraimen lyönnistä syntyneen, Erektheuksen mereksi kutsutun suolavesilähteen ympärille rakennettu alttari, jumala/kuningas Erektheuksen hauta ja vielä Ateenan kaupungin (toisen) myyttisen perustajakuninkaan Kekropsin hauta. Lisäksi temppelin seinien sisällä tiedetään olleen ainakin Zeuksen, Hefaistoksen ja Hermeksen alttarit sekä merkittävien ateenalaissukujen ja -sankareiden muistomerkkejä.

Monivärisillä lasihelmillä, kirkkailla väreillä ja korkokuvituksella koristellun temppelin alueella asui myös käärme, jota pidettiin Kekropsin tai Erektheuksen ruumiillistumana ja jolle Athenen papittaret syöttivät hunajakakkuja. Athenen kaupunkilaisille lahjoittaman pyhän oliivipuun paikalla kasvaa nykyisin 50-luvulla istutettu puu, jonka sanotaan olevan alkuperäisen puun huonetta ja sukua.

Erektheioniin tehtiin paljon muutoksia 600-luvulla, jolloin se muutettiin kirkoksi, samoin Ateenan herttuakunnan vuosina 1204–1456, kun se toimi hallitsijan palatsina, ja vielä turkkilaisajalla, jolloin Erektheionista tehtiin kuvernöörin haaremi ja Parthenonista moskeija. Kreikan itsenäisyyssodassa 1820-luvulla Erektheion romahti, vain neitojen kuisti patsaineen jäi pystyyn.

Syyllisyyden ilmentymiä?

Rakennuksen eteläsivun kuistilla seisovat patsaat ovat valokuvatuin osa Erektheionia ja haastavat vetovoimassa Parthenonin.

Näiden nuorta naista esittävien pylväiden kuten kaikkien rakennustaiteessa käytettyjen pylväiden esikuva on puunrunko. Erektheionin neidot muodostavat pienen metsikön, jonka varjostavaa latvusta markkeeraa pylväiden kannattelema katto.

Patsaat tunnetaan nimellä kariatidi. Viimeisellä vuosisadalla eaa. vaikuttanut, rakennustaiteeseen erikoistunut roomalainen Vitruvius kirjoitti, että kariatidit kuvasivat Lakonian maakunnassa sijainneen Karien kylän naisia.

Latinalainen termi kariatidi tarkoittaa nimenomaan Kariesta kotoisin olevaa nuorta naista. Kreikkalaiset itse kutsuivat patsaitaan nimellä kori eli neidot. Nimi tarkoitti alun perin arkaaisen ajan votiivilahjoja, joiden tunnetumpi miespuolinen vastine oli kouros [kuros].

Vitruviuksen mukaan ikuisesti taakkaa kantavat neidot symbolisoivat rangaistusta, joka koitui heidän osakseen, kun neitojen kotikylä liittoutui persialaissodassa 480 eaa. vihollisen kanssa maanmiehiään vastaan. Naispatsaita käytettiin muistuttamaan kreikkalaisia petturuuden hinnasta. Näin siis Vitruvius.

Pausanias oli asiasta toista mieltä ja kirjoitti luotettavana lähteenä pidetyssä, pikkutarkassa teoksessaan ”Kreikan kuvaus” näin:

Kolmas tie oikealle päätieltä vie Karieen [kreikaksi Karyae; nimi tarkoittaa saksanpähkinäpuuta], jossa on [metsänjumala] Artemiksen temppeli. Karie on Artemikselle ja metsänhaltijoille pyhitettyä seutua, ja täällä seisoo paljaan taivaan alla Artemis Kariatisin patsas. Täällä lakonialaiset neidot [Artemiksen papittaret?] järjestivät vuosittain tanssiaisia, joissa he esittivät perinteistä kariatis-tanssiaan.

Tyttöenergiaa

Katseltuani patsaita hyvän tovin olen taipuvainen olemaan yhtä mieltä Pausaniaksen kanssa. Patsaiden esittämät nuoret naiset eivät näytä nääntyvän taakan alle tai muutenkaan kärsivän. Päinvastoin: ne seisovat rennon näköisessä asennossa ja niiden elinvoimaisen näköinen uljas  olemus uhkuu itseluottamusta.

Kaikki kuusi patsasta ovat identtisessä asennossa, mutta toistensa peilikuvina: kolmella vasemmanpuoleisella paino on vasemmalla jalalla, kolmella oikeanpuoleisella oikealla jalalla. Tämä on tuskin sattumaa. Antiikin rakentajien ja taiteilijoiden töissä harmonia ja tasapaino olivat keskeisen tärkeitä ominaisuuksia.

Neidot ovat pukeutuneet peplos-tunikaan. Samanlainen olkapäille soljilla kiinnitettävä vaate lahjoitettiin Erektheionin puiselle Athene Poliaksen patsaalle panateenalaisten juhlien yhteydessä. Vyötetyn peplosin päälle puettiin suorakaiteen muotoinen suuri kangas, joka kiedottiin yläruumiin ympärille moninaisilla tavoilla.

Patsaissa peplosin kangas on poimuina sen jalan päällä, jolla paino on. Muilta osin tunika on hyvin ihonmyötäinen, mistä tyylistä tuli klassisen ajan kuvanveistotaiteen tyyppipiirre. Nykykielessä sitä kuvattaisiin termillä ”wet look”.

