Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta

Koronan kurimuksessa on hyvä katsoa taudin toiselle puolelle – tai edes aikaan, jolloin ilmassa on vähemmän epävarmuutta ja pelkoa – ja miettiä, mitä me ihmiskuntana voimme oppia koronasta. Mikä hyvän potentiaali koronaan sisältyy?

Vastaus piilee sanassa: korona on pandemia. Tämänkin sanan etymologiset juuret johtavat Kreikkaan: muinaiskreikan πάνδημος (pandimos) ”julkinen, kaikkien yhteinen” muodostuu etuliitteestä παν (pan) ”kaikki, jokainen” ja sanasta δῆμος (dimos) ”tavallinen kansa; vapaat kansalaiset; nykyisin kunta”.

Korona on meidän kaikkien yhteinen vitsaus, se koskettaa meitä kaikkia sinisen planeetan asukkaita – tosin kuten aina elämässä: ei tasapuolisesti vaan toisia enemmän ja toisia vähemmän.

Koronaviruksen juuret puolestaan johtavat laittomalle eläintorille Kiinan Wuhaniin, jossa maan tavan mukaisesti kaupataan eläviä eläimiä sekä ravinnoksi että lääkkeeksi.  Myytävien joukossa on mm. äärimmäisen uhanalaisia muurahaiskäpyjä, jotka ovat nimensä mukaisesti kävyn näköisiä, suomupanssarin peittämiä nisäkkäitä.

Muurahaiskäpy näyttää tämän hetkisen käsityksen mukaan olevan sijaiskärsijä, johon virus tarttui kadehdittavan vastustuskyvyn omaavista, monia koronaviruksia kantavista lepakoista. Muurahaiskävystä viruksen matka eteni ruokapöydän tai apteekin kautta ihmiseen.

Korona eli Covid-19-tauti on siis zoonoottinen eli eläimistä ihmisiin siirtynyt tauti kuten ovat myös mm. hiv, ebola, sars, lintu- ja sikainfluenssa. Tässä tautimääritelmä vuosi sitten julkaistusta tutkielmasta, jonka suosittelen lukemaan kokonaan – se on valaiseva kokemus.

Zoonoottiset virukset ovat lajista toiseen siirtymiseen kykeneviä viruksia, jotka usein ovat luonnollisessa reservi-isännässään oireettomia tai hyvin lieviä oireita aiheuttavia. Levitessään vahinkoisäntiin (spill-over  host)  virukset  voivat kuitenkin aiheuttaa  vakavia  oireita tai  olla jopa letaaleja. Ihmistartunnat tulevat villi- tai kotieläimistä.  Usein virukset käyttävät luonnollisena reservi-isäntänään luonnoneläintä (esim. lepakot ja jyrsijät), josta siirtyvät väli-isäntänä toimivaan kesytettyyn eläimeen (esim. siipikarja, sivettieläimet ja dromedaarit) ja sitten ihmiseen (Bean ym.2013).

Emma Määttä (LuK-tutkielma Biologian tutkinto-ohjelma, Oulun yliopisto Kevät 2019): ”Zoonoottiset virukset ja niiden vuorovaikutus isäntien kanssa”

Järkkyneen tasapainon tulosta

Biodiversiteetti eli luonnon monimuotoisuus on nuori termi 1980-luvulta. Siinä yhdistyvät antiikinkreikan (laadukasta) elämää tarkoittava βίος (víos) ja latinan moninaisuutta ja vaihtelua tarkoittava diversitas. Meiltä ihmisiltä tuppaa unohtumaan, että vaikka olemme omissa silmissämme luomakunnan herroja, olemme pallomme mittakaavassa muiden lajien tavoin vain yksi täysin muista riippuvainen osa elämän monimuotoisuutta.

20200511_145238318_iOS

Lähimetsä täynnä pientä ja suurta elämää.

Keskinäisriippuvuutta voi hahmottaa meteorologi Edward Lorenzin 1961 toteaman perhosefekti-ilmiön avulla. Perhosefekti tarkoittaa järjestelmän (esim. globaalin ekosysteemin) herkkää riippuvuutta alkuarvoista (esim. isännälleen harmiton virus lepakossa). Lähtökohtaisesti mitättömät tekijät järjestelmässä (muurahaiskäpy syö lepakon) voivat aiheuttaa tapahtumien ketjun (ihminen syö muurahaiskävyn), joka muuttaa järjestelmän lopullista tilaa dramaattisesti (koko maapallo on polvillaan koronapandemian edessä).

Koronan syntyä on edesauttanut luonnon monimuotoisuuden väheneminen. Ekologian professori Anna-Liisa Laine ja tilastotieteen apulaisprofessori Helsingin yliopistossa Jarno Vanhatalo totesivat HeSassa 9.5 julkaistussa kirjoituksessaan Monimuotoisuus suojaa ihmistä myös viruksilta : ”Seuraava pandemia vaanii jo nurkan takana. On aika ottaa ekologinen kriisi vakavasti”.

Laine ja Vanhatalo näkevät meidän elämäntapamme ajavan luonnon ahtaalle. Erityisesti he nostavat framille tehomaa- ja metsätalouden: soiden ojitukset, metsien hakkuut, vesistöjen kuormituksen sekä kaupungistumisen. Maankäyttö on avainasia.

Luonnonvaraisten eläimien osuus maalla elävien nisäkkäiden yhteispainosta eli biomassasta on vain muutaman prosentin luokkaa. Lopusta vastaamme me koti- ja tuotantoeläiminemme. Vähäväkisessä luonto-Suomessa joka yhdeksäs eliölaji on uhanalainen eli sitä uhkaa sukupuuttoon kuoleminen; sukupuuttotahti on planeetallamme tutkijoiden mukaan vähintäänkin monisatakertainen kuin lajien luonnollinen häviämisnopeus.  Jokainen sukupuutto vähentää luonnon monimuotoisuutta.

Yllättävä havainto on se, että luonnonvaraisten eläinlajien sukupuutot kasvattavat taudinaiheuttajien uhkaa ihmiselle. Kääntäen: mitä monimuotoisempi kokonaisuus, sitä pienempi sairastumisriski on yksilöillä. Yhtenä tekijänä havaintoa selittää jäljelle jäävien lajipopulaatioiden samankaltaistuminen ja kasvu. Virus leviää isoissa homogeenisissä joukoissa massojen voimalla.

