Addiktioista paras

Kirjoitin kolme vuotta sitten hikiliikunnan vaikutuksesta aivokuntoon. Silloin oli julkaistu Jyväskylän yliopistossa tehty tutkimus, jossa selvitettiin eri liikuntamuotojen vaikutusta aivojen toimintakykyyn. Lajeista olivat vertailussa mukana pitkäkestoinen juoksu, intensiivinen HIIT intervalliharjoittelu ja perinteinen voimaharjoittelu.

Tutkimusta ei tehty meillä kaksijalkaisilla vaan rotilla, ja se kesti 6-8 viikkoa. Verrokkeina toimineet rotat elivät sen ajan häkeissään sohvaperunan elämää. Tulos oli selkeä: lajeista ainoa, joka lisäsi merkittävästi esimerkiksi mutkikkaiden tehtävien oppimisessa tarvittavien jyvässolujen määrää, oli aerobinen kestävyysharjoittelu. Se tarkoittaa sykettä huomattavasti nostavaa, hien pintaan tuovaa liikuntaa, jota ei tehdä pyrähdyksinä vaan pitkäkestoisesti.

Jäin tutkimuksen luettuani miettimään, miten siinä määriteltiin ”pitkäkestoinen” ja mitä se tarkoittaa ihmisen kohdalla. Kun ottaa huomioon eron rotan ja ihmisen koossa, vaikkapa säärien pituudessa, kaksijalkaisen luulisi joutuvan juoksemaan melkoisia matkoja ja aikoja päästäkseen vastaaviin tuloksiin. Juoksupyörässä parhaiten viihtyneet rotat saattoivat nimittäin juosta jopa ihmistyöpäivän verran vuorokaudessa. Koko juttu löytyy täältä ”Alzheimeria pakoon”.

Kysymyksiini antaa vastauksen Neurology-lehdessä julkaistu tuore tutkimus, joka tehtiin oman lajimme edustajilla. Osallistujien pienestä määrästä – 132 henkilöä – huolimatta tuloksia voi pitää luotettavina, sillä ne vahvistavat monien viime vuosina julkaistujen tutkimusten tuottamia käsityksiä.

Tutkitut olivat iältään 20-67 -vuotiaita, kognitiivisilta kyvyiltään normaaleja, oikeakätisiä ja tupakoimattomia, mutta kunnoltaan keskivertoa heikommalla tasolla. He kävivät kuntosalilla 6 kuukauden ajan neljästi viikossa. Kukin sessio oli pituudeltaan 30-40 minuuttia, jota edelsi ja seurasi 10-15 minuutin lämmittely- ja jäähdyttelyjakso. Toinen ryhmä teki aerobisia harjoituksia (kävelyä, juoksua, pyöräilyä) – kukin testattava 75 % tasolla henkilökohtaisesta maksimisykkeestään – ja toinen ryhmä venytteli.

Osallistujille tehtiin ennen harjoitusjaksoa, jakson puolivälissä ja harjoitusjakson jälkeen aivotoimintaan liittyviä testejä, joilla mitattiin mm. syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kykyä suunnitella tekemisiään, kielenkäsittelyä, tapahtumamuistia sekä kykyä ratkaista ongelmia.

Aerobisen liikunnan positiivinen vaikutus aivokuntoon oli merkittävä kaikilla osallistujilla, mutta suurin vanhimmilla. Erityisesti parantui toiminnanohjaus eli mm. käyttäytymisen säätely, tarkkaavaisuus ja tavoitteellinen toiminta, jotka kaikki heikkenevät iän myötä  erityisesti muistisairailla. Nelikymppisten testitulokset “nuortuivat” kolmekymppisten tasolle, kuusikymppisten puolestaan nelikymppisten tasolle, mikä viittaa siihen, että aerobinen liikunta parantaa jo heikentynyttä aivokuntoa. Osallistuneiden aivoissa tapahtui myös silmin nähtäviä muutoksia: aivokuvissa todettiin aivokuoren paksuuntuneen eli kudoksen määrän lisääntyneen.

Testaajien johtopäätös oli, ettei koskaan ole liian myöhäistä vaalia aivoterveyttään liikunnalla. Kuntourheilua karsastaville mainittakoon, että myös seksi lasketaan hikiliikunnaksi, kunhan se on riittävän rasittavaa ja pitkäkestoista.

Pitkään ajateltiin, että aivosolujen määrä on aikuisikään ehdittäessä vakio ja niiden ”kulumisesta” johtuva muistin heikkeneminen on osa normaalia vanhenemista. Nyt tiedetään, että aivosoluja syntyy ainakin 70 ikävuoteen asti, luultavasti läpi elämän, vaikka syntytahti iän karttuessa hidastuu.

Uudet solut syntyvät solunjakautumisen eli neurogeneesin seurauksena. Tulokkailla on kuitenkin viimeinen käyttöpäivä: solut kuolevat muutamien viikkojen kuluttua, ellei niitä oteta käyttöön. Olisi siis suotavaa tehdä säännöllisesti pieniä harmaita soluja hyödyntävää aivotyötä, ettei liikunnan aivoterveydelle tuottama hyöty valu hukkaan. Oppiminen linkittää syntyneet solut aivojen hermoverkostoon ja kasvattaa siten muistikapasiteettia.

Liikunnan vaikutuksen selittää verenkierron lisääntyminen aivoissa varsinkin hippokampuksen pykäläpoimussa, jossa uusia soluja pääasiassa syntyy ja joka myös säätelee muistitoimintoja ja oppimista.

Neurogeneesi on hidas ja jatkuva prosessi, jossa hippokampuksen pykäläpoimussa jakautuvista hermokantasoluista erilaistuu hermostollisia esisoluja, joista lopulta usean välivaiheen kautta noin kahden kuukauden kuluessa kypsyy uusia jyväissoluja. Vain osa uusista jyväissoluista liittyy olemassa oleviin tai uusiin toiminnallisiin hermoverkkoihin ja selviää hengissä. Pykäläpoimun uusille hermosoluille on ehdotettu useita eri tehtäviä. On mahdollista, että uudet hermosolut auttavat muodostamaan erillisiä hermostollisia edustuksia samankaltaisista, mutta erillisistä tapahtumista suhteessa aikaan ja ympäristöön. Heikentynyt neurogeneesi haittaa oppimista, kun taas oppiminen edistää neurogeneesiä, erityisesti kun tehtävä on monimutkainen.

Aikuisiän neurogeneesi hippokampuksessa mahdollistaa joustavan toiminnan 10.01.2018 Lauri Kantola, Tiina Pirttimäki & Miriam S. Nokia

Toinen, hieman epäsuorempi selitys liikunnan suotuisille vaikutuksille piilee luultavasti paremmassa unessa, jolla reipas liikunta palkitsee harrastajan. Neurogeneesi tapahtuu nimenomaan syvässä unessa, minkä lisäksi uni mm. mahdollistaa aivojen jätteenpoistojärjestelmän toiminnan. Kirjoitin aiheesta täällä ”Nukkukaa hyvin!”.

Varsinkin ulkoilmassa tapahtuvan reippailun hyödyt ovat todistetusti niin moninaiset, että vain nykyisestä ja etenkin tulevasta hyvinvoinnistaan piittaamaton fatalisti jää neljän seinän sisään puhelimeensa tuijottamaan.  Sitä paitsi nyt on alkamaisillaan ulkoliikunnan kannalta optimaalisin aika vuodesta, ja lisääntyvän valon ansiosta liikunnan aloittaminen on helpompaa kuin missään muussa kohdassa vuodenkiertoa.

Alku on useimmissa muutoksissa hieman hankala, mutta kun ei luovuta sohvan ensimmäisen seireenikutsun kuullessaan, liikunnasta kehkeytyy palkitseva tapa. Hikiliikunta saa nimittäin myös mielihyvää tuottavat hormonit hyrräämään, ja niihin on hyvin helppo jäädä koukkuun. Kun liikuntaharrastuksen aloittaa nyt hyvän valon aikana, ei siitä luopuminen tule syksyn ensimmäisillä pimeillä ainakaan heti mieleen.

Kohtuus kaikessa – liikunnasta ei pidä tehdä itselleen ylimääräistä stressin lähdettä. Jos ajatus liikunnasta alkaa pahasti ahdistaa, aerobisen harjoituksen voi korvata satunnaisesti vaikka tummalla suklaalla. Sillä on todistetusti hyvin samansuuntaisia terveysvaikutuksia kuin reippaalla liikunnalla. Niistä olen kirjoittanut täällä ”Oodi suklaalle” sekä täällä ”Fiksu syö suklaata”.

 

Laulun aika

Vuoden takainen juttu laulamisen tärkeydestä.

Adventin alkuun on enää 21 yötä, ja on aika alkaa avata ääntä ja harjoitella itkemättä laulamista.

Itkemättä laulamisen oppimiseen olen päättänyt kokeilla uutta strategiaa: kuuntelen seuraavat kaksi viikkoa satunnaisotoksia tunteisiin vetoavista klassikoista, jotka eivät ole joululauluja. Aloitin harjoittelun tänään Veteraanin iltahuudosta, ja  välittömästi kävi ilmeiseksi, että harjoittelua tarvitaan ympärivuorokautisesti.

Musiikki on tunteiden pikakirjoitusta

Leo Tolstoy (1828-1910)

Laulun taito

Laulaminen sinänsä onnistuu periaatteessa miltei jokaiselta.

Aivoissa toimiva kuulojärjestelmä on ihmisellä, muilla nisäkkäillä sekä linnuilla hyvin samankaltainen. Sen uskotaan kehittyneen noin 300 miljoonaa vuotta sitten edellä mainituille, merestä maalle nousseista selkärankaisista kehittyneille lajeille. Tutkijoiden mukaan kuulokeskus tulkitsee ääntä systemaattisella tavalla, joten jokainen normaalisti kuuleva ihminen on luonnostaan musikaalinen.

Kreikkalaisessa mytologiassa Evtérpi oli yksi yhdeksästä muusasta. Hänen toimialaansa oli musiikki. Muinaiset runoilijat nimittivät Evtérpiä ilon antajaksi, ja muusikot tapasivat pyytää häneltä inspiraatiota, ohjausta ja apua sävellystyöhän.

HeSan toimittaja Heidi Väärämäen haastattelema laulunopettaja, musiikin tohtori ja psykologi Ava Numminen on tutkinut väitöskirjassaan ihmisiä, jotka eivät osaa laulaa. Tulosten mukaan yleinen syy laulutaidottomuuden kokemukseen ei olekaan potentiaalin puute vaan äänen harjoituksen puute. Äänentuotannossa suurimman työn tekevät äänihuulet. Ne ovat lihaksia ja samalla tapaa kuin muutkin lihakset ne tarvitsevat käyttöä suoriutuakseen tehtävästään optimaalisesti sekä ylimääräisiä harjoituksia yltääkseen täyteen potentiaaliinsa.