Kariatidien roomalaisissa kopioissa patsailla on kädet, joista toinen kannattelee tunikan helmaa ja toinen lautasmaista matalaa astiaa. Astian nähdään liittyvän kuistin sijaintiin. Kuistin alla uskotaan olevan Kekrops-kuninkaan haudan, jonka osa tyttöjen kannattelema katto on. Heidän käsissään ollutta phialai-astiaa käytettiin hautajaisseremonioissa uhrinesteiden kaatamiseen maahan vainajille.

Akropoliksella seisovat patsaat ovat jäljennöksiä. Aidot ja alkuperäiset kariatidit siirrettiin vanhaan Akropolis-museoon 1978 ja sieltä laser-tekniikalla toteutetun pikkutarkan, varovaisen ja aikaa vieneen puhdistuksen jälkeen edelleen uuteen Akropolis-museoon sen 5-vuotispäivän kunniaksi viime kesäkuussa.

Kariatidit ovat museon vetonaula. Niiden ajan patinoima, hunajasävyinen marmorinen kauneus vetää ihailijoita puoleensa kuin filmitähdet paparazzia.

Naisen kruunu

Arkeologien mukaan kariatideissä on yksi silmiinpistävän epä-ateenalainen piirre: niiden kampaus.

Sitä pidetään ajankohtaansa nähden vanhanaikaisena. Samanlaisia hiusmalleja on tavattu maljakoissa, jotka ovat peräisin jopa kymmeniä vuosia aikaisemmalta ajalta. Tytöt olivat siis epämuodikkaita!

Tämä ei näin maallikon näkökulmasta ole kyllä mitenkään yllättävää, jos patsaiden esikuva oli tosiaan maalaistyttö Karien kylästä Peloponnesoksen syvyyksistä. Tunnetusti muoti laahaa maalla aina kaupunkia jäljessä.

Letti tyttöjen selässä kertoo, että kyseessä oli kuuden naimattoman naisen joukko. Heidän naimisissa olleet aikalaisensa sitoivat hiuksensa aina nutturalle.

Osa tutkijoista on sitä mieltä, että myös ”kruunu” tyttöjen päässä muodostuu hiuksista. Hiuksia nykypäivän kreikkalaisellakin on tunnetusti enemmän kuin suomalaisella perheellä, mutta silti. Kyllä kariatidien kampaus koostuu nähdäkseni paksusta selkää pitkin valuvasta letistä ja pään ympärille kierrettyistä pienemmistä leteistä.

Kapiteelin alaosa patsaan pään päällä vaikuttaa punotulta korilta, joka pullistelee painon alla. Korin kantaminen pään päällä ei ollut tuohon maailman aikaan tietenkään mitenkään tavatonta. Esimerkiksi panateenalaisessa kulkueessa nuoret naiset kantoivat päänsä päällä koria, jossa oli viljanjyviä ja uhrimenoissa käytettyjä nauhoja.

Hiuksia tai kori, patsaan kyseisen kohdan funktio on kuitenkin hyvin selvä. Siihen sijoitettu runsas marmori teki patsaasta riittävän vahvan kannattamaan painavia kattorakennelmia.

Neidon ryöstö

Erektheionissa seisoo kuusi kopiota, mutta museossa vain viisi alkuperäistä. Yksi on joukosta poissa.

Puuttuva patsas on Lontoon British Museumissa. Syyllinen asioiden tilaan on sama lordi Elgin, jonka jäljiltä esimerkiksi merkittävä osa Parthenonin friisiä on Lontoossa. Museon arvion mukaan heillä on noin kolmannes Akropolin aarteista.

Elgin toimi Britannian suurlähettiläänä Konstantinopolissa, kun Kreikka oli osa ottomaanien valtakuntaa. Vuosina 1801-1812 hän irroitutti paikoiltaan ja kuljetutti Britanniaan laivalasteittain muinaismuistoja Kreikasta. Ne somistivat Elginin Skotlannissa sijainnutta kotia, kunnes lordi joutui myymään ne museolle 1816 selviytyäkseen veloistaan.

Kreikkalaisten silmissä Elginin toimet ja British Museumin toimettomuus ovat kariatidien 2500-vuotisen historian suurin onnettomuus, suurempi kuin sodat ja tulipalot, suurempi kuin persialaisten ja turkkilaisten aiheuttama tuho.

British Museumissa toteutettiin kesällä mielestäni tyylikäs ja vaikuttava tempaus, jossa vaadittiin kreikkalaisten kansallisaarteiden palauttamista niiden syntysijoille. Oheisen oivaltavan ja oikeudentuntooni vetoavan kuvan takana on linkki tempauksesta kertoneeseen juttuun.

Toivoa palauttamisesta ei kyllä taida olla. Muutama viikko sitten museon johtaja Neil MacGregor ilmoitti ykskantaan, että ”lordi Elginin kuuluisien veistosten hankinta 1800-luvun alussa tehtiin laillisesti ja niiden pysyminen Lontoossa palvelee parhaalla mahdollisella tavalla yleistä etua, koska ne voi nähdä [British Museumissa] maailmankulttuurin kontekstissa”.

Erekhteion on toki paljon muutakin kuin kariatidit. Olinkin iloinen lukiessani lehdestä, että temppelikompleksiin tehdään kävelijöitä kantava ja sietävä lattia. Sen ansiosta lähivuosina on mahdollista astua sisään tähän hyvin monipuoliseen pyhään paikkaan, jota toistaiseksi on ollut mahdollista ihailla vain ulkoa käsin.

Pelkästään tämä on riittävän hyvä syy kiivetä uudelleen Akropolille.