Konkreettinen esimerkki mitättömältä tuntuvan asian valtavista vaikutuksista on pölyttäjien väheneminen. Asiaa on jo maailmalla tutkittu ja tulokset ovat olleet hälyttäviä.  Nyt myös Suomeen on syntynyt uusi ammattinimike: kimalaistarkkailija, joka laskee työkseen pölyttäjähyönteisiä.

Uhka on todellinen, sillä 75% maapallon viljelykasveista tarvitsee mehiläisiä, kimalaisia ja kukkakärpäsiä avukseen siitepölyä kuljettamaan. Pölyttäjiin kohdistuvan uhan selitys on hyönteismyrkkyjen ohella em. maankäyttö, tarkemmin tehomaatalous, jonka myötä pölyttäjien luonnolliset elinympäristöt kuten kedot, laitumet, kesannot ja niityt ovat miltei kadonneet maisemasta.

YLE:n meneillään oleva Pelasta pörriäinen -kampanja on loistava esimerkki siitä, miten jokainen meistä voi tehdä ympäristön hyväksi pieniä tekoja, joilla on suuria vaikutuksia. Perusta niitty! Rakenna hotelli! Älä leikkaa nurmikkoa!

Kuva: Reima Leinonen, Annukka Palmén-Väisänen / Yle

Pölyttäjien auttaminen saattaa kuulostaa turhalta puuhastelulta, mutta kyse on suurista rahoista (tämä tiedoksi siltä varalta, että iso raha tekee johonkuhun suuremman vaikutuksen kuin elämän suojeleminen): ”Hyönteispölytyksen taloudellinen arvo on huomattava. EU:ssa pölytyksen arvoksi on laskettu 15 miljardia euroa vuodessa ja Yhdysvalloissa 266–529 miljardia euroa vuodessa eli 20–30 prosenttia ruoantuotannon arvosta. Summat vaihtelevat viljeltävien kasvien välillä ja alueellisesti. Suomessa yksi arvio on viisi kertaa vuotuinen hunajasato eli noin 22,3 miljoonaa euroa vuodessa” (Heli Saavalainen HeSa 09.05.20: Pölyttäjäkatoa pidetään isona vaarana maailman ruoantuotannolle, ja nyt se uhkaa myös Suomea )

Biodiversiteetin väheneminen ja ilmastonmuutos ovat puhdaspiirteisiä pandemioita sanan alkuperäisessä, ei-lääketieteellisessä merkityksessä. Ne kuuluvat kaikille ja ne koskettavat kaikkia, elleivät tänään niin tulevaisuudessa. Olisiko nyt oikea hetki katsoa peiliin, tunnustaa syntinsä ja tehdä parannus?

Loistavan ”Joutavuuksien jumalan” kirjoittanut intialainen Arundhati Roy kuvasi Financial Timesissa 3.4 julkaistussa loistavassa ja traagisessa esseessään koronapandemiaa portaaliksi vanhan ja uuden maailman välillä. Essee kuten kaikki lehden julkaisemat koronaan liittyvät artikkelit on luettavissa osoitteessa https://www.ft.com/coronavirusfree.

Voimme valita kävelevämme sen läpi ja kiskoa perässämme ennakkoluulojemme ja vihamme raatoja, ahneuttamme, tietokantojamme ja hengettömiä ideoitamme, kuolleita jokiamme ja savuisia taivaitamme. Voimme myös kävellä sen läpi kevyin askelin, mukanamme vain vähän kannettavaa, valmiina kuvittelemaan toisenlainen maailma ja valmiina taistelemaan sen puolesta.

Arundhati Roy: The pandemic is a portal

”Yksikään ihminen ei ole saari …”

Aika ajoin ihminen joutuu tunnustamaan olleensa väärässä, jopa hyvin väärässä. Jopa itsestään.

Olen omissa oloissani viihtyvää ihmistyyppiä. Ulkomaailma näkee minusta yleensä vain sen sosiaalisen neljänneksen, joka saattaa olla hyvinkin ulospäinsuuntautunut ja kontaktihakuinen. Itse tunnistan itseni enemmän tyypistä, joka puuhastelee kotona yksin, juoksee yksin ja matkustaa yksin ja jolle riittävät satunnaiset kasvotusten tapaamiset ystävien kanssa (vaikka joka kerran toteankin, että se on parasta mitä elämällä on tarjota, yhtä ihanaa kuin yksin matkustaminen).

Pari vuotta sitten kirjoitin blogipätkässä Laatuaikaa aivoille näin:

Kaltaistani itsekseen hyvin viihtyvää alkaa aika-ajoin miltei stressata se, että sosiaalisesta elämästä ja yhdessä tekemisestä veuhkataan myös tässä yhteydessä niin paljon. Eikö riitä, jos muut palikat ovat kasassa? Pitäisikö minun, noin 75-prosenttisen introvertin, ryhtyä verkostoitumaan väkisin aivojeni hyvinvoinnin nimissä?

Onneksi sentään ei, sillä itsekseen ololla on myös myönteisiä seuraamuksia, vaikka niiden käsittely onkin jäänyt uhkakuvien alle. Yksinäisyydestä puhutaan kuin ihmiskuntaa väijyvästä, hengenvaarallisesta epidemiasta.

Itseäni uuvuttaa jo pelkkä ajatus siitä, että jokaisen päivän tulisi olla iloista yhdessä oloa ja yhteisöllisyyttä. Olen taipuvainen ajattelemaan, että se joka ei osaa olla kaksin itsensä kanssa, on suuremman uhan alla kuin se, joka uskaltaa altistua omalle seuralleen. Mikä mörkö siellä oman pään sisällä oikein pelottaa?

Sosiaalisiksi suhteiksi en laske nimestä huolimatta sosiaalista mediaa, jonka hyötyihin ihmissuhteiden areenana suhtautumiseni on kaikin puolin skeptinen. En toivo tulevani robotin hoitamaksi, kun vanhenen ja tarvitsen apua, enkä halua olla tekemisissä ystävieni kanssa ensisijaisesti virtuaalimaailmassa. Teknologia on hieno asia silloin, kun se pysyy palvelijanamme, mutta ei silloin, kun me alistumme sen orjiksi.

Kun koronakaranteeni alkoi, toistelin kaikille kuuloetäisyydelle olleille, kuinka helppo nakki tämä on meille suomalaisille ja erityisesti meille tosisuomalaisille, joiden mielestä ”mitä erakompaa elämää, sen parempi”. Ovi perässä kiinni ja siinä sitten ollaan onnellisia itsen kanssa verkkarit ja villasukat -eleganssissa päivät pitkät.