Meillä suomalaisilla on Nummisen mukaan kuitenkin suurempikin ongelma: laulaminen muiden kuullen jännittää meitä. Tästä ainakin oma ikäluokkani voi häpeilemättä syyttää tapaa, jolla laulutaitoa usein opetettiin ja varsinkin, kuinka opin perille menemistä testattiin vielä ainakin 60-luvulla. Olen seisonut monen muun tavoin kauhun lamaannuttamana koko koulun edessä, kun opettaja polki ponnekkaasti urkuharmonia ja itse koetin ääni väristen esittää hyväksyttävästi hänen valitsemansa laulun.

YLE Radio1 -kanavalla alettiin kerätä kesällä 2018 varhaisia musiikki- ja laulumuistoja ohjelmassa ”Lapsuuden laulut”, ja nyt on meneillään jo ties kuinka mones kierros lapsuusvuosien ääniraitaa. Yksi kuulijoista muisteli kansakoulun laulukoetta. Hänen kohdalleen oli langennut laulettavaksi ”Laps´ Suomen ällös vaihda pois”, joka on kaikilla mittareilla mitattuna vaikea laulu aikuisenkin laulettavaksi. Ei ihme, jos julkinen esiintyminen on tuntunut arveluttavalta moisen koettelemuksen jälkeen.

Valitettavasti vaikuttaa siltä, ettei 1990-luvulle tultaessa oltu yhtään viisaampia. Tuolloin tehty tutkimus paljasti, että yli 75 % kasvatusalan ammattilaisista näki laulamisen vaativan erityislahjakkuutta. Toisin sanoen alaikäisen laulajan suoritusta arvosteltiin vielä tuolloinkin erityislahjakkuuden mittarilla.

Onneksi nykyisellä tubettaja-sukupolvella ei näytä olevan vaikeuksia esiintyä suurillekaan kuulijakunnille ja onneksi suomalaiset eivät aina noudata asiantuntijoiden ohjeistusta. Muuten mm. karaoken tuottama mielenterveydellinen ja sosiaalinen hyöty olisi jäänyt tältä hiljaiseksi ja juroksi kuvatulta kansalta saavuttamatta.

music-signs-1-1185680

Omaa kansakouluaikaista koelauluani en edes muista, mutta opettaja määritti esitykseni kuutosen arvoiseksi. Se ei estänyt minua laulamasta lukiovuosina koulumme teinikuorossa, vaikken mikään tähti ole koskaan laulun saralla ollutkaan – paitsi ehkä sen iloisen turistin mielestä, joka opasurani alkuvuosina lausui retkibussista poistuessaan: ”Tyttöhän laulaa kuin Katri-Helena”.

Perinteisesti seuramatkalla laulettiin aina tilaisuuden tullen ja varsinkin kun palattiin Rodoksen kuuluisien Embonan lammasjuhlien kaltaisista viinipitoisista tapahtumista. Mutkaisista teistä selvittiin pienellä onnella ilman oksennuspausseja, jos opas jaksoi laulattaa asiakkaita tauotta. Oman repertuaarini ensimmäinen laulu oli ”Rosvo-Roope” ja viimeinen ”Joka ilta kun lamppu sammuu”.

Luonnollisesti kaikki eivät ole laulutaidossakaan tasa-arvoisia. Perimän vaikutus musikaalisuuteen vaihtelee tutkijoiden mukaan 40:stä 70:een prosenttiin tutkimuksen fokuksesta riippuen. Eroja musikaalisuuden määrässä selittävät muut henkilökohtaiset ominaisuudet kuten hahmottaminen ja muistaminen. Tilastollisesti musikaalisen lahjakkuuden jakautuma on Gaussin käyrän mukainen: valtaosa meistä pystyy laulamaan omiksi tarpeikseen, ja hyvin lahjakkaita sekä täysin laulutaidottomia on hyvin vähän.

”Meill’ on metsässä nuotiopiiri …”

Ihminen on laulanut aina. Hyvin todennäköisesti laulu on puhetta vanhempi viestinnänmuoto.

Monen alan tutkijat ovat päätyneet olettamaan, että ihmisen suvussa laulunomaisen viestinnän fysiologiset ja neurologiset edellytykset olivat olemassa jo 1,8 miljoonaa vuotta sitten. Niin ikään uskotaan, että varhainen äänillä kommunikointi sisälsi kehon liikeviestintää ja kasvojen mimiikkaa mutta ei sanoille ominaisia täsmällisiä merkityksiä. Vasta nykyihmisen viestintä alkoi eriytyä kahteen suuntaan: laulu jatkoi lauluna samalla kun sen rinnalle ilmaantui alati tärkeämmäksi käynyt puhe.

TIEDE: Musiikki syntyi sanoitta

Afrikanihminen Homo ergaster eli Afrikassa 1,9–1,4 miljoonaa vuotta sitten. Tieteellinen nimi on lainattu kreikasta ja tarkoittaa työmiestä, mikä viittaa hauta- ja leiripaikkojen lähettyviltä löydettyihin työkaluihin. Melkein 2 miljoonaa vuotta sitten ihminen istui leirinuotiolla Afrikassa, valmisti työkaluja, paistoi lihaa – ja lauloi.

Timo Leisiö on laulun evoluutioon perehtynyt musiikintutkimuksen emeritusprofessori. Hän arvelee laululla tavoitellun alunperin turvallisuudentunnetta ja yhteisöllisyyttä – laulu liimasi heimon yhteen.

Ilman musiikkia elämä olisi erehdys.

Friedrich Nietzsche (1844-1900)

Vaikka fysiologiset edellytykset äänteiden tuottamiseen olivat jo olemassa, laulu oli pitkään sanatonta luonnon äänien matkimista, hymistelyä, hyräilyä, murahtelua, jokeltelua jne. Muistona tästä sanattomasta laulusta on mm. yleismaailmallinen tapa kommunikoida puhetaidottoman vauvan kanssa erilaisilla äännähdyksillä. Vanhimmat todisteet symbolisesta ajattelusta eli sanallisen kielen olemassaolosta ovat vasta 80 000 vuoden takaa.

Kuoro

Luultavasti musikaalisuus säilyi evoluutiossa ilman sanojen tukea satoja tuhansia vuosia, koska se edistää sosiaalisesti positiivista kommunikaatiota, ts. se ylläpitää harmoniaa ja yhteistyöhalukkuutta sekä edesauttaa suvunjatkamista. Leisiö ilmaisee asian kauniisti: musiikilla on elämää säilyttävä tehtävä.

Tärkeintä on tunne

Laulaminen on ihmiselle hyväksi solona vaikka jouluvalmistelujen ohessa, mutta varsinkin yhdessä muiden kanssa. Myös muiden tuottaman musiikin kuunteleminen tekee meille hyvää.

Ajankohtaisena todisteena laulun sosiaalisesta ulottuvuudesta toimivat kiivasta vauhtia lähestyvät 1.adventin Hoosianna-kirkko sekä miljoonia suomalaisia vuosittain keräävät Kauneimmat joululaulut -tilaisuudet. Yhteislaulun motiivit ovat tuskin vuosituhansien kuluessa muuttuneet; yhdessä laulaminen on säilynyt alkukantaisena mielihyvän ja yhteisöllisyyden lähteenä. Jouluajan yhteislaulutilaisuudet ovat oman kulttuurimme vuotuisrituaaleja, jotka ovat jatkumoa Afrikan leirinuotioilta alkaneeseen lauluperinteeseen.

Tunteiden tuottajana ja tunteiden käsittelyn avittajana musiikki on tehokkaammasta päästä, mikä selittyy siihen liittyvillä henkilökohtaisilla kokemuksilla. Kuten muutakin tietoa, ihmisen aivot prosessoivat laulua ja musiikkia oppimallaan tavalla. Reaktiomme musiikkiin nousevat siis muistista ja muistoista. Siksi aika adventista vuoden vaihteen toiselle puolelle on tulvillaan paitsi musiikkia kaikissa sen muodoissa niin myös nostalgiaa.

Hoosiannan ohella vaativa testi ovat Linnan juhlien avaustahdit itsenäisyyspäivänä. Kunniavieraina presidenttiparia saapuvat ensimmäisinä kättelemään sotaveteraanit Sibeliuksen Jääkärimarssin tahdissa. Kuka tätä voi katsoa ja kuunnella liikuttumatta?

Musiikki antaa maailmankaikkeudelle sielun ja ihmismielelle siivet, se saa mielikuvituksen lentoon ja herättää kaiken elämään.

Platon (427–347 eaa.)

Muita musiikkiin liittyviä juttuja:

 

Hyvä paha muovi

Aloitin huhtikuun alussa kokeilun. Halusin nähdä, kuinka paljon muovia yhden hengen talouteni tuottaa ja kuinka paljon sekajätettä jää jäljelle, jos kierrätän biojätteen, paperin, kartongin, metallin ja lasin lisäksi myös muovin.

Puolen vuoden kokeilun jälkeen tiedän vastaukset.

Muovijätettä syntyy kuukaudessa iso paperikassillinen, vaikka ostan mm. hedelmiä ja vihanneksia vain irrallisina ja pakkaan ne kaupassa paperipussiin. Pinoan kertyvät muovipakkaukset: pussit, pullot, rasiat, tuubit jne. kassiin sisäkkäin, joten kassilliseen sopii paljon muovia, vaikka painoa on niin vähän, että henkilövaakani tuskin reagoi kassin painoon.  Kierrätyslaatikkoon pakkaukset tulee heittää irrallisina niin, että lajitteluskanneri pystyy erottamaan muovilaadut toisistaan.

Sekajätettä tulee nykyisin minimaalisen vähän. Viikottainen sekajätemuovikassini on vaihtunut paperipussiin. Sinne heitän erilaisia epämääräisiä hippuja, jotka eivät löydä paikkaansa mistään kierrätyskategoriasta.

Näkymätön musta

Poikkeuksena hipuista on PVC ja musta muovi. PVC:n kuten kaikki muovilaadut tunnistaa pakkauksessa olevan kolmion sisällä olevasta numerosta: PVC:n tunniste on 03 tai 3.

Mustaa muovia ei lajitteluskanneri Riihimäen muovinkierrätyslaitoksessa tunnista eli ”näe” eikä mustaa muovia voi siksi kierrättää. Ongelma ei ole Riihimäen henkilökohtainen; musta muovi on värinsä takia mahdoton tunnistettava kaikille nykyisille skannereille.

Mustia pakkauksia käytetään yleisimmin mikroaterioille ja lihatuotteille, mutta myös esim. muoviset yrtti- ja kukkaruukut ovat useimmiten mustia. Elintarviketeollisuus käyttää mustaa muovia, koska ruoan oletetaan näyttävän paremmalta kuluttajan silmissä eikä siksi, että musta väri esimerkiksi edesauttaisi ruoan säilymistä. Yksinkertainen ratkaisu muovin kierrättämisen tehostumiseen on luopua mustasta väristä, mikä kasvattaisi kierrätyskelpoisten pakkausten määrää merkittävästi.

