Päivän prefiksi: post

Prefiksi eli etuliite: sanavartalon alkuun liittyvä affiksi, jonka lisääminen synnyttää uuden sanan.

Post (lat.): jälkeen, takana.  Yhdyssanan määreenä merkityksessä jälki ja myöhäis.

Perussuomalaisten 2011 jytkyn myötä jokamiehen sanavalikoimaan nousi myös toinen uudissana: postmodernismi. Sitä ei keksinyt eikä käyttänyt Timo Soini. Sanaan tarttui puolueen vaaliohjelmaa huolellisesti tutkinut media.

Ohjelmassa lukee näin: ”Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna … Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut … olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle”.

Postmodernismina tunnettu aate- ja taidesuuntaus ei tuottanut astioita eikä huonekaluja Matti Meikäläisen kotiin eikä Jokapoika-paitoja kaiken kansan kannettaviksi.

Stefan Lindforsin omintakeiset huonekalut, Leena Luostarisen unenomaiset maalaukset, monen kirjavat kerrostalot Helsingin Pikku-Huopalahdessa ja Jouko Turkan tunteita nostattanut Seitsemän veljeksen teatterisovitus edustavat kaikki omilla saroillaan postmodernia individualismia. Rajoja rikkovaa, kokeilevaa, värikästä, näyttävää.

andy_warhol_10_marylins.jpg

Ajoitus on tässä kohtaa kuin veteen piirretty viiva, mutta useimmat asiasta mielipiteen lausuneet sijoittavat modernismista jälkimodernismiin siirtymisen ajankohdan 1960-1970 -luvuille. Korkeimman kukoistuksensa jälkimodernismi koki 1980-luvulla voimakkaan talouskasvun siivittämänä.

Postmodernismi kyseenalaisti paitsi taiteisiin liittyvät niin myös aatteelliset itsestäänselvyydet. Tässä piillee selitys sille, että konservatiiviset persut ottivat nimenomaan postmodernismin maalitaulukseen ja toimivat niin tehdessään juuri sillä tavalla, jota postmodernismi vastusti kiihkeästi: ylhäältä annettuja ihanteita ja jonkun korkeamman tahon määrittämää oikeaa ja väärää.

Tieto ei ole passé

Edellämainittuun liittyen Jussi Alhroth kytki toisiinsa ansiokkaassa esseessään ”Vaihtoehtoisten totuuksien ajan syyllisiä on turha etsiä postmodernisteista – syylliset ovat paljon lähempänä” postmodernismin ja tuoreemman, niin ikään tunteita herättävän post-ilmiön.

Postmodernistit eivät tosiaan, kun Ahlroth toteaa, julistaneet: Mikä tahansa käy ja kaikki on yhtä totta, yhtä oikeaa tai yhtä hyvää. He ainoastaan edellyttivät oikeutta kyseenalaistaa tosiksi, oikeiksi tai hyviksi väitetyt, vakiintuneet käytänteet ja ajatusmallit.

Nyt kyseenalaistamisessa ollaan niin pitkällä, että tiedoksi hyväksytään mikä tahansa ja kenen tahansa aivoitus tai lausuma ilman, että sen paikkansapitävyyttä vaivaudutaan tarkastelemaan kriittisesti tai että edes arvioitaisiin lausujan pätevyyttä suhteessa aiheeseen. Elämme totuudenjälkeistä aikaa.

Muutama päivä sitten Oxford Dictionaries, joka valitsi ilmaisun post-truth vuoden 2016 sanaksi, lisäsi sen odotetusti sanakirjaansa muiden uudissanojen ohessa. Pohdiskelin ilmiötä marraskuisessa artikkelissa Valistuksen raunioilla.

Totuus on toki luonnostaan suhteellinen siten, että kunkin oma totuus on mitä suuremmassa määrin henkilöhistorian tulosta ja siksi subjektiivinen. Subjektiiviset totuudet ovat yleensä tiedostamattomia ja ne ohjaavat meitä autopilotti -moodilla, ellemme tietoisesti pysähdy pohtimaan niitä.

Ihan eri asia on tietoinen faktojen vääristely eli valehtelu. Fakta kun kuitenkin on, että aikuisten oikeasti on olemassa yksiselitteisiä tosiasioita. Niitä tuottaa tiede, joka tarkoittaa luotettavasti paikkansa pitäväksi todistettua tietoa: Maa kiertää Aurinkoa, vesi koostuu vedystä ja hapesta, Suomen pituus on linnuntietä mitaten 1157 km, maapallon pinta-alasta 70% on veden peitossa jne.

Olen innokas astrologian harrastaja ja tukevasti agnostikko – annan toisille totuuksille mahdollisuuden. Ensimmäiseksi olen kuitenkin tiedeuskovainen. Tieteelliset tosiasiat eivät ole mielipiteitä: tiede on objektiivisen totta, kunnes uusi, luotettava tieto todistaa toisin.

”Totuudenjälkeisyys” onkin paikkansa pitävä kuvaus ajastamme vain siinä määrin kuin me sen sallimme. Vastuu on meillä.

