Päivän prefiksi: post

Prefiksi eli etuliite: sanavartalon alkuun liittyvä affiksi, jonka lisääminen synnyttää uuden sanan.

Post (lat.): jälkeen, takana.  Yhdyssanan määreenä merkityksessä jälki ja myöhäis.

Perussuomalaisten 2011 jytkyn myötä jokamiehen sanavalikoimaan nousi myös toinen uudissana: postmodernismi. Sitä ei keksinyt eikä käyttänyt Timo Soini. Sanaan tarttui puolueen vaaliohjelmaa huolellisesti tutkinut media.

Ohjelmassa lukee näin: ”Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna … Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut … olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle”.

Postmodernismina tunnettu aate- ja taidesuuntaus ei tuottanut astioita eikä huonekaluja Matti Meikäläisen kotiin eikä Jokapoika-paitoja kaiken kansan kannettaviksi.

Stefan Lindforsin omintakeiset huonekalut, Leena Luostarisen unenomaiset maalaukset, monen kirjavat kerrostalot Helsingin Pikku-Huopalahdessa ja Jouko Turkan tunteita nostattanut Seitsemän veljeksen teatterisovitus edustavat kaikki omilla saroillaan postmodernia individualismia. Rajoja rikkovaa, kokeilevaa, värikästä, näyttävää.

andy_warhol_10_marylins.jpg

Ajoitus on tässä kohtaa kuin veteen piirretty viiva, mutta useimmat asiasta mielipiteen lausuneet sijoittavat modernismista jälkimodernismiin siirtymisen ajankohdan 1960-1970 -luvuille. Korkeimman kukoistuksensa jälkimodernismi koki 1980-luvulla voimakkaan talouskasvun siivittämänä.

Postmodernismi kyseenalaisti paitsi taiteisiin liittyvät niin myös aatteelliset itsestäänselvyydet. Tässä piillee selitys sille, että konservatiiviset persut ottivat nimenomaan postmodernismin maalitaulukseen ja toimivat niin tehdessään juuri sillä tavalla, jota postmodernismi vastusti kiihkeästi: ylhäältä annettuja ihanteita ja jonkun korkeamman tahon määrittämää oikeaa ja väärää.

Tieto ei ole passé

Edellämainittuun liittyen Jussi Alhroth kytki toisiinsa ansiokkaassa esseessään ”Vaihtoehtoisten totuuksien ajan syyllisiä on turha etsiä postmodernisteista – syylliset ovat paljon lähempänä” postmodernismin ja tuoreemman, niin ikään tunteita herättävän post-ilmiön.

Postmodernistit eivät tosiaan, kun Ahlroth toteaa, julistaneet: Mikä tahansa käy ja kaikki on yhtä totta, yhtä oikeaa tai yhtä hyvää. He ainoastaan edellyttivät oikeutta kyseenalaistaa tosiksi, oikeiksi tai hyviksi väitetyt, vakiintuneet käytänteet ja ajatusmallit.

Nyt kyseenalaistamisessa ollaan niin pitkällä, että tiedoksi hyväksytään mikä tahansa ja kenen tahansa aivoitus tai lausuma ilman, että sen paikkansapitävyyttä vaivaudutaan tarkastelemaan kriittisesti tai että edes arvioitaisiin lausujan pätevyyttä suhteessa aiheeseen. Elämme totuudenjälkeistä aikaa.

Muutama päivä sitten Oxford Dictionaries, joka valitsi ilmaisun post-truth vuoden 2016 sanaksi, lisäsi sen odotetusti sanakirjaansa muiden uudissanojen ohessa. Pohdiskelin ilmiötä marraskuisessa artikkelissa Valistuksen raunioilla.

Totuus on toki luonnostaan suhteellinen siten, että kunkin oma totuus on mitä suuremmassa määrin henkilöhistorian tulosta ja siksi subjektiivinen. Subjektiiviset totuudet ovat yleensä tiedostamattomia ja ne ohjaavat meitä autopilotti -moodilla, ellemme tietoisesti pysähdy pohtimaan niitä.

Ihan eri asia on tietoinen faktojen vääristely eli valehtelu. Fakta kun kuitenkin on, että aikuisten oikeasti on olemassa yksiselitteisiä tosiasioita. Niitä tuottaa tiede, joka tarkoittaa luotettavasti paikkansa pitäväksi todistettua tietoa: Maa kiertää Aurinkoa, vesi koostuu vedystä ja hapesta, Suomen pituus on linnuntietä mitaten 1157 km, maapallon pinta-alasta 70% on veden peitossa jne.

Olen innokas astrologian harrastaja ja tukevasti agnostikko – annan toisille totuuksille mahdollisuuden. Ensimmäiseksi olen kuitenkin tiedeuskovainen. Tieteelliset tosiasiat eivät ole mielipiteitä: tiede on objektiivisen totta, kunnes uusi, luotettava tieto todistaa toisin.

”Totuudenjälkeisyys” onkin paikkansa pitävä kuvaus ajastamme vain siinä määrin kuin me sen sallimme. Vastuu on meillä.

Erilaisuus tuo vaurautta

Pääministeri Justin Trudeau puki asian sanoiksi kertoessaan New York Times -lehdelle, että Kanada voisi olla ensimmäinen jälkikansallinen valtio. Hän lisäsi: ”Ei ole olemassa ydinidentiteettiä, ei valtavirta-Kanadaa”. Lokakuussa 2015 annettu lausunto ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota.

Kanadalaisille lausunto oli arkinen. Onhan yksi maan merkittävimmistä kirjailijoista, Mavis Gallant, määrittänyt kanadalaisen ”henkilöksi, jolla on järjellinen syy ajatella mahdollisesti olevansa kanadalainen” – mikä ei tosiaan ole selkeän voimakas kansallisen identiteetin julistus.

The Canada experiment: is this the world’s first ’postnational’ country?

Seuraava tunteita kuohuttava lisäys post-ilmiöiden sarjaan saattaa hyvinkin olla postnationalismi eli kansallisvaltion merkityksen heikkeneminen.

604aca6ff6ad6dc6e7af0a11c4f6b31f.jpgKun kansallisvaltioita rakennettiin Euroopassa romanttisen nationalismin hengessä, elettiin 1800-luvun loppua. Silloin luotiin fennomaanivetoisesti perusta myös yhden mielen ja yhden kielen Suomelle ja kirjoitettiin meidän suuri myyttinen tarinamme.

Nykyisin ajatus sisäänpäin katsovasta, erilaisuuden poissulkevasta kansakunnasta on aikansa elänyt, sillä maailmassamme vallitsee vahva keskinäisriippuvuus. ”No nation is an island” – ei edes Brittein saaret, brexitistä huolimatta.

Muurit rajoilla ja etniseen taustaan perustuvat maahanmuuttokiellot eivät ole tätä päivää. Sen tietää mm. edellä siteerattu Kanadan pääministeri Trudeau ja lukemisen arvoisen artikkelin perusteella myös valtaosa kanadalaisista. Kyse ei luonnollisesti ole vain myötämielisestä suhtautumisesta erilaisuuden rikkauteen vaan myös pragmaattisesta hyötyajattelusta: Suomen tavoin Kanadassakin syntyvyys laskee ja ikäluokat vanhenevat. Työ kaipaa tekijöitä, verot maksajia.

Maailman muuttuminen edellyttää vaihtoehtoisia määritelmiä kansalaisuudelle perinteisten geenien ja kielen sijaan tai rinnalle sekä keskustelua kansalaisuuden merkityksistä. Toivottavasti keksimme hieman hohdokkaamman määritelmän kuin ”jokainen, jolla on järjellinen syy ajatella mahdollisesti olevansa suomalainen”.

Post Scriptum

Kuin tilauksesta Yle näytti tätä pätkää kirjoittaessani uusintana ohjelman otsikolla Suomen historian myytit: Suomalaisten juuret. Ohjelma oli ”tarina siitä, kuinka kielen avulla luotiin suomalaisille menneisyys ja alkukoti. Eli mistä on peräisin ajatus, että tulemme ’Volgan mutkasta’? Kansallisen identiteetin taustoja avataan rap-artisti Palefacen johdolla”.

Ohjelman sanoma oli, että Suomi on keinotekoinen rakennelma, joka luomalla luotiin kansallisaatteen innoittamana. Kyytiä sai paitsi myyttinen menneisyytemme niin myös kaikkeen taipuva kantele, jonka säestyksellä Paleface riemastuttavasti rappasi.

Eiköhän tämän rakennelman sisään sovi muutakin väkeä kuin Elovena-tyttöjä ja Koskelan Jusseja.

Valitettavasti ohjelma ei ole enää katsottavissa.