BBC uutisoi Englannin ja Walesin paikallishallintojen suunnittelemasta muutoksesta, joka toteutuessaan edellyttäisi muovien tuottajilta kaikkien kierrätykseen kelpaamattomien muovien valmistuksen lopettamista. Muussa tapauksessa ne tekevät maan hallitukselle esityksen, joka siirtää vastuun kierrätyskelvottoman muovin keräyksestä ja hävittämisestä tuottajille.

Tuottajavastuun kasvattaminen ja tuotannon ohjaaminen lainsäädännöllä olisi järkevä ja tehokas tapa vähentää muovin ympäristörasitusta. Tällä hetkellä kuluttajaa syyllistetään muovipakkausten ostamisesta, mutta todellisia vaihtoehtoja on hyvin vähän.

Olemme niin muoviriippuvaisia, ettei nopeita tapoja muovista luopumiseen ole. Kierrättämisen tehostaminen on ensimmäinen askel oikeaan suuntaan.

Suuri syntinen

Muovikeskustelussa tikun nokkaan on nostettu muovikassi. Selityksenä lienee se, että kassi on käytössä miltei kaikkialla ja siihen tartutaan automaattisesti. Maailmassa käytetään arviolta 2 miljoonaa muovikassia minuutissa – triljoona (1 000 000 000 000 000 000) kassia vuodessa. Kassien jäämiä on kaikkialla pallollamme: valtamerien syvänteistä Telluksemme eristyneimpiin osiin. Tämän oppi jokainen, joka katsoi David Attenboroughin hienon ja herättävän ”Sininen planeetta II” -dokumentin.

chartoftheday_12425_eu_plastic_waste_n

Kuva: Statista

Käytännössä suurin syntinen muovikasseista on hyvin ohuesta materiaalista tehty kassi tai pussi, joita meillä on lähinnä ruokakaupoissa HeVi-osastoilla. Ohuet pussit ovat kuitenkin paljon laajemmassa käytössä mm. Kreikassa, jossa kansalaiset ovat innokkaita muovipussien käyttäjiä: siellä käytetään tuplasti enemmän (keskimäärin 242-363/henkilö) pusseja kuin EU:ssa keskimäärin.

EU-muovidirektiivi vuodelta 2015 esitti, että jäsenvaltioiden tulee vähentää muovipussien käyttöä 75 prosentilla vuoteen 2020 mennessä ja 90 prosentilla vuoteen 2025 mennessä. Suorin tie kuluttajan käyttäytymisen muuttamiseen käy yleensä hänen lompakkonsa kautta, mistä syystä Kreikassa muovipussit muuttuivat maksullisiksi kuluvan vuoden alussa. Hinta on nyt 4 senttiä ja se nousee vuoden 2019 alusta 7 senttiin. Kertyvät tulot on tarkoitus käyttää ympäristönsuojeluun, mistä syystä hinnan virallinen nimi on eco tax.

Vaikutukset olivat nopeat ja merkittävät. Pussien käyttö väheni Kreikan kymmenessä suurimmassa supermarketketjussa tammi-maaliskuussa 76%. Lisäksi valtiolle kertyi myyntituloa ostetuista noin 100 miljoonasta pussista € 3 miljoonaa sekä vielä miljoona euroa arvonlisäverona.

Miljoonien muovipussien ohella mietin jokaisella Kreikan lomalla muovisten vesipullojen valtavaa määrää. Esimerkiksi Leroksella syyskuussa olessani kannoin hiki hatussa pullovettä hotelliin, koska vesijohtovesi ei ole vain ikävän makuista vaan oikeasti juomakelvotonta.

Olen varma, että kun Santorinilla pamahtaa seuraavan kerran, kraaterin syvyyksistä lentää taivaalle miljardeja muovipulloja. Kasvavat matkailijamäärät ja rajalliset/vähenevät luonnonvarat ovat yksi Kreikan monista kohtalonkysymyksistä.

Muovin koko kuva

Muovi on kevyttä, mikä on keskeinen selitys sen suosioon. Se ei kuitenkaan ole ympäristön kannalta pikkujuttu.

Muovin tuotanto on kaksikymmenkertaistunut 1960-luvulta lähtien, ja sen ennustetaan vielä kaksinkertaistuvan 20 seuraavan vuoden aikana. Sitä tuotetaan vuosittain yli 300 miljoonaa tonnia.

Elinkaarensa päähän tulleesta muovista kierrätetään Euroopassa alle 30 %.  Iso osa muovituotteista on kertakäyttöisiä, mikä tekee muovista ympäristönäkökulmasta tarkasteltuna hyvin kalliin materiaalin.

plastic_strategy_visual

Kuva: EU

Vuoden alussa julkaisemassaan tiedonannossaan ”EU:n strategia muoveista kiertotaloudessa” Euroopan komissio esitti seuraavan vertauksen: Miljoona tonnia kierrätettyä muovia tuottaa samat ilmastovaikutukset kuin jos maanteiltä poistettaisiin miljoona autoa.

Samasta lähteestä ovat peräisin myös nämä ongelman mittaluokkaa selventävät tiedot:

  • Muovituotanto ja -jätteenpoltto aiheuttavat 400 miljoonaa tonnia hiilidioksidipäästöjä.
  • Maailman kaiken muovijätteen kierrätys tuottaisi 3,5 miljardin öljytynnyrin säästöä vuodessa.
  • Meressä olevista roskista 80% muovia.
  • EU-rantojen ”löytötavaroista” 50% on kertakäyttömuovia: pieniä pakkauksia, kasseja, kertakäyttöisiä mukeja, kansia, pillejä ja ruokailuvälineitä.
Kertakäyttömuovia.jpg

Muovin lajittelu on edistyneessä ja ekologista imagoa tavoittelevassa Suomessa ällistyttävän uusi ilmiö: se alkoi vasta vuonna 2016. Tulokset ovatkin vielä vaatimattomia: muovijätettä kerätään vuodessa vain kilon verran asukasta kohden, vaikka sitä kertyy Suomen Uusiomuovi Oy:n arvion mukaan noin 13 kg/asukas.

Ilmastomuutoksen hillitsemiseksi on kuitenkin oleellisen tärkeää, että muovin kierrätys tehostuu: Sitran ja European Climate Foundationin selvityksestä ilmenee, että kierrätetyn muovin hiilidioksidipäästöt ovat noin kymmenesosa uuden muovin päästöistä.

Kokeilun lopputulos

Kierrätysoperaationi alussa olin yhteydessä taloyhtiööni, Rinki Oy:hyn, jolle Helsingin kaupunki on ulkoistanut kierrätyksen, ja lopuksi kaupungin virkamiehiin selvittääkseni, minne voin viedä kertyvät muovini, kun se aika koittaa.

Taloyhtiöni reaktio jäi asiakaspalvelijan ilmoitukseen: hän välittää kyselyn isännöitsijälle, joka palaa asiaan. Ei palannut eikä myöskään asiakaspalvelija enää vastannut, kun kysyin asiasta toistamiseen.

Rinki Oy:ltä sain selvityksen asioiden nykytilasta, samoin HSY:ltä (Helsingin seudun ympäristöpalvelut), kun otin heihin yhteyden elokuussa. Kumpikin taho ilmoitti, että kierrätysmahdollisuuden täydellinen puuttuminen kotikulmiltani johtuu siitä, ettei keräyspisteelle ole sopivia paikkoja.

Asun Lauttasaaressa, jossa on reilut 23 000 asukasta, mutta ei yhtäkään yleistä muovinkeräyspistettä. Sellaista ei ole myöskään kovin lähellä: matkaa kierrätysastialle Liisanpuistikkoon Kruununhakaan kertyy noin 6 km.

Kun muovin määrä kolmen kuukauden keräyksen jälkeen alkoi näyttää melkein liian suurelta kierrätykseen kuljetettavaksi, lähdin hieman pitkin hampain kassieni kanssa metromatkalle Liisanpuistikkoon. Tähän kuukausittaiseen reissuun menee noin tunti ja vartti.

Toisaalta jos jää aina odottamaan, että poliitikot, EU tai joku muu päättävä taho saa aikaan asiaan kuuluva lain ja järjestää palvelut sen mukaisesti, voi edessä olla pitkä odotus.

Lomani aikana uutisoitiin, että muovinkeräyksestä on tulossa pääkaupunkiseudun taloyhtiöissä pakollista. HSY käsitteli asiaa kokouksessaan noin kuukausi sitten, ja lopullinen päätös tehdään joulukuussa. Jos yksimielisyys saavutetaan, uusi jätehuoltomääräys astuu voimaan vuonna 2021.

Onneksi voimme itse päättää omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Päinvastoin kuin pessimistit väittävät, jokaiselle teolla on merkitystä. Suuret virrat kasvavat oikeasti pienistä puroista.

Jakamistalous, kiertotalous, kertakäyttökulutuksesta luopuminen … Kyse on yhteiskunnan ja yksilön arvovalinnoista.

LÄHTEITÄ

Odysseia 2018

Kuten aina ennenkin, myös tällä kertaa blogi jää hunningolle loman aikana.

Tiedoksi niille, jotka vielä käyttävät Naamakirjaa: siellä on jälleen julkinen, kaikille avoin ryhmä, jonka nimi on yllättävästi Odysseia 2018. Lyhyet päivitykset eivät korvaa  blogitekstejä, mutta toimivat ensiapuna, kunnes ehdin kirjoittaa muutamia lauseita pidempiä juttuja. Lomalla on,  ironista kyllä, oikeasti pulaa ajasta.

Tällä kertaa hyppelen Egeanmeren koilliskulmassa saarilla, jotka ovat miltei kiinni Turkin rannikossa. Turkin maantieteellinen läheisyys on aina vaikuttanut saariin ja vaikuttaa edelleen. Tässä vaiheessa historiaa se näkyy konkreettisesti mm. Mytilinin kaduilla merkittävänä muualta tulleiden määränä. Tämä ei tarkoita turisteja, joiden määrä romahti 2015 ja saattaa nyt pikkuhiljaa olla lähtemässä uuteen nousuun, vaan pakolaisia. Tästä kukaan maailmanmenosta kiinnostunut ihminen ei voi olla tietämätön. Ei myöskään EU.

image

Sininen hetki Mytilinin satamassa 

Vielä henkilökohtaisempi kokemus pakolaisuudesta saarelaisten sukuhistoriassa oli ”sotakorvauksina” suoritettu väestön pakkosiirto 1920-luvun alussa, jolloin ortodoksi-kreikkalaiset joutuivat lähtemään kodeistaan nykyisen Turkin alueelta; islaminuskoiset turkkilaiset siirrettiin vastaavasti Kreikasta meren yli toiseen suuntaan,

Tapahtunut synnytti tutkijoiden mukaan pakolaismentaliteetin, joka erottaa varsinkin Lesvoksen ja Khioksen asukkaat muista kreikkalaisista. Tästä ei-niin kepeästä aiheesta lisää tulevaisuudessa.

Tervetuloa mukaan Odysseialle!

 

 

Arvoilla onneen

hyvää suomestaKun viimeisin Maailman onnellisuustutkimus julkistettiin huhtikuussa, vastaanotto oli suorastaan stereotyyppisesti suomalainen: ”Mekö muka onnellisimpia?? … Ei voi pitää paikkaansa … Vale emävale tilasto …”.

Samaa saattoivat ajatella monet satunnaiset Suomen-kävijät, joiden mielestä vaikutamme usein totisilta torvensoittajilta.

Ja niinhän se onkin – siis emävale -, jos onnellisuus määritellään hymyn leveydellä ja esiintymistiheydellä, suukoilla ja haleilla, naamakirjaystävien lukumäärällä tai peräti maallisella mammonalla.

Sitä paitsi me emme edes halua näyttää onnellisilta ainakaan samalla lailla kuin ruotsalaiset, joiden hohtavan valkoiset hampaat loistavat alituisesti paistavan auringon kultaamissa kasvoissa, kun kaikki kansa kokoontuu hymyssä suin Skanssenin yhteislauluiltoihin kesätiistaisin. TV1 näyttää lähetykset suorana – suosittelen lämpimästi, sillä tapahtumassa tiivistyy ainakin meidän käsityksemme rakkaista läntisistä naapureistamme.

Raha ei riitä

Vaikka vauraus bruttokansantuotteen muodossa onkin yksi kuudesta onnellisuustutkimuksessa  mitatusta tekijästä, pelkästään suurella rahalla ei tässä kisassa irtoa ensimmäistä sijaa. Kultamitali edellyttää hyvää suoritusta myös terveen eliniän odotuksessa, sosiaalisissa turvaverkoissa, vapauden kokemuksessa omaa elämää koskevien päätösten suhteen, keskinäisessä luottamuksessa sekä avokätisyydessä ja auttamisen halussa.

Palkittu ekonomisti Richard Easterlin esitti vuonna 1974 sittemmin Easterlinin paradoksiksi nimitetyn teorian, jonka mukaan kansakunnan vaurauden lisääntyminen ei tarkoita automaattisesti kansallisen onnellisuuden lisääntymistä. Teoriaa on sittemmin kritisoitu.

Maalaisjärjellä varustettu kansalainenkin ymmärtää, että syvässä köyhyydessä elävälle oman onnellisuuden pohtiminen on tuntematonta luksusta ja toisaalta: jos Maslowin tarvehierarkian mukaiset perustarpeet (ruoka, juoma ja ilma sekä turvallisuus) on tyydytetty, ihmisellä on aikaa ja energiaa keskittyä onnellisuuden metsästykseen eli ”itsensä toteuttamiseen”. Kasvava vauraus lisää onnellisuutta väestötasolla kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että se jakaantuu oikeudenmukaisesti.

Onnellisuustutkimuksen kärkisijoilla ovat vuosi vuoden jälkeen samat maat ml. Pohjoismaat, jotka keikkuvat palkintosijoilla myös maailman verotustilastoissa. Näyttää siis siltä, että korkeat verot eivät vähennä yksilön onnellisuuden kokemusta, jos hän kokee saavansa rahoilleen vastinetta. Se edellyttää kärsivällisyyttä sijoittaa tulevaisuuteen sen sijaan, että elettäisiin vain tässä ja nyt.

Samassa veneessä

Verokarhun ja onnellisen kansalaisen lämpimässä suhteessa on kyse luottamuksesta. Se on tärkeää henkilökohtaisissa ihmissuhteissa, mutta tässä yhteydessä ehkä vielä merkittävämpi tekijä hallituksen ja kansalaisen välisenä liimana.

Me suomalaiset olemme – ellemme nyt suorastaan onnellisia – vähintäänkin myötämielisiä veronmaksajia niin pitkään kuin voimme luottaa, että hallituksemme käyttää yhteiseen kassaan kerätyt rahat yhteiseen hyvään. Terveydenhuolto ja koulutus ovat sijoituksia, joiden tuotoista jokainen kansalainen pääsee osallisiksi; olemme tässä paremmassa tilanteessa kuin ehkä mikään muu maa maailmassa, mikä tuppaa aika ajoin meiltä unohtumaan.

Presidentti Sauli Niinistö vastasi Linnan juhlien alla kysymykseen siitä, mikä on tärkein suomalainen arvo. Hän totesi ensin, että hyviä asioita on paljon, mutta nosti sitten esiin yhden tärkeimmän arvon.

–Tiedättekö, olemme niin hyvä porukka, että on paljon hyviä asioita. Mutta sanoisin, että se on luottamus, suomalainen luottamus. Suomalainen luottaa itseensä ja luottaa myös toisiin. Keskinäinen luottamus tuottaa sellaista tulosta kuin olemme nähneet sadan vuoden aikana, Niinistö vastasi.

Hän totesi pitävänsä sellaisista sanapareista kuin vapaus ja vastuu sekä oikeus ja velvollisuus.

Aamulehti 6.12.2017

Viranomaisluottamus on ansaittua, sillä Suomi on paitsi yksi maailman kehittyneimmistä maista niin myös yksi maailman turvallisimmista maista. Se voi tarkoittaa joskus liiallisilta tuntuvia varoituksia, ohjeistuksia ja vaatimuksia, mutta tuloksena on yhteiskunta, jossa arki rullaa tylsän tavallisena, ilman epämiellyttäviä yllätyksiä.

laatu-avainlippu-768x651_s800x0_q80_noupscale

Olemme valtaosin sääntöjä ja lakeja noudattava kansakunta. Usein negatiivisessa yhteydessä mainittu lainkuuliaisuus on suomalainen tapa puhaltaa yhteiseen hiileen eikä se kerro nöyristelystä sen kummemmin kuin auktoriteetin kunnioittamisestakaan.

Kreikkalainen tragedia

Onnellisuustutkimus palasi mieleeni, kun seurasin uutisointia Kreikan järkyttävästä maastopalosta ja sen seurauksista.

Kirjoitin 2015 jutussa Onnen lähteillä mm. näin:

Vuodesta toiseen jatkunut talouskriisi on testannut sosiaalisen pääoman kestävyyttä. Kreikkalainen kudelma – yhteisöjä koossa pitävä voima, sosiaalinen rakenneon repeytynyt rikki. Viranomaiset eivät aikaisemminkaan olleet kreikkalaisten silmissä luottoihmisten listan kärjessä, mutta kriisin myötä luottamuksesta ei ole jäljellä kuin muisto. Yhteiskunta ei kyennyt huolehtimaan omistaan; se jätti kreikkalaiset tuuliajolle.

Kauhistuttavat tapahtumat Attikan niemimaalla Matin lomakeskuksen alueella paljastivat repeytymän mittakaavan. Ensimmäinen palopaikalle saapunut ministeri syytti tapahtuneesta kansalaisia, jotka olivat hänen mukaansa lainvastaisilla rakennelmillaan mm. sulkeneet pakoreitit ja altistaneet itsensä ja kanssaihmiset tälle katastrofille. Raivostuneet henkiin jääneet puolestaan syyttivät viranomaisia hitaasta reagoinnista hätätilanteessa.

Valitettavasti Kreikassa laki jää usein vain teorian tasolle ja toteutus puuttuu. Karkeasti yleistäen: valtio ei valvo lakeja eivätkä kansalaiset noudata lakeja. Laki ei ole kaikille sama eikä kukaan kanna vastuuta. Loppupeleissä kaikki häviävät ja kaikki syyttelevät toisiaan. Matin maastopalossa tiedetään kuolleen yli 90 ihmistä, yli 20 on vielä kadoksissa. Kymmenet vapaaehtoiset sulkeltajat etsivät ruumiita merestä eilen, kun Matissa vietettiin ensimmäisiä palossa henkensä menettäneiden hautajaisia.

Presidentti Niinistön mainitsemista sanapareista Kreikassa eletään usein vapaus ja oikeus edellä; parien jälkiosa vastuu ja velvollisuus unohtuvat helposti sekä päättäjiltä että kansalaisilta. Tämän lyhytnäköisen toimintatavan hinta on jälleen kerran niin karmea, että itkettää.

Vakaat arvot – vakaa perusta

Onnellisuusraportin nimi on sen tekijöidenkin mielestä harhaanjohtava, ellei suorastaan väärä. Yksi kirjoittajista, professori John Helliwell toteaa raportin käsittelevän kokonaisvaltaista elämänlaatua eikä onnellisuuden tunnetta siinä merkityksessä kuin se arkikielessä ymmärretään. Hän käyttää myös sanaa content, joka on tunteena pitkäkestoisempaa ja hillitympää kuin sattumanvaraisempi ja häilyvämpi happiness.

Professori Helliwell kehottaa onnea tavoittelevia päättäjiä miettimään, mitä Suomessa ja muissa ”onneloissa” tehdään paremmin kuin muualla.

suomalaista osaamista

Vastaus on yksinkertainen. Tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja oikeusvaltion periaatteet ovat johtotähtiä pohjoismaisessa yhteiskuntamallissa. Arvot selittävät mahdollistavina tekijöinä Suomen ja Skandinavian maiden toistuvasti hyvät sijoitukset onnellisuustutkimuksessa ja lukemattomissa muissa kansallista elämän laatua selvittävissä kartoituksissa.

Pohjoismaissa osataan muuttaa vauraus hyvinvoinniksi. Tätä järjestelmää ei kannata tärvellä. Täydellistä utopiaa ei ole olemassa, mutta meidän lintukotomme olisi valtaosalle maailman väestöstä paratiisia parempi.

Viimeisimmässä onnellisuusraportissa kyselyyn vastanneiden joukossa oli kantaväestön ohella myös tutkittuihin maihin muualta muuttaneita. Tutkijoiden mukaan yllättävä tulos oli se, että mamut ovat suhteessa yhtä onnellisia kuin kantaväestö eli esim. Suomessa maahanmuuttajat ovat elämäänsä yhtä tyytyväisiä (tai yhtä tyytymättömiä) kuin kantasuomalaiset.

Tyytyväisyys ei siis ole ”kansanluonteen” piirre eikä geneettinen ominaisuus vaan jotain sellaista, joka on tulosta olosuhteista eli ympäröivästä yhteiskunnasta. Vain oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta pystyy tarjoamaan väestölle avaimia onneen varmistamalla sen, että elämän perusasiat ovat järjestyksessä kaikkien kohdalla.

Meitä suomalaisia professori Helliwell kehottaa relaamaan hieman ja nauttimaan onnestamme. Voisimme olla myös hieman ylpeitä saavutuksistamme.