Erilaisuus tuo vaurautta

Pääministeri Justin Trudeau puki asian sanoiksi kertoessaan New York Times -lehdelle, että Kanada voisi olla ensimmäinen jälkikansallinen valtio. Hän lisäsi: ”Ei ole olemassa ydinidentiteettiä, ei valtavirta-Kanadaa”. Lokakuussa 2015 annettu lausunto ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota.

Kanadalaisille lausunto oli arkinen. Onhan yksi maan merkittävimmistä kirjailijoista, Mavis Gallant, määrittänyt kanadalaisen ”henkilöksi, jolla on järjellinen syy ajatella mahdollisesti olevansa kanadalainen” – mikä ei tosiaan ole selkeän voimakas kansallisen identiteetin julistus.

The Canada experiment: is this the world’s first ’postnational’ country?

Seuraava tunteita kuohuttava lisäys post-ilmiöiden sarjaan saattaa hyvinkin olla postnationalismi eli kansallisvaltion merkityksen heikkeneminen.

604aca6ff6ad6dc6e7af0a11c4f6b31f.jpgKun kansallisvaltioita rakennettiin Euroopassa romanttisen nationalismin hengessä, elettiin 1800-luvun loppua. Silloin luotiin fennomaanivetoisesti perusta myös yhden mielen ja yhden kielen Suomelle ja kirjoitettiin meidän suuri myyttinen tarinamme.

Nykyisin ajatus sisäänpäin katsovasta, erilaisuuden poissulkevasta kansakunnasta on aikansa elänyt, sillä maailmassamme vallitsee vahva keskinäisriippuvuus. ”No nation is an island” – ei edes Brittein saaret, brexitistä huolimatta.

Muurit rajoilla ja etniseen taustaan perustuvat maahanmuuttokiellot eivät ole tätä päivää. Sen tietää mm. edellä siteerattu Kanadan pääministeri Trudeau ja lukemisen arvoisen artikkelin perusteella myös valtaosa kanadalaisista. Kyse ei luonnollisesti ole vain myötämielisestä suhtautumisesta erilaisuuden rikkauteen vaan myös pragmaattisesta hyötyajattelusta: Suomen tavoin Kanadassakin syntyvyys laskee ja ikäluokat vanhenevat. Työ kaipaa tekijöitä, verot maksajia.

Maailman muuttuminen edellyttää vaihtoehtoisia määritelmiä kansalaisuudelle perinteisten geenien ja kielen sijaan tai rinnalle sekä keskustelua kansalaisuuden merkityksistä. Toivottavasti keksimme hieman hohdokkaamman määritelmän kuin ”jokainen, jolla on järjellinen syy ajatella mahdollisesti olevansa suomalainen”.

Post Scriptum

Kuin tilauksesta Yle näytti tätä pätkää kirjoittaessani uusintana ohjelman otsikolla Suomen historian myytit: Suomalaisten juuret. Ohjelma oli ”tarina siitä, kuinka kielen avulla luotiin suomalaisille menneisyys ja alkukoti. Eli mistä on peräisin ajatus, että tulemme ’Volgan mutkasta’? Kansallisen identiteetin taustoja avataan rap-artisti Palefacen johdolla”.

Ohjelman sanoma oli, että Suomi on keinotekoinen rakennelma, joka luomalla luotiin kansallisaatteen innoittamana. Kyytiä sai paitsi myyttinen menneisyytemme niin myös kaikkeen taipuva kantele, jonka säestyksellä Paleface riemastuttavasti rappasi.

Eiköhän tämän rakennelman sisään sovi muutakin väkeä kuin Elovena-tyttöjä ja Koskelan Jusseja.

Valitettavasti ohjelma ei ole enää katsottavissa.

Aamu iltaa viisaampi

Ihmisen älykkyys on nykykäsityksen mukaan valtaosin geneettistä. Pystymme kuitenkin itse vaikuttamaan perimämme rajoissa aivojemme toimintakykyyn jossain määrin jopa kypsässä keski-iässä. Yksi tärkeimmistä ja helpoimmista sekä itselleni mieleisimmistä tavoista edistää aivojen hyvinvointia on riittävä ja hyvä uni.

Mallia voi ottaa esimerkiksi Einsteinista, jonka aivotoiminnassa ei ollut moitteen sijaa ja jonka sanotaan nukkuneen vähintään 10 tuntia vuorokaudessa. Hänen kerrotaan mm. saaneen idean suhteellisteoriasta kesken unen, jossa annettiin lehmille sähköiskuja. Moni tietää omastakin kokemuksesta, että kun ongelman jättää hautumaan yön yli, aivot saattavat hyvinkin keksiä unen aikana ratkaisun pulmaan.

uni 1

Olen aina suhtautunut suurella epäluulolla sellaisten henkilöiden aivoituksiin, jotka kertovat tarvitsevansa unta vain muutaman tunnin yössä. Moisesta menosta ei voi seurata mitään hyvää. Valaisevana esimerkkinä vähäunisista mainittakoon herra Trump. Jos hän nukkuisi enemmän ja twiittailisi vähemmän, maailma saattaisi olla parempi paikka.

Unitutkijat ovat tosin löytäneet poikkeuksellisen vähäisen unentarpeen aiheuttavan geenimutaation, mutta se on äärimmäisen harvinainen. Sitä paitsi Trump ei ilmiselvästikään ”pärjää ihan hyvin muutamalla tunnilla”, kuten hän tapaa kehua.

Sweet dreams

Hyvä ja riittävä uni ei ole vain kiva juttu silloin, kun siihen on aikaa. Se on aivoterveyden kannalta välttämätöntä kaiken ikäisille. Nukkumalla me annamme aivoille tilaisuuden ahertaa omaksi parhaaksemme.

Viime vuonna uutisoitiin aivojen puhtaanapitojärjestelmästä, joka huolehtii nukkuessamme kuona-aineiden kuten Alzheimerin tautia aiheuttavan amyloidi-plakin poistamisesta. Järjestelyä tapahtuu myös aivojen pyöreästi miljardin hermosolun välisissä yhteyksissä, joista turhat siivotaan pois ja tärkeät arkistoidaan asianmukaisille alueille.

Perinteiseen aivotietouteen sisältyy käsitys siitä, kuinka tärkeää uni on muistamiselle ja tiedonkäsittelylle sekä mitä suuremmassa määrin myös mielentilalle ja -terveydelle. Aivot tarvitsevat riittävästi unta myös ehtiäkseen varastoimaan energiaa seuraavan valveillaolojakson askareita varten.

Siirrymme yön aikana vaiheesta toiseen unisyklissä, jonka keskimääräinen kesto aikuisilla on noin puolitoista tuntia ja jossa vuorottelevat kevyt uni ja syvä uni (yhteisnimike NREM-uni) sekä REM-uni, jonka aikana unien näkeminen tapahtuu. Unista elvyttävin on syvä uni, joka vaikuttaa uusien asioiden oppimiseen. REM-uni puolestaan liittyy taitojen kehittymiseen ja tunnemuistiin sekä mielialan säätelyyn. Jos esimerkiksi toivoo ymmärtävänsä Einsteinin suhteellisuusteorian, siitä kannattaa lukea illalla ennen valojen sammuttamista.

Pisin hidasaaltoisen syvän unen jakso ajoittuu normaalisti ensimmäiseen unisykliin, mutta aamuyöstä uni on jo pääosin kevyttä ja REM-unta. Tästäkin syystä useimmille hyvää unta arvostaville sopii paremmin aikainen kuin myöhäinen nukkumaanmeno.

Lisää älyä unesta

Lukemattomissa tutkimuksissa nukkumisen on havaittu parantavan päättelyä ja ongelmanratkaisukykyä, mutta yksiselitteistä syytä tähän ei ole kyetty antamaan.

Monet unitutkijat ovat kiinnostuneita unisukkuloiden (engl. sleep spindle) ja älykkyyden välisestä potentiaalisesta yhteydestä. Unisukkula on voimakas, muutaman sekunnin kestävä aktiivisuuspurkaus, jonka nimi johtuu sen tuottaman aivosähkökäyrän (EEG) muodosta.

Sukkuloita esiintyy lähinnä unen 2.vaiheessa ja satunnaisesti syvän unen vaiheessa, mutta ei lainkaan REM-unessa. Yön aikana syntyy tuhansia sukkuloita; tutkijoiden mukaan niiden määrä on yksilötasolla suhteellisen vakio.

On esitetty, että suurempi unisukkuloiden määrä kertoo keskivertoa paremmasta  kyvykkyydestä päättelykykyä edellyttävissä tehtävissä kuten täysin uudenlaisten ongelmien ratkaisussa ja monimutkaisten mallien ja suhteiden tunnistamisessa.

Unisukkulat saavat alkunsa aivojen sisärakenteissa, talamuksen eli näkökukkulan alueella. Valvetilassa talamus on kuin vaihde, joka ohjaa saapuvia näkö-, ääni- ja tuntoaistimuksia oikeille alueille aivokuorelle, jossa ne analysoidaan ja jossa tehdään päätös vaadittavista toimenpiteistä.

Terveellä henkilöllä siirtyminen valveesta uneen tapahtuu hetkessä, kuin keinulaudan heilahdus asennosta toiseen.

Duodecim-lehti

Kun me alamme nukkua, talamus vaihtaa tehtävää ja toimii pään sisäisenä korvatulppana koodaamalla saapuvat signaalit tunnistamattomaan muotoon, minkä seurauksena tieto tyssää talamukseen. Tästä aiheutuva aivokuoren vähenevä aktiivisuus näkyy unisukkulana EEG:ssä.

Ehkä toimintakykyisistä aivoista pitäisikin antaa kiitos hyvin työnsä tekevälle talamukselle unisukkuloiden sijaan – sukkula kun näyttää ainakin maallikon silmissä olevan prosessin sivutuote.

