”On juhla ja juhannus meillä”

 

Jo valkenee kaukanen ranta
ja koillisest aurinko nousee
ja auteret kiirehtii pois,
kosk Pohjolan palkeet käyvät,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.

Tähän aikaan vuodesta makuuhuoneeni pohjoiseen näyttävästä ikkunasta tulvii valoa ympäri vuorokauden.

Aurinko, jolle toivotan hyvää yötä ja kauniita unia nukkumaan käydessäni, vastaanottaa minut uuteen päivään melkein samalla kohtaa taivaanrantaa, kun herään. Aurinko vain dippaa itsensä horisontin alapuolelle kuin uimista suunnitteleva, jalkansa laiturin päästä veteen  kasteleva lomalainen.

Aleksis Kivi oli oikeassa: aurinko tosiaan nousee koillisesta. Tämä on vuoden parasta aikaa.

Juhannusta