Ja tottahan se onkin. Jos eurooppalaiset kulttuurit sijoitettaisiin sosiaalisuuden akselille, me löytäisimme itsemme sen toisesta päästä ja Välimeren rannoilla asuvat toisesta – yleistäen ja karrikoiden. Se mikä on meidän kulttuurissamme korrektia ja kohteliasta, toisen huomioonottavaa käytöstä, on eteläisessä Euroopassa tylyä, kylmää ja moukkamaista. Välimereläiset puolestaan tunkevat meidän reviirillemme, siihen henkilökohtaiseen kuplaan, jonka läpimitta on suomalaisessa kulttuurissa suurempi kuin todennäköisesti millään muulla kansalla, eivätkä he ymmärrä, miten suurta ahdistusta he meille tuottavat.

Totta kai globalisaatio, jonka yhtä pimeää puolta todistamme parhaillaan, silottelee eroja samalla kuin se lyhentää välimatkoja. Urbaani Suomi on nyt ihan eri paikka kuin se Suomi, johon palasin 20 vuotta sitten ja joka puolestaan oli ihan eri Suomi kuin se, josta lähdin reissuun 23 aikaisemmin. Syvät kulttuuriset muutokset ovat kuitenkin hyvin hitaita eikä minustakaan ole edelleenkään kreikkalaiseksi, vaikka olen parhaani yrittänyt ja altistanut itseäni Hellaan vaikutukselle monipuolisesti ja aina tilaisuuden tullen.

Mutta nyt on pakko sanoa: rajansa kaikella, myös itsekseen chillailulla. Syykin on selvä:

On luonnollisesti ihan eri juttu, onko yksin oleminen oma valinta vai olosuhteiden pakottama tila. Täysin ilman sosiaalisia kontakteja ihminen on todellisessa vaarassa syrjäytyä, ja syrjäytymisestä puolestaan seuraa ongelmia sekä fyysisessä että henkisessä hyvinvoinnissa. Vastentahtoinen yksinäisyys, jopa pelkkä tunne yksinäisyydestä, on yhdistetty mm. muistisairausalttiuteen

Eristää: saattaa erilleen, erottaa jostakin yhteydestä tai muista.

  • Eristää sairas.
  • Rikollisten eristäminen laitoksiin.
  • Tiet suljettiin ja paikka eristettiin.

Lähde: Kielitoimiston sanakirja

Englannin verbi isolate on adjektiivin eristetty (isolated) johde, jonka etymologiset juuret johtavat ranskan ja italian kautta latinaan: isolé  / isolato / insula. Insula tarkoittaa saarta. Ts. etymologian näkökulmasta isolated tarkoittaa saarettunutta, saareksi muuttunutta / muutettua. Lähde: Oxford lexico. Sivumennen sanoen: tämä selittää aika paljon. Olen islomaanikko.

Isolate-sanaan kätkeytyy kiinnostavia esimerkkejä kielen ja elämän vuoropuhelusta. Historian ensimmäinen eristyssairaala perustettiin 1423 Venetsiassa Santa Maria di Nazaret -nimiselle saarelle (Merriam-Webster). Sinne suljettiin ruttoa sairastaneet aivan kuten Kreetan kupeessa sijaitsevalle Spinalongalle kuljetettiin Kreikan leprapotilaat 1900-luvun alkupuoliskolla. Saaria on hyödynnetty myös terveiden, mutta epätoivottujen yksilöiden eristämiseen: esimerkiksi Napoleon sai matkapassit Saint Helenalle, ja sotilasjuntta lähetti 60-70 -luvulla vastustajiaan Egeanmeren saarille kuten Folegandrosille ja Lerokselle.

Nyt kun elämme koronapandemian aikaa (kuin mukaelmaa Gabriel García Márquezin kirjasta ”Love at the time of Cholera”), englanninkielinen media viljelee ilmaisua omaehtoinen eristäytyminen (self-isolation). Se on myös meidän hallituksemme vahva suositus, jota sosiaalinen paine tukee. Tämä ei kyllä tunnu kovin omaehtoiselta.

Karanteenikäytännön epidemian uhatessa aloitti Venetsia 1300-luvulla. Se oli vilkas satamakaupunki, joka suojautui mustalta surmalta määräämällä laivojen miehistölle 40 päivän (quaranta giorni) karanteenin (quarantino) ennen maihin pääsyä. Adrianmeren toisella rannalla Ragusa – nykyinen Dubrovnik – puolestaan eristi riskialueilta saapuneet laivat ja kauppakaravaanit 30 päiväksi; sittemmin myös Ragusassa jatkettiin aikaa 40 päivään. BBC:n haastattelema paikallisopas kertoi, että turisteista tyhjentyneen Dubrovnikin kahvilakulttuuriaan kaipaavat kaupunkilaiset kutsuvat korona-karanteenia nimellä café bar rehab.

Perinteisen karanteenin neljänkymmenen päivän kestolle on etsitty selityksiä mm. Raamatusta: Jeesus paastosi 40 päivää erämaassa ja Mooses vietti saman ajan Sinai-vuorella. Kristityn kirkon tuhkakeskiviikosta pääsiäiseen jatkuva pääsiäispaasto kestää 40 arkipäivää, josta myös juontuu ajanjakson nimi romaanisissa kielissä: Carême (ranska), Cuaresma (espanja), Quaresima (italia).

Venetsian strategia oli siis terveiden karanteeni ja Dubrovnikin sairaiden eristäminen. Henkilökohtaisesta näkökulmasta on yhdentekevää, olenko tällä hetkellä karanteenissa vai eristetty. Surullinen lopputulos on sama: live-tilassa tapahtuvan sosiaalisen kanssakäymisen puute on suorastaan sietämätöntä. Tuleeko terveestä sairas? Mikä mörkö siellä pääni sisällä huutelee?

Parasta helpotusta tähänkin tuskaan tuovat luonto ja liikunta. Hienoa, ettei korona saapunut marraskuussa. On myös todella hienoa, että meillä on käytettävissä monenlaisia uuden teknologian mahdollistamia yhteydenpitokanavia sekä varsinkin se, että joku nokkela insinööri on keksinyt videopuhelut. Niiden ansiosta pääsen näkemään ihanien ystävien suloiset kasvot ennen kuin unohdan, miltä he näyttävät. Kiitos kysymästä, olen mielelläni teknologian orja.

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään;
jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa;
jos meri huuhtelee mukaansa maakimpaleen,
niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi;
jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään
kenelle kellot soivat;
Ne soivat sinulle.