Unisukkuloiden oletettu yhteys älykkyyteen saattaa selittyä sillä, että sukkulan yhteydessä aktivoituvat juuri samat aivojen osat eli talamus ja aivokuori pienine harmaine soluineen, joita käytämme myös loogisessa päättelyssä.

Jo 60-luvulla havaittiin yhteys myös unisukkuloiden suuremman määrän ja kehitysvammaisuuden välillä. Tuolloin esitettiin, että kyseessä saattaisi olla älykkyyden ääripäihin tavalla tai toisella liittyvä ilmiö.

Arvostetun Max Planck -instituutin tutkimus (2014) ei tätä ajatusta vahvistanut eikä siinä myöskään löydetty yhteyttä sukkuloiden määrän ja älykkyyden, ainoastaan sukkuloiden taajuuden, keston ja älykkyyden välillä, tämäkin vain naisilla. Päinvastaiseen tulokseen päätyivät kanadalaistutkijat viime vuonna. He totesivat unisukkuloiden olevan ”biologinen, tiedollisia kykyjä osoittava markkeri”.

Täysin avoin on toistaiseksi kysymys munasta ja kanasta: tuottaako älykkyys tavallista enemmän unisukkuloita vai unisukkalat tavallista enemmän älykkyyttä? Tässä vaiheessa ei ehkä vielä kannata alkaa nukkua aiempaa enemmän vain sukkuloiden lisääntymisen toivossa.

Hieman yllättävää useammissa tutkimustuloksissa on ollut se, että positiiviset vaikutukset päättelykykyyn olivat yhteydessä unisukkuloiden esiintymiseen naisilla yöunessa, mutta miehillä päiväsaikaan tapahtuvilla nokkaunilla (testatut miehet nukkuivat 100 minuuttia). Vaikutus oli naisilla myös voimakkaampi kuin miehillä.

Unitutkijoiden mukaan ero saattaa selittyä naisten taipumuksella tehdä monia asioita yhtä aikaa, mistä johtuen heidän aivonsa ovat kovemmassa käytössä ja tarvitsevat siksi enemmän unta. Yöllä ja päivällä nukutun unen eroihin liittyvät luultavasti myös hormonit. Myös geneettiset erot vaikuttavat, sillä unirytmi on perinnöllinen ja perinnöllisyys vaikuttaa puolestaan mm. aivon rakenteisiin.

On siis mahdollista, että Einstein ei ollutkaan älykkyydessään ainutlaatuinen pitkien yöunien ansiosta vaan siksi, että hän harrasti myös nokosia, tosin maksimaalisen lyhyitä, joita nykyslangilla kutsuttaisiin nimellä power nap. Varmistaakseen unen jäämisen vain ohikiitävän hetken mittaiseksi Einstein piti nokosille käydessään kädessään lusikkaa. Sen alapuolella lattialle hän sijoitti metallivadin, johon lusikka putosi, kun Einsteinin ote herpaantui uneen vaipumisen seurauksena.

… ja sillä on sininen auto
ja se auto hyrrää näin
surrur, surrur ja lähtee
unen sinistä maata päin

ja pieni sateenvarjo
on aivan kallellaan
ja sinistä unien kirjaa
se kantaa kainalossaan
ja unien sinimaahan
se lapset autolla vie.

surrur, surrur ja sinne
on sininen, uninen tie.

Tapio Rautavaara: Sininen uni

LÄHTEITÄ

Maailmanparannusta

Tekoälyn vallankumous on vasta alkanut, mutta on jo selvää, että oppivat koneet ja algoritmit mullistavat elämämme.

Timo Honkela HeSa 5.2.2017

Olen pudonnut pahasti teknologian kehityksen vauhdista. En tosin onneksi tiennyt, kuinka pahasti, ennen kuin aloin tutkia tarkemmin tekoälytutkija Honkelan keskeisiä osaamisalueita: neuroverkkoja, itseorganisoivia karttoja, koneoppimista ja kieliteknologiaa. En tiennyt niistä juuri mitään.

Honkela sen sijaan on työskennellyt aiheiden parissa 1980-luvulta alkaen eikä suinkaan tutkijankammion hämärissä vaan ihan ihmisten ilmoilla yliopistoissa ja korkeakouluissa. Hän on ollut mukana kansainvälisesti tunnetun, neurovelhoksi tituleeratun Teuvo Kohosen ryhmissä ja myös julkaissut tämän kanssa lukemattomia tieteellisiä artikkeleita.

Kartanpiirtäjä

Akatemiaprofessori Teuvo Kohonen, nyt jo yli kahdeksankymppinen ”eläkeläinen”, oli liikkeellä vielä aikaisemmin. Häntä alkoi kiinnostaa jo tutkijan uransa alkumetreillä, voivatko koneet oppia ja jos, niin miten. Vastauksia Kohonen haki konkreettisesti pään sisältä vertailemalla aivojen ja tietokoneiden toimintaa. Pohdinta tuotti tulokseksi Kohosen muistiperiaatteen, jonka mukaan aivot rakentavat tiedonjyvistä isoja kokonaisuuksia korrelaatioiden eli vastaavuuksien kautta. Vertaamalla tietoja keskenään aivot osaavat yhdistää yhteen kuuluvat asiat.

Muistitieteessä puhutaan assosiaatiomuistista. Yksi muistamisen perussäännöistä on, että ihminen kykenee muistamaan mitä tahansa, jos muistettavat asiat ovat yhdistettävissä eli assosioitavissa jo aiemmin opittuihin asioihin. Irrallinen knoppitieto katoaa useimpien aivoista saman tien taivaan tuuliin.

Aivojen toimintatapaa imitoiden Kohonen kehitti itseorganisoituvan neuroverkon, lyhyesti SOM (engl. self-organizing map), jonka avulla pystytään järjestelemään ja luokittelemaan valtavia tietomassoja – nk. big data – hakemalla niistä lainalaisuuksia ja opettamalla samankaltaiset asiat hakeutumaan toistensa lähelle. Tuloksena syntyvällä kartalla näkyy ”kasaumia”. Toimintaa kutsutaan neurolaskennaksi ja SOMia joskus myös Kohosen algoritmiksi.

image14

Kuvassa on esitetty itseorganisoituvan kartan avulla maapallon maiden köyhyysaste. Kartta perustuu maailmanpankin tilastoihin vuodelta 1992, joista on poimittu 39 erilaista elämänlaatua kuvaavaa muuttujaa kartan luomista varten. LÄHDE: Timo Ryhänen

Kohosen lähestymistapa tuo mieleen Antoni Gaudín. Tämä Barcelonan kuuluisan Sagrada Família -kirkon suunnitellut, rakennustaiteen orgaaniseen koulukuntaan luokiteltu arkkitehti otti hänkin mallinsa luonnosta.

Luvuista sanoihin

Numeerista neuroverkkomenetelmää voidaan hyödyntää myös sanojen tunnistamiseen ja järjestelyyn.

Kohosen 1990-luvulla vetämässä WEBSOM-projektissa tutkittiin laajoja tekstiaineistoja lisäämällä valittuihin sanoihin tunnisteeksi umpimähkäisiä lukuja. Sanat syötettiin neuroverkkosovellukseen, joka analysoi sanojen väliset suhteet ja tuotti analyysin tuloksena sanaluokkakartan. Kartta visualisoi sanojen keskinäiset suhteet.

Kyseessä on koneoppimiseksi kutsuttu ilmiö. Koneet oppivat monella tavalla. Olen viime aikoina taistellut valtavaa roskapostivyöryä vastaan. Ensimmäinen käyttämäni keino oli lisätä sana-muotoisia suodattimia estämään mainospostien perillepääsy. Tätä kutsutaan ohjatuksi oppimiseksi: Kerron ohjelmalle, että kun viesti sisältää esimerkiksi sanan RayBan, viesti kuuluu roskiin. Toinen tapa lähestyä ongelmaa on vahvistettu oppiminen. Sähköpostiohjelma merkitsee tietyt postit roskapostiksi, ja jos olen samaa mieltä, kehotan ohjelmaa poistamaan ne. Annan siis vahvistavaa palautetta.

Kohosen kartat ovat ohjaamattoman oppimisen tulosta. Siinä tietomassa heitetään verkkoon ja annetaan sen hoitaa vertailu, ryhmittely, erottelu ja järjestely parhaaksi katsomallaan tavalla – kuten ihmisen aivot tekevät.

Sattumalta päivän lehdessä kerrottiin tänään yhteisömedia Suomi 24 toiminnasta seuraavaa:

Suomi 24:n keskusteluissa julkaistaan noin 16 500 kommenttia vuorokaudessa. Massasta pitäisi suodattaa pois palvelun sääntöjen vastaiset kommentit. Säännöissä on kielletty esimerkiksi rasismi, porno ja toisten käyttäjien herjaaminen.

Teinilän mukaan tekoäly tunnistaa noin 90 prosenttia sellaisista kommenteista, jotka samaa työtä tekevä ihminenkin suodattaisi pois.

”Kymmenen prosenttia on rajatapauksia, joissa ihmismoderoijakin saattaisi miettiä, että onko tämä asiallista vai ei”, (viestintäasiantuntija) Teinilä sanoo.

Tekoäly oppii samalla kun se työskentelee.

”Systeemi toimii niin, että ihminen moderoi pienen määrän, ja sen mitä ihmisen tekee, kone oppii ja pystyy automatisoimaan suuriin massoihin”, (Utopia Analytics -yrityksen toimitusjohtaja) Paukkeri kertoo.

Oppiva kone tunnistaa myös sellaisia sanoja ja ilmaisuja, joita sille ei ole vielä opetettu. Järjestelmän erikoisuus on, että se ei perustu sanalistoihin vaan muun muassa tilastolliseen mallintamiseen.

”Vaikka tulee uusi ilmaus jota se ei olisi ikinä nähnyt, kone pystyy tunnistamaan, että nyt on vihapuheesta kyse”, Paukkeri sanoo.

WEBSOM-projektin tulokset olivat merkittäviä myös kielitieteellisestä syystä. Modernin kielitieteen isäksi usein kutsutun Noam Chomskyn mukaan on olemassa hänen universaaliksi kieliopiksi nimeämänsä ihmiselle lajityypillinen ominaisuus, joka tekee kielen oppimisen mahdolliseksi. Suomalaistutkijat kuitenkin osoittivat, että kielen oppiminen on mahdollista myös koneille. Vähän sama tilanne kuin Kopernikuksen todetessa, että me maalaiset kierrämme auringon ympäri eikä aurinko pallomme ympäri.

Sanoista tekoihin

Tässä kohtaa tarinaa päästään viimein Timo Honkelaan, joka oli mukana WEBSOMissa

Liike-elämä on luonnollisesti innoissaan tekoälytutkimuksesta, jonka erilaisia sovelluksia käytetään jo laajalti lääketieteestä liikenteeseen. Avokätisimmät tuotekehittelyn rahoittajat ovat Applen, Googlen ja Facebookin kaltaiset globaalit toimijat, joiden raakadatan osa miltei jokainen meistä jo on. Kyseessä ei ole ystävällinen uteliaisuus vaan taloudellisen hyödyn tavoittelu: mitä enemmän meistä on tietoa, sitä paremmin meille pystytään kohdistamaan osuvaa mainontaa.

Honkelaa kiinnostavat kuitenkin ensisijaisesti tekoälyn yhteiskunnalliset vaikutukset; hänen näkökulmansa on humanistinen. Näkökulman tuotoksena on syntynyt ajatus ”rauhankoneesta”.

Kyseessä olisi sovittelija-SOM, joka hyödyntäisi nykytietokoneiden kykyä mallintaa mm. tunteita ja puheen sävyjä ml. sanojen erilaisia merkityksiä eri ihmisille. Honkelan sanoin ”tekoäly voisi auttaa ihmisiä tulemaan paremmin toimeen keskenään”. Työn alla on merkitysneuvottelujen menetelmä, jossa kone oppii ihmisten eri tapoja käyttää kieltä ja sanoille annettuja eri merkityksiä.

circle-1300241_960_720Jaetut merkitykset ovat vuorovaikutuksen onnistumisen kannalta keskeisen tärkeitä tuttujenkin kesken, mutta asian tärkeys korostuu, jos viestijät viestivät eri kulttuureista – kansallisista tai alakulttuureista – käsin. Näen jo silmissäni Honkelan äärettömän kieli- ja viestintätaitoisen Rauhankoneen, joka robotin hahmossa istuu globaaleilla areenoilla rakentamassa siltoja konfliktien osapuolien välille.

Ajatus kuulostaa näin esitettynä yksinkertaiselta, mutta on tietenkin kaikkea muuta. Maailman miljardit ihmiset puhuvat yli 6000 kieltä ja lukemattomia  murteita, he edustavat suurta määrää toisistaan poikkeavia kulttuureja. Merkitykset ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä ja myös tilannekohtaisia. Muuttujia on niin paljon, ettei edes yhteinen kieli takaa yhteisymmärrystä. Tässä ei Google-kääntäjästä ole apua, vaikka sen taidot ovatkin kehittyneet merkittävästi lyhyessä ajassa. Tarvitaan järeämpiä aseita.

Rauhankone on paras kuulemani ajatus pitkään aikaan tässä eripuraisessa maailmassamme, mistä syystä osallistun elämäni ensimmäistä kertaa joukkorahoitukseen. Tekoäly tulee, tahdoimmepa sitä tai emme, ja on parempi olla niiden joukossa, jotka pyrkivät edistämään sen käyttöä ihmiskunnan yhteiseen hyvään.

Uskallan ilman koneita, ihan oman hermoverkon varassa ennustaa, että Timo Honkelan kirjasta tulee maailman laajuinen bestseller. Se kannattaa lunastaa jo nyt: Rauhankone – Timo Honkelan testamentti.

In short, the rise of powerful AI will be either the best, or the worst thing, ever to happen to humanity. We do not yet know which.

Stephen Hawking

Uhka ja mahdollisuus

Algoritmi ja tekoäly – näitä sanoja ei pääse yrittämälläkään pakoon. Tekoäly on meille tietokoneajan ihmisille tuttu juttu: ohjelma, joka kykenee nk. älykkäisiin eli ihmisen toimintaa muistuttaviin tehtäviin salamanopeasti. Minä kysyn, läppäri vastaa – ja useimmiten vielä jotain oikeansuuntaista. Algoritmi on puolestaan perusta, jonka varaan tekoäly rakennetaan.

Tekoäly kattaa algoritmipohjaiset, koneoppimiseen perustuvat, automatisoidut ratkaisut.

Tekoäly tulee – oletko valmis?

Algoritmin juurille

muammad-ibn-ms-al-khwrizm-1Sanan algoritmi kanta piilee Muhammed ibn-Musa al-Khwarizmin nimessä.

Al-Khwarizmi (noin 780-850) oli mm. matemaatikko ja tähtitieteilijä, joka eli muinaisessa Persiassa abbasiidien aikakaudella (noin 740-1258) ja työskenteli ”Viisauden talossa” Bagdadissa, ajan kulttuurin ja tieteen keskuksessa.

Latinassa muotoon algorismus muokkautunut sana tarkoitti alun perin ”arabialaisten numeroiden systeemiä”. Oikeasti kyseessä on 500-600 -luvun Intiassa kehitelty kymmennumerojärjestelmä, jonka Al-Khwarizmi teki tunnetuksi länsieurooppalaiselle tieteen maailmalle ja jota edelleen käytämme.

Ensimmäiset ohjelmointikielet olivat ykkösten ja nollien sommitelmia, joten ei ole ihan tuulesta temmattua kutsua Al-Khwarizmia tietokoneen isoisäksi.

Algoritmi: mitä se on?

Yksinkertaisesti ilmaistuna algoritmi on toimintaohje. Hieman laventaen se tarkoittaa matematiikassa ja tietojenkäsittelyssä järjestelmällisesti suoritettuja, tarkasti määriteltyjä ja siksi yksiselitteisiä/yksikäsitteisiä käskyjä tai ohjeita jonkin toiminnon suorittamiseksi ja tavoitteen saavuttamiseksi.

#include <stdio.h>
int main(void)
{
int a, b, c;
printf(”Anna 1. luku:\n”);
scanf(”%d”, &a);
printf(”Anna 2. luku:\n”);
scanf(”%d”, &b);
c = a + b;
printf(”Antamiesi lukujen summa on %d\n”, c);
return 0;
}

Käskyt annetaan ohjelmointikielellä. Puhutun ymmärtämiseen perustuvissa ohjelmissa laite tulkitsee ihmispuheen konekielelle. Hello Siri! (Siri asuu iPadissä ja on aina valmiina kuin partiolainen tekemään kaikenlaisia pikkupalveluja.)

Esimerkiksi Googlen kaltaisten hakukoneiden käyttämillä algoritmeillä määritellään se tieto, jota haetaan valtavasta tietomassasta. Mitä tarkemmin rakennettu algoritmi eli mitä parempi koodaus (kolmas aikamme tärkeä sana), sitä relevantimpia vastauksia.

Sosiaalinen media käyttää luonnollisesti algoritmejä. Mitä enemmän annamme itsestämme tietoja somessa, sitä osuvampia mainoksia ruudulle ilmaantuu. Ne eivät ole sattumaa, sillä me itse muokkaamme uutisvirtaa, jota esimerkiksi Facebook meille syöttää. Tykkää, kommentoi ja jaa – kaikki tekemiset muokkaavat käyttäjäprofiiliamme eli algoritmiä, joka ohjaa meille suunnattua uutisvirtaa ml. mainoksia. Tämä luonnollisesti edesauttaa synnyttämään sen kuplan, jossa viestimme kaltaistemme kanssa.

Algoritmin omaisesti hoituvat myös monet virtuaalisen maailman ulkopuolella tehtävät arkiset toimet. Ruokaohje on kuin algoritmi, jonka ohjeita askel askeleelta noudattamalla saadaan hyvällä onnella lopputulokseksi toivotun kaltainen ateria. Ikean huonekalujen koontiohjeet ovat myös algoritmejä, jotka epäilemättä toimivat, jos lukee ne ennen hyllyn rakentamiseen ryhtymistä eikä vasta jälkikäteen. En ole vielä kokeillut moista toimintamallia.

Yhtäkkinen innostukseni algoritmeistä on tulosta viikko sitten lukemastani artikkelista ja tämän päivän lehdessä julkaistusta jatko-osasta. Kyse on aivosyöpää sairastavan tekoälytutkija Timo Honkelan projektista, jota ollaan toteuttamassa joukkorahoituksella. Honkela kirjoittaa kirjaa, jonka nimi on kaltaistani idealistia puhutteleva  ”Rauhankone”. Sairauden takia Honkelan aika on käymässä vähiin, mistä syystä ystävät ja kollegat tulivat apuun.

Lisää Honkelan ajatuksista seuraavassa jutussa muutaman päivän kuluttua.

Maailmanrauha on turhan pateettinen sana, mutta kyse on siitä, että tekoäly voisi auttaa ihmisiä tulemaan paremmin toimeen keskenään.

Timo Honkela HeSan haastattelussa 5.2.2017

Ulos kuplasta?

Monelta suunnalta tulee nyt sama haaste. Viimeisinä asian nostivat esiin Yhdysvaltojen väistyvä presidentti Obama ja viisaustutkija Eeva Kallio Jyväskylän Yliopistosta.

And increasingly, we become so secure in our bubbles that we accept only information, whether true or not, that fits our opinions, instead of basing our opinions on the evidence that’s out there…If you’re tired of arguing with strangers on the Internet, try to talk with one in real life.

Presidentti Obama jäähyväispuheessaan 11.1.17

Bubble: Used to refer to a good or fortunate situation that is isolated from reality or unlikely to last; A place or position that is protected from danger or unpleasant reality.

Oxford Dictionaries

Helsingin Sanomien haastattelema Kallio  puolestaan lainasi tuttua psykoterapeuttia: ”Ihmiset haluavat olla omahyväisen tyytyväisiä siihen, että ovat aina oikeassa”.

Kupla (kuv.):  Samanmielisten ihmisten piiri. Ilmaus yleistyi eduskuntavaalien jälkeen, kun perussuomalaisten menestystä kummastelevien ihmisten sanottiin elävän omassa ”kulttuurikuplassaan”; vrt. puna-viherkupla.

Kotus

Kallion määritelmän mukaan viisas ihminen tuntee asioista monet näkökulmat ja osaa niiden pohjalta muodostaa eettisesti kestävän mielipiteen, jonka on vielä tarvittaessa valmis muuttamaan. Hän elää niin kuin opettaa: Kallio mm. lukee Hommafoorumia nähdäkseen, mitä muuta mieltä asiasta voi olla kuin hän itse on ja miksi.

Viisaudelle on monia määritelmiä, mutta useimmat niistä sisältävät ajatuksen kokemuksen kautta oppimisesta.

Omista mielipiteistä ja kokemuksista poikkeavalle toiseudelle altistuminen opettaa yleensä näkemään asioita uusista näkökulmista. Tutussa pitäytyessään ihminen on kuin kala vedessä: se ei edes tiedä muusta. Vasta joutuessaan kuivalle – tai vieraalle – maalle, kala/ihminen toteaa, että muitakin vaihtoehtoja on olemassa.

Kulttuurienvälisessä kohtaamisessa vaikeudet aiheutuvat useimmiten nimenomaan siitä olettamuksesta, että oma oikea on ainoa tai ainakin paras oikea ja vieläpä ”luonnollinen” tapa nähdä asia. Tämä pätee, oli sitten kyse kansallisista kulttuureista tai alakulttuureista: uskonnoista, heimoista, harrastelijapiireistä, poliittisista suuntauksista jne. Meillä ihmisillä on vahva taipumus katsoa ja tulkita maailmaa omien itsestäänselvyyksiemme läpi.

sound-bubble-audioorbGlobalisoituminen tuo muutoksia tähänkin asiaan. Lapset käyvät pienestä pitäen monikulttuurissa päiväkodeissa ja kouluissa, elävät vieraissa kulttuureissa vanhempien työn takia tai ovat opiskelijavaihdossa ulkomailla. Internet monipuolistaa maailmankuvaa, hyvässä ja pahassa. Kaikki kuvatut kokemukset sekä tutkitusti myös korkeakoulutus laajentavat näkökulmaa ja kartuttavat näkökulmien määrää ja opettavat siten hyväksymään, että minun mustani voi olla jonkun toisen valkoinen.

Aina uuden kohtaaminen ei tuota uusia katsontakantoja. Vieraus saatetaan syystä tai toisesta kokea niin suurena uhkana, että sen kohtaaminen saa tarraamaan entistäkin kiihkeämmin tuttuun ja turvalliseen: on olemassa vain yksi totuus.

Toinen ääripää yksisilmäisyyden ja avarakatseisuuden jatkumolla on kulttuurien tutkimuksessa kätetty  käsite relativismi. Alkuperäisessä merkityksessään kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen terminologiassa relativismi tarkoittaa, että kutakin kulttuuria on mahdollista arvioida vain sen omasta kontekstista käsin. Termistä on sittemmin tullut suvaitsevaisuuden kaltainen kirosana, jonka tulkitaan tarkoittavan kaiken olevan yhtä hyvää/pahaa, oikein/väärin, hyväksyttyä/kiellettyä jne. Kaikki kelpaa.

Niinhän ei luonnollisesti ole. Jotkut mielipiteet ovat todempia kuin toiset, jotkut käytänteet hyväksyttävämpiä kuin toiset. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäminen kuuluu vähemmän totuudenmukaisiin mielipiteisiin, ihmisoikeuksien kieltäminen naisilta sukupuolen perusteella ei-hyväksyttäviin käytänteisiin.

Valhetta ja vääryyttä ei voi eikä saa selittää pois kulttuurilla eikä kansanluonteella, ei myöskään sananvapaudella. Oikeusvaltio ja ihmisoikeudet ovat asuttamassani kuplassa rajat, joita ei rikota, enkä totta puhuen ole halukas astumaan edes hetkellisesti kuplaan, jossa ne kyseenalaistetaan tai mitätöidään. Ne eivät voi olla valinnan eivätkä tulkinnan varaisia.

Punaisella, vihreällä, sinisellä, valkoisella ja kaikilla muilla sateenkaaren väreillä maalatun kuplani seinät ovat niin kaukana, katto niin korkealla, että sinne sopivat kaikki ne, joilla on sydän paikallaan. Elämä on liian lyhyt käytettäväksi muunlaisten ihmisten mielenliikkeiden ymmärtämiseen.