Matkailu avartaa

Yksi viikonlopun nautinnoistani on kuunnella radiota, ei taustalla kuten arkisin vaan oikeasti ja keskittyen. Sieltä tulee paljon kuulemisen arvoista; kuunteleminen ja esimerkiksi keittiössä puuhailu onnistuu meiltä naisilta hyvin yhtä aikaa. Viime lauantaiaamuna Yle 1:ssä Viikon kirja -ohjelman vieraana oli klassillisen filologian professori Paavo Castrén ja keskustelun aiheena hänen loppukesästä julkaistu kirjansa Homeros.

Nojatuolimatkailua parhaimmillaan: verkkarit ja villasukat jalassa, höyryävää kahvia mukissa ja sivistynyt ihminen puhumassa antiikin Kreikasta ja kirjoittamisesta. Olipa onnistunut aamunavaus!

Olen vastustanut hyllyssäni istuvan Homeroksen seireenikutsua, sillä identiteettiään tarkasti suojelevan Elena Ferranten ”Napoli-nelikon” toinen osa on edelleen kesken. Katoan iltaisin seikkailemaan meluisaan, värikkääseen, kurjaan ja intohimoiseen Napoliin eikä Ferranten pikkutarkan ja tiheän tekstin rinnalle sovi toista kirjaa.

wp_20161102_20_19_31_pro-2Homeros saa siis vielä odottaa, mutta ihan pakko oli radio-ohjelman jälkeen pikkuisen vilkaista Castrénin kiitosta kerännyttä järkälettä. Sen minulle myynyt kirjakauppias totesi taistelleensa ensimmäisen Homeros-suomennoksen kanssa pitkään ja hartaasti. Kyseessä oli Paavo Mannisen jo 1920-luvulla kääntämä, alkuperäisen mallin mukaisesti runomittainen versio. Kauppias sanoi olevansa iloinen, että Castrénin kirjan ansiosta tavallisen kuolevaisen on mahdollista saada tolkullinen käsitys Homeroksen tuotoksista, jotka ovat sentään kaikkien kirjojen kantaisiä.

Pitkäksi venähtäneen vilkaisun perusteella myös minä olen iloinen. Castrénin Homeros on helposti lähestyttävä ja kiinnostava, mikä ei tarkoita viihteellisyyttä, vaikka teksti onkin myös viihdyttävää. Ennen kaikkea teos on kuitenkin yleissivistävä. Jos minä olisin Euroopan presidentti, määräisin kaikki kansalaiset lukemaan Homeroksen kirjat, sillä ne ovat jokaisen eurooppalaisen henkilökohtaista kulttuurihistoriaa.

Teoksen ensimmäisessä osassa Castrén selittää Troijan sodan taustan selkokielellä, toisessa hän kertoo niin ikään selkokielellä ja proosamuodossa, mutta suoraan alkutekstistä käännettynä Odysseuksen harharetkistä. Kolmannen osan sisältönä ovat selitykset.

Kerro minulle, Laulujen muusa, neuvokkaasta miehestä, joka joutui harhailemaan vuosikausia palatessaan Troijan pyhän kaupungin hävityksestä. Hän näki monenlaisia kaupunkeja ja oppi niiden asukkaiden tapoja. Hän sai kärsiä merimatkoillaan monista murheista kamppaillessaan oman henkensä ja matkakumppaniensa kotiin pääsyn puolesta. Yrityksestään huolimatta hän ei saanut pelastetuksi kumppaneitaan, sillä hulluudessaan nämä menehtyivät omasta syystään teurastettuaan taivaisen Helioksen karjaa. Tästä syystä he eivät päässeet kotiin. Kerro meille näistä tapahtumista, oi Zeuksen tytär…

Paavo Castrén: Homeros (2016)

Odysseuksen harharetket, ensimmäinen laulu, johdanto (sivu 180)

Epäilen, että Castrénin Homeroksen saaminen kirjastosta edellyttää erittäin kärsivällistä luonnetta. Olen ostamisen kannalla siitäkin syystä, että tämä kirja kuuluu joka kodin hyllyyn (tai missä kirjoja nyt kukin säilyttää) niin, että siihen voi halutessaan tarttua uudelleen.

wp_20161102_20_21_51_pro-2Castrénin kanssa Ferranten jälkeisestä ajastani kilpailee toinenkin hiljattain hyllyyni ilmaantunut kirjauutuus, josta olen taipuvainen ”lyhyen vilkaisun” perusteella sanomaan samaa: kuuluu kaikkien luettavaksi. Kyseessä on HeSan toimittajan Heikki Aittokosken juuri ilmestynyt Kuolemantanssi, joka ehdittiin jo nimetä Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi.

Olen hyvin mielistynyt Aittokosken kirjoitustyyliin, joka on runollisuudessaan soljuvaa ja kirkasta kuin puron vesi. Kuitenkin kyseessä on asiateksti. Kovat faktat ja lyyrinen kieli ovat korvissani vastustamaton yhdistelmä.

Kirjan alaotsikko kertoo, mistä on kyse: ”Askeleita nationalismin Euroopassa”. Aittokoski on matkustanut mannertamme ristiin rastiin silmät ja korvat avoinna. Hän on kirjoittanut näkemästään ja kuulemastaan matkakertomuksen, joka paljastaa kaiken muun ohessa myös kirjoittajan  häkellyttävän yleissivistyksen.

Historiassa on kyse alaraajojen liikkeistä. Jalat nousevat ja laskevat. Painautuvat alas maan kamaraan, nousevat taas. Rue des Innocents on aamuseitsemältä unenhorteessa. Heinäkuinen maanantai on koittanut Pariisissa, Viattomien kadulla. Asunnoton mies nukkuu risaisella patjalla kenkäkaupan näyteikkunan syvennyksessä. Toinen raahustaa katua ja kääntyy sitten viereiselle aukiolle, kääntyy taas, vailla havaittavaa päämäärää. Viattomien katu reunustaa aukiota, Aukio on nimeltään Place Joachim-du-Bellay. Se on nimetty 1500-luvun ranskalaisrunoilijan mukaan.

Heikki Aittokoski: Kuolemantanssi (2016).

Tanssiinkutsu, Pariisi: Määrätyt askelkuviot. Sivu 11.

Isänpäivä on tulossa ja kohta vietetään jo joulua (siihen on enää 52 yötä). Kirjat ovat lahjoista parhaita: kehittäviä ja viihdyttäviä, aikaa kestäviä, kierrätettäviä ja jaettavia. Mikä parasta näissä kahdessa alusta loppuun kotimaisin voimin valmistuneessa kirjassa, ne pakottavat ajattelemaan ja auttavat ymmärtämään, miksi maailmamme on sellainen kuin on. Ne kertovat asioita, joita meidän kaikkien pitäisi tietää ja ymmärtää.

Nyt kiiruhdan takaisin Ferranten Napoliin päästäkseni lähipäivinä jatkamaan matkaa Odysseuksen ja Aittokosken seurassa.

Hyvää kirjaa ei voita mikään.

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s