John Donne: Rukouksia sairasvuoteelta (1624, suom. Paavo Rissanen)

Muutosvoimaa

Talveni on ollut yhtä myllerrystä.

Lokakuun lopussa alkoi puskista tulleen muuton kiihkeä valmistelu, ja marraskuun viimeisessä viikonvaihteessa matkasin maallisen omaisuuteni kanssa island hopping -hengessä Helsingin länsilaidalta itään, Lauttasaaresta Laajasaloon.

Ideaalimaailmassa muutto tehdään kaikessa rauhassa pikkuhiljaa. Pikkuhiljaa itsekin pakkasin, mutta en kaikessa rauhassa vaan iltavuorossa töiden jälkeen ja viikonloppuisin. Muu elämä kun ei ole jäissä muuton kunniaksi. Muuton aiheuttamia paineita on tutkittu ja ne on todettu merkittäviksi: muuttostressi kuuluu samaan luokkaan avioeron ja läheisen kuoleman aiheuttaman stressin kanssa.

Eikä muutos päättynyt, kun asetuin taloksi uuteen kotiin. Työpaikalla otettiin käyttöön uusi toiminnanohjausjärjestelmä eli ohjelma, jolla on tarkoitus suoriutua kaikista tehtävistä kunnialla. Tämä siirtymäoperaatio ei onnistunut aivan täydellisesti, mikä ei liene yllätä ketään samassa tilanteessa ollutta. Uuden työkalun aiheuttamat haasteet ovat olleet huomattavia.

Ei niin pahaa ettei hyvääkin

Uuvuttavan myllerryksen mustalla pilvellä on kuitenkin myös hopeareunus: kaikki muutokset ovat lähtökohtaisesti hyväksi aivoille, sillä muutos edellyttää uuden oppimista.

Rutiininomainen suorittaminen ei vaadi aivoilta tarpeeksi. Jos emme tavalla tai toisella altista aivojamme uusille ärsykkeille vaan jatkamme päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen hiihtelyä samoilla laduilla, aivoissamme alkaa tapahtua epätoivottavia, mitattavia fysiologisia muutoksia. Aivokuori alkaa ohentua ja aivojen kapasiteetti pienentyä. Siitä ei hyvää seuraa.

Uudet kokemukset sen sijaan tehostavat aivosolujen verkottumista, ts. aivoissamme syntyy uusia synapseja eli yhtymäkohtia, joissa tieto siirtyy solusta toiseen. Aivojen plastisuuden mahdollistaman oppimisen ansiosta aivomme säilyvät toimintakykyisinä ja elinvoimaisina.

Tämän tiedon voimalla jaksoin ahertaa töissä ja pääsin samalla testaamaan aivojeni tilan. Helpotuksekseni ne näyttävät vielä toistaiseksi olevan kykeneväisiä oppimaan uutta –  ehkei yhtä nopeasti kuin 10 tai 20 vuotta sitten, mutta ihan säällisesti kuitenkin.

Viime vuosina paljon mediassa siteerattu Minna Huotilainen on aivotutkija, joka erityisen mielenkiinnon kohteena on aivotoiminta työn, musiikin ja oppimisen näkökulmasta. Huotilainen on kirjoittanut mm. näin:

Vähintä, mitä voit tehdä, on liikkua uusissa maisemissa vaikka tavanomaista kävelyreittiä vaihtamalla, tavata uusia ihmisiä ja muokata tapojasi: jos olet oikeakätinen, avaa kotiovi vaikka välillä vasemmalla kädellä.

Oppiminen on aivojen muovautumista, ja se on aivojen terveydelle hyvin tärkeää

Lenkkeiltyäni uusissa maisemissa muutaman kuukauden allekirjoitan kokemukseni perusteella ajatuksen. Olin juossut 14 vuotta 4 kertaa viikossa Lauttasaaren rannoilla joko itäistä tai läntistä reittiä. Joskus tajusin olevani takaisin oveni edessä enkä ollut aktiivisesti havainnoinut näkemääni. Aivoissani oli kartta, jossa oli kaksi reittivaihtoehtoa. Kun selvisi, kumpaanko suuntaan lähdetään, aivoni siirtyivät autopilotti-tilaan.

Kuvahaun tulos: brain health

Nykyisin näen joka lenkillä jotain uutta: naavaa kuusten oksilla, kirkkaanvihreän sammalmaton, suonsilmäkkeitä, jääkautisia hiidenkiviä kallioiden laella jne. Joudun myös keskittymään siihen, mihin tossuillani astun, etten kompastu poluilla oleviin kiviin ja juuriin, joiden sijainteja en vielä varmuudella muista.

Jo muinaiset esi-isämme …

Scientific American -aikakausilehti julkaisi tammikuun numerossaan artikkelin, jossa selvitettiin, miksi juuri aerobinen liikunta näyttää olevan erityisesti vanhemmissa ikäluokissa muita liikuntamuotoja tehokkaampi aivojen oppimiskeskuksen hippokampuksen hyvinvoinnin ja toimintakyvyn edistäjänä. Selityksiä haettiin ”mikä on hyväksi sydämelle, on hyväksi aivoille” syvemmältä. Yksi varteenotettava syyllinen asioiden tilaan löytyi evoluutiosta.

Esi-isämme nousivat kahdelle jalalle 6-7 miljoonaa vuotta sitten. Muutoksen seurauksena he joutuivat tasapainoilemaan hetkittäin jopa vain yhden jalan varassa, mikä edellytti aivoilta tiedon koordinointia ja samanaikaista vartalon kaikkien lihasten toiminnan mukauttamista tilanteeseen. Lisäksi heidän piti edelleen varoa ympäristön aiheuttamia vaaroja. Tämä muutos saattoi olla sysäys ihmisen nousuun älyllisesti ylivertaiseksi muihin kädellisiin verrattuna.

Kun viilentynyt ilmasto kuivatti isoja maa-alueita pallollamme noin 2 miljoonaa vuotta sitten, esi-isämme joutuivat liikkumaan aikaisempaa laajemmalla reviirillä ravinnon perässä. Metsästäjä-keräilijöinä he yhdistivät liikuntaan tiedollisen toiminnan: outojen kasvien tunnistamisen, eläinten jälkien havainnoinnin, säätilan ennustamisen taivaan merkeistä, vieraassa ympäristössä suunnistamisen, hyvien saalispaikkojen muistamisen jne.

Nykytutkijat ovat hyvin kiinnostuneita liikunnan ja aivotyöskentelyn yhteisvaikutuksesta aivoterveyteen. Ensimmäiset tutkimukset tehtiin hiirillä, joista parhaiten älyllisiä toimintoja mitanneissa testeissä pärjäsivät ne, jotka liikkuivat ja ratkoivat erilaisia testejä samanaikaisesti. Sittemmin myös kaksijalkaisia on testattu ja tulokset ovat yhtä lupaavia.

Aerobic exercise, brain size, Western Sydney University, Australia, brain  health, Alzheimer, NICM, BDNF

Kuva: Financial Express

Suotuisaa vaikutusta aivoihin selittää ilmeisesti se, että sekä aerobinen liikunta että aivojen aktiivinen käyttö lisäävät BDNF-nimisen hermokasvutekijän tuotantoa. BDNF puolestaan lisää aivojen muovautuvuutta ja parantaa siten aivojen toimintakykyä. Sen ansiosta myös uuden oppiminen ja ongelmanratkaisu sujuvat tutkitusti paremmin heti sykettä nostaneen liikunnan jälkeen.

Kaukainen menneisyytemme selittää myös muutoksen aiheuttamaa, meille asti periytynyttä stressireaktiota: kun olosuhteet muuttuvat, aivomme joutuvat hälytystilaan. Aivojen näkökulmasta muutos vaatii uutta energiaa, jonka hankkiminen oli esi-isiemme päivätyö. Muutoksen alkaessa ei ole tietoa, onko muutos hyväksi vai pahaksi, onko se kerrasta ohi vai edellyttäkö se uusien käytäntöjen luomista. Löytyykö ruokaa vai ei? Takuita lopputulemasta ei ole ja muutos pelottaa meitäkin, vaikka jääkaappi olisi pullollaan syötävää. Ihmisen evoluutio on hyvin verkkaista ainakin primitiivireaktioiden tasolla.

Yhteistyöllä tuloksiin

Aivoterveyden näkökulmasta parasta hoitoa näyttävät siis olevan sellaiset aerobiset liikuntamuodot, joissa tarvitaan sekä sydäntä että aivoja. Molemmat lisäävät aivojen hyvinvointia yksinäänkin, mutta yhdistelmä tuottaa tämänhetkisen näkemyksen mukaan maksimaaliset tulokset.

Esimerkiksi juoksumatolla treenaaminen on hyväksi sekä sydämelle että aivoille, mutta parhaisiin tuloksiin pääsee vaikka pelaamalla videopeliä tai opettelemalla uutta kieltä juostessaan; kuulokkeet mahdollistavat  mentaalisen ja fyysisen toiminnan yhdistämisen. Tanssia tarjotaan varsinkin ikäihmisille sopivaksi, aivoystävälliseksi kuntoiluksi, sillä siinä aerobinen liikunta, askelkuvioiden muistaminen ja sosiaalinen kanssakäyminen muodostavat aivoterveyden näkökulmasta pistämättömän kombinaation. Myös suunnistuksen kuvittelisi olevan hyödyllistä: sykkeen nostattavaa vauhtia, kartan ja kompassin lukemista sekä ympäristön tarkkailua.

Jyväskylän yliopiston liikunnan työelämäprofessori Sami Kalaja näkee parhaina sellaisen liikunnan, jossa ei tiedä etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Näitä ovat mm. kamppailu- ja palloilulajit, joissa vastustajan seuraavaa vetoa ei pysty arvaamaan. Erityisenä suosikkinaan Kalaja mainitsee kuitenkin yksilölajin parkour. Sen harrastaja joutuu tekemään salamannopeita analyysejä ennen seuraava liikettään – pään ja kropan pitää olla täydellisesti synkronisoidussa tilassa, sillä muuten voi käydä kehnosti.

Kohtuus kaikessa

Epäilemättä miljoonia synapseja rikkaampana näytän selviytyneen myrskyn silmästä takaisin vakaalle maaperälle. Koettelemus oli kuitenkin kova.

Kuten elämässä yleensä, myös aivoterveyden kannalta kultainen keskitie on paras vaihtoehto. Edellä mainittu Minna Huotilainen on lausunut aivoistamme työelämän palveluksessa mm. näin:

Meillä Suomessa on jäänyt sotakorvauspuurtaminen päälle. Elämme toksisen tunnollisuuden kulttuurissa.

Aivoja rassaavat rankasti jatkuvat keskeytykset, asioista toiseen pomppiminen ja hallitsematon reagoiminen ulkoa tuleviin ärsykkeisiin: sähköposteihin, puheluihin ja asiakkaiden tai työkaverien pyyntöihin. Työpäivän jälkeen voi olla olo, että koko ajan oli miljoona asiaa työn alla, mutta mitään ei tullut valmiiksi, ei ainakaan sitä, mitä vielä aamulla oli tarkoitus tehdä.

Keskittymiskykynsä menettänyt ihminen alisuoriutuu, säheltää, kuormittuu ja kuormittaa muita.

Tunnistan valitettavasti oman tilani täydellisesti Huotilaisen kuvauksesta. Liika on hyvässäkin liikaa, ja aivo-parkani ovat käyneet ylikierroksilla liian pitkään.

Huotilainen on kirjoittanut Mona Moisalan kanssa aiheesta kirjan Keskittymiskyvyn elvytysopas (2018): ”… ja onhan se pelottavaa, kun yhtäkkiä huomaa, ettei muista jotakin ihan keskeistä asiaa, jonka oikeasti tietää tietävänsä”, aivotutkija kuvailee. Niin on, tosi pelottavaa. Ja myös: ”…työskentelemme ahkeran oloisesti, mutta koemme, ettemme saa yhtään mitään aikaan”. Kuulostaa aivan liian tutulta.

Aivoni tarvitsevat tällä hetkellä jotain aivan muuta, ts. erilaisia virikkeitä. Niitä poistun ensi viikolla hakemaan Madeiralta, joka tarjoaa iloja kaikille aisteille: trooppista kukkaloistoa, haikeaa fadoa, valoa ja lämpöä, hyviä viinejä, meren herkkuja ja kauniita maisemia. Raskain fyysinen ponnistus lomallani muutaman letkeän levada-vaelluksen ohella on arvatenkin se kilometrin pituinen ylämäki, joka johdattaa Atlantin rannasta hurmaavasta Funchalista majapaikkaani.

Vierivät kivet eivät sammaloidu.

Addiktioista paras

Kirjoitin kolme vuotta sitten hikiliikunnan vaikutuksesta aivokuntoon. Silloin oli julkaistu Jyväskylän yliopistossa tehty tutkimus, jossa selvitettiin eri liikuntamuotojen vaikutusta aivojen toimintakykyyn. Lajeista olivat vertailussa mukana pitkäkestoinen juoksu, intensiivinen HIIT intervalliharjoittelu ja perinteinen voimaharjoittelu.

Tutkimusta ei tehty meillä kaksijalkaisilla vaan rotilla, ja se kesti 6-8 viikkoa. Verrokkeina toimineet rotat elivät sen ajan häkeissään sohvaperunan elämää. Tulos oli selkeä: lajeista ainoa, joka lisäsi merkittävästi esimerkiksi mutkikkaiden tehtävien oppimisessa tarvittavien jyvässolujen määrää, oli aerobinen kestävyysharjoittelu. Se tarkoittaa sykettä huomattavasti nostavaa, hien pintaan tuovaa liikuntaa, jota ei tehdä pyrähdyksinä vaan pitkäkestoisesti.

Jäin tutkimuksen luettuani miettimään, miten siinä määriteltiin ”pitkäkestoinen” ja mitä se tarkoittaa ihmisen kohdalla. Kun ottaa huomioon eron rotan ja ihmisen koossa, vaikkapa säärien pituudessa, kaksijalkaisen luulisi joutuvan juoksemaan melkoisia matkoja ja aikoja päästäkseen vastaaviin tuloksiin. Juoksupyörässä parhaiten viihtyneet rotat saattoivat nimittäin juosta jopa ihmistyöpäivän verran vuorokaudessa. Koko juttu löytyy täältä ”Alzheimeria pakoon”.

Kysymyksiini antaa vastauksen Neurology-lehdessä julkaistu tuore tutkimus, joka tehtiin oman lajimme edustajilla. Osallistujien pienestä määrästä – 132 henkilöä – huolimatta tuloksia voi pitää luotettavina, sillä ne vahvistavat monien viime vuosina julkaistujen tutkimusten tuottamia käsityksiä.

Tutkitut olivat iältään 20-67 -vuotiaita, kognitiivisilta kyvyiltään normaaleja, oikeakätisiä ja tupakoimattomia, mutta kunnoltaan keskivertoa heikommalla tasolla. He kävivät kuntosalilla 6 kuukauden ajan neljästi viikossa. Kukin sessio oli pituudeltaan 30-40 minuuttia, jota edelsi ja seurasi 10-15 minuutin lämmittely- ja jäähdyttelyjakso. Toinen ryhmä teki aerobisia harjoituksia (kävelyä, juoksua, pyöräilyä) – kukin testattava 75 % tasolla henkilökohtaisesta maksimisykkeestään – ja toinen ryhmä venytteli.

Osallistujille tehtiin ennen harjoitusjaksoa, jakson puolivälissä ja harjoitusjakson jälkeen aivotoimintaan liittyviä testejä, joilla mitattiin mm. syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kykyä suunnitella tekemisiään, kielenkäsittelyä, tapahtumamuistia sekä kykyä ratkaista ongelmia.

Aerobisen liikunnan positiivinen vaikutus aivokuntoon oli merkittävä kaikilla osallistujilla, mutta suurin vanhimmilla. Erityisesti parantui toiminnanohjaus eli mm. käyttäytymisen säätely, tarkkaavaisuus ja tavoitteellinen toiminta, jotka kaikki heikkenevät iän myötä  erityisesti muistisairailla. Nelikymppisten testitulokset “nuortuivat” kolmekymppisten tasolle, kuusikymppisten puolestaan nelikymppisten tasolle, mikä viittaa siihen, että aerobinen liikunta parantaa jo heikentynyttä aivokuntoa. Osallistuneiden aivoissa tapahtui myös silmin nähtäviä muutoksia: aivokuvissa todettiin aivokuoren paksuuntuneen eli kudoksen määrän lisääntyneen.

Testaajien johtopäätös oli, ettei koskaan ole liian myöhäistä vaalia aivoterveyttään liikunnalla. Kuntourheilua karsastaville mainittakoon, että myös seksi lasketaan hikiliikunnaksi, kunhan se on riittävän rasittavaa ja pitkäkestoista.

Pitkään ajateltiin, että aivosolujen määrä on aikuisikään ehdittäessä vakio ja niiden ”kulumisesta” johtuva muistin heikkeneminen on osa normaalia vanhenemista. Nyt tiedetään, että aivosoluja syntyy ainakin 70 ikävuoteen asti, luultavasti läpi elämän, vaikka syntytahti iän karttuessa hidastuu.

Uudet solut syntyvät solunjakautumisen eli neurogeneesin seurauksena. Tulokkailla on kuitenkin viimeinen käyttöpäivä: solut kuolevat muutamien viikkojen kuluttua, ellei niitä oteta käyttöön. Olisi siis suotavaa tehdä säännöllisesti pieniä harmaita soluja hyödyntävää aivotyötä, ettei liikunnan aivoterveydelle tuottama hyöty valu hukkaan. Oppiminen linkittää syntyneet solut aivojen hermoverkostoon ja kasvattaa siten muistikapasiteettia.

Liikunnan vaikutuksen selittää verenkierron lisääntyminen aivoissa varsinkin hippokampuksen pykäläpoimussa, jossa uusia soluja pääasiassa syntyy ja joka myös säätelee muistitoimintoja ja oppimista.

Neurogeneesi on hidas ja jatkuva prosessi, jossa hippokampuksen pykäläpoimussa jakautuvista hermokantasoluista erilaistuu hermostollisia esisoluja, joista lopulta usean välivaiheen kautta noin kahden kuukauden kuluessa kypsyy uusia jyväissoluja. Vain osa uusista jyväissoluista liittyy olemassa oleviin tai uusiin toiminnallisiin hermoverkkoihin ja selviää hengissä. Pykäläpoimun uusille hermosoluille on ehdotettu useita eri tehtäviä. On mahdollista, että uudet hermosolut auttavat muodostamaan erillisiä hermostollisia edustuksia samankaltaisista, mutta erillisistä tapahtumista suhteessa aikaan ja ympäristöön. Heikentynyt neurogeneesi haittaa oppimista, kun taas oppiminen edistää neurogeneesiä, erityisesti kun tehtävä on monimutkainen.

Aikuisiän neurogeneesi hippokampuksessa mahdollistaa joustavan toiminnan 10.01.2018 Lauri Kantola, Tiina Pirttimäki & Miriam S. Nokia

Toinen, hieman epäsuorempi selitys liikunnan suotuisille vaikutuksille piilee luultavasti paremmassa unessa, jolla reipas liikunta palkitsee harrastajan. Neurogeneesi tapahtuu nimenomaan syvässä unessa, minkä lisäksi uni mm. mahdollistaa aivojen jätteenpoistojärjestelmän toiminnan. Kirjoitin aiheesta täällä ”Nukkukaa hyvin!”.

Varsinkin ulkoilmassa tapahtuvan reippailun hyödyt ovat todistetusti niin moninaiset, että vain nykyisestä ja etenkin tulevasta hyvinvoinnistaan piittaamaton fatalisti jää neljän seinän sisään puhelimeensa tuijottamaan.  Sitä paitsi nyt on alkamaisillaan ulkoliikunnan kannalta optimaalisin aika vuodesta, ja lisääntyvän valon ansiosta liikunnan aloittaminen on helpompaa kuin missään muussa kohdassa vuodenkiertoa.

Alku on useimmissa muutoksissa hieman hankala, mutta kun ei luovuta sohvan ensimmäisen seireenikutsun kuullessaan, liikunnasta kehkeytyy palkitseva tapa. Hikiliikunta saa nimittäin myös mielihyvää tuottavat hormonit hyrräämään, ja niihin on hyvin helppo jäädä koukkuun. Kun liikuntaharrastuksen aloittaa nyt hyvän valon aikana, ei siitä luopuminen tule syksyn ensimmäisillä pimeillä ainakaan heti mieleen.

Kohtuus kaikessa – liikunnasta ei pidä tehdä itselleen ylimääräistä stressin lähdettä. Jos ajatus liikunnasta alkaa pahasti ahdistaa, aerobisen harjoituksen voi korvata satunnaisesti vaikka tummalla suklaalla. Sillä on todistetusti hyvin samansuuntaisia terveysvaikutuksia kuin reippaalla liikunnalla. Niistä olen kirjoittanut täällä ”Oodi suklaalle” sekä täällä ”Fiksu syö suklaata”.

 

Laulun aika

Vuoden takainen juttu laulamisen tärkeydestä.

Adventin alkuun on enää 21 yötä, ja on aika alkaa avata ääntä ja harjoitella itkemättä laulamista.

Itkemättä laulamisen oppimiseen olen päättänyt kokeilla uutta strategiaa: kuuntelen seuraavat kaksi viikkoa satunnaisotoksia tunteisiin vetoavista klassikoista, jotka eivät ole joululauluja. Aloitin harjoittelun tänään Veteraanin iltahuudosta, ja  välittömästi kävi ilmeiseksi, että harjoittelua tarvitaan ympärivuorokautisesti.

Musiikki on tunteiden pikakirjoitusta

Leo Tolstoy (1828-1910)

Laulun taito

Laulaminen sinänsä onnistuu periaatteessa miltei jokaiselta.

Aivoissa toimiva kuulojärjestelmä on ihmisellä, muilla nisäkkäillä sekä linnuilla hyvin samankaltainen. Sen uskotaan kehittyneen noin 300 miljoonaa vuotta sitten edellä mainituille, merestä maalle nousseista selkärankaisista kehittyneille lajeille. Tutkijoiden mukaan kuulokeskus tulkitsee ääntä systemaattisella tavalla, joten jokainen normaalisti kuuleva ihminen on luonnostaan musikaalinen.

Kreikkalaisessa mytologiassa Evtérpi oli yksi yhdeksästä muusasta. Hänen toimialaansa oli musiikki. Muinaiset runoilijat nimittivät Evtérpiä ilon antajaksi, ja muusikot tapasivat pyytää häneltä inspiraatiota, ohjausta ja apua sävellystyöhän.

HeSan toimittaja Heidi Väärämäen haastattelema laulunopettaja, musiikin tohtori ja psykologi Ava Numminen on tutkinut väitöskirjassaan ihmisiä, jotka eivät osaa laulaa. Tulosten mukaan yleinen syy laulutaidottomuuden kokemukseen ei olekaan potentiaalin puute vaan äänen harjoituksen puute. Äänentuotannossa suurimman työn tekevät äänihuulet. Ne ovat lihaksia ja samalla tapaa kuin muutkin lihakset ne tarvitsevat käyttöä suoriutuakseen tehtävästään optimaalisesti sekä ylimääräisiä harjoituksia yltääkseen täyteen potentiaaliinsa.

Meillä suomalaisilla on Nummisen mukaan kuitenkin suurempikin ongelma: laulaminen muiden kuullen jännittää meitä. Tästä ainakin oma ikäluokkani voi häpeilemättä syyttää tapaa, jolla laulutaitoa usein opetettiin ja varsinkin, kuinka opin perille menemistä testattiin vielä ainakin 60-luvulla. Olen seisonut monen muun tavoin kauhun lamaannuttamana koko koulun edessä, kun opettaja polki ponnekkaasti urkuharmonia ja itse koetin ääni väristen esittää hyväksyttävästi hänen valitsemansa laulun.

YLE Radio1 -kanavalla alettiin kerätä kesällä 2018 varhaisia musiikki- ja laulumuistoja ohjelmassa ”Lapsuuden laulut”, ja nyt on meneillään jo ties kuinka mones kierros lapsuusvuosien ääniraitaa. Yksi kuulijoista muisteli kansakoulun laulukoetta. Hänen kohdalleen oli langennut laulettavaksi ”Laps´ Suomen ällös vaihda pois”, joka on kaikilla mittareilla mitattuna vaikea laulu aikuisenkin laulettavaksi. Ei ihme, jos julkinen esiintyminen on tuntunut arveluttavalta moisen koettelemuksen jälkeen.

Valitettavasti vaikuttaa siltä, ettei 1990-luvulle tultaessa oltu yhtään viisaampia. Tuolloin tehty tutkimus paljasti, että yli 75 % kasvatusalan ammattilaisista näki laulamisen vaativan erityislahjakkuutta. Toisin sanoen alaikäisen laulajan suoritusta arvosteltiin vielä tuolloinkin erityislahjakkuuden mittarilla.

Onneksi nykyisellä tubettaja-sukupolvella ei näytä olevan vaikeuksia esiintyä suurillekaan kuulijakunnille ja onneksi suomalaiset eivät aina noudata asiantuntijoiden ohjeistusta. Muuten mm. karaoken tuottama mielenterveydellinen ja sosiaalinen hyöty olisi jäänyt tältä hiljaiseksi ja juroksi kuvatulta kansalta saavuttamatta.

music-signs-1-1185680

Omaa kansakouluaikaista koelauluani en edes muista, mutta opettaja määritti esitykseni kuutosen arvoiseksi. Se ei estänyt minua laulamasta lukiovuosina koulumme teinikuorossa, vaikken mikään tähti ole koskaan laulun saralla ollutkaan – paitsi ehkä sen iloisen turistin mielestä, joka opasurani alkuvuosina lausui retkibussista poistuessaan: ”Tyttöhän laulaa kuin Katri-Helena”.

Perinteisesti seuramatkalla laulettiin aina tilaisuuden tullen ja varsinkin kun palattiin Rodoksen kuuluisien Embonan lammasjuhlien kaltaisista viinipitoisista tapahtumista. Mutkaisista teistä selvittiin pienellä onnella ilman oksennuspausseja, jos opas jaksoi laulattaa asiakkaita tauotta. Oman repertuaarini ensimmäinen laulu oli ”Rosvo-Roope” ja viimeinen ”Joka ilta kun lamppu sammuu”.

Luonnollisesti kaikki eivät ole laulutaidossakaan tasa-arvoisia. Perimän vaikutus musikaalisuuteen vaihtelee tutkijoiden mukaan 40:stä 70:een prosenttiin tutkimuksen fokuksesta riippuen. Eroja musikaalisuuden määrässä selittävät muut henkilökohtaiset ominaisuudet kuten hahmottaminen ja muistaminen. Tilastollisesti musikaalisen lahjakkuuden jakautuma on Gaussin käyrän mukainen: valtaosa meistä pystyy laulamaan omiksi tarpeikseen, ja hyvin lahjakkaita sekä täysin laulutaidottomia on hyvin vähän.

”Meill’ on metsässä nuotiopiiri …”

Ihminen on laulanut aina. Hyvin todennäköisesti laulu on puhetta vanhempi viestinnänmuoto.

Monen alan tutkijat ovat päätyneet olettamaan, että ihmisen suvussa laulunomaisen viestinnän fysiologiset ja neurologiset edellytykset olivat olemassa jo 1,8 miljoonaa vuotta sitten. Niin ikään uskotaan, että varhainen äänillä kommunikointi sisälsi kehon liikeviestintää ja kasvojen mimiikkaa mutta ei sanoille ominaisia täsmällisiä merkityksiä. Vasta nykyihmisen viestintä alkoi eriytyä kahteen suuntaan: laulu jatkoi lauluna samalla kun sen rinnalle ilmaantui alati tärkeämmäksi käynyt puhe.

TIEDE: Musiikki syntyi sanoitta

Afrikanihminen Homo ergaster eli Afrikassa 1,9–1,4 miljoonaa vuotta sitten. Tieteellinen nimi on lainattu kreikasta ja tarkoittaa työmiestä, mikä viittaa hauta- ja leiripaikkojen lähettyviltä löydettyihin työkaluihin. Melkein 2 miljoonaa vuotta sitten ihminen istui leirinuotiolla Afrikassa, valmisti työkaluja, paistoi lihaa – ja lauloi.

Timo Leisiö on laulun evoluutioon perehtynyt musiikintutkimuksen emeritusprofessori. Hän arvelee laululla tavoitellun alunperin turvallisuudentunnetta ja yhteisöllisyyttä – laulu liimasi heimon yhteen.

Ilman musiikkia elämä olisi erehdys.

Friedrich Nietzsche (1844-1900)

Vaikka fysiologiset edellytykset äänteiden tuottamiseen olivat jo olemassa, laulu oli pitkään sanatonta luonnon äänien matkimista, hymistelyä, hyräilyä, murahtelua, jokeltelua jne. Muistona tästä sanattomasta laulusta on mm. yleismaailmallinen tapa kommunikoida puhetaidottoman vauvan kanssa erilaisilla äännähdyksillä. Vanhimmat todisteet symbolisesta ajattelusta eli sanallisen kielen olemassaolosta ovat vasta 80 000 vuoden takaa.

Kuoro

Luultavasti musikaalisuus säilyi evoluutiossa ilman sanojen tukea satoja tuhansia vuosia, koska se edistää sosiaalisesti positiivista kommunikaatiota, ts. se ylläpitää harmoniaa ja yhteistyöhalukkuutta sekä edesauttaa suvunjatkamista. Leisiö ilmaisee asian kauniisti: musiikilla on elämää säilyttävä tehtävä.

Tärkeintä on tunne

Laulaminen on ihmiselle hyväksi solona vaikka jouluvalmistelujen ohessa, mutta varsinkin yhdessä muiden kanssa. Myös muiden tuottaman musiikin kuunteleminen tekee meille hyvää.

Ajankohtaisena todisteena laulun sosiaalisesta ulottuvuudesta toimivat kiivasta vauhtia lähestyvät 1.adventin Hoosianna-kirkko sekä miljoonia suomalaisia vuosittain keräävät Kauneimmat joululaulut -tilaisuudet. Yhteislaulun motiivit ovat tuskin vuosituhansien kuluessa muuttuneet; yhdessä laulaminen on säilynyt alkukantaisena mielihyvän ja yhteisöllisyyden lähteenä. Jouluajan yhteislaulutilaisuudet ovat oman kulttuurimme vuotuisrituaaleja, jotka ovat jatkumoa Afrikan leirinuotioilta alkaneeseen lauluperinteeseen.

Tunteiden tuottajana ja tunteiden käsittelyn avittajana musiikki on tehokkaammasta päästä, mikä selittyy siihen liittyvillä henkilökohtaisilla kokemuksilla. Kuten muutakin tietoa, ihmisen aivot prosessoivat laulua ja musiikkia oppimallaan tavalla. Reaktiomme musiikkiin nousevat siis muistista ja muistoista. Siksi aika adventista vuoden vaihteen toiselle puolelle on tulvillaan paitsi musiikkia kaikissa sen muodoissa niin myös nostalgiaa.

Hoosiannan ohella vaativa testi ovat Linnan juhlien avaustahdit itsenäisyyspäivänä. Kunniavieraina presidenttiparia saapuvat ensimmäisinä kättelemään sotaveteraanit Sibeliuksen Jääkärimarssin tahdissa. Kuka tätä voi katsoa ja kuunnella liikuttumatta?

Musiikki antaa maailmankaikkeudelle sielun ja ihmismielelle siivet, se saa mielikuvituksen lentoon ja herättää kaiken elämään.

Platon (427–347 eaa.)

Muita musiikkiin liittyviä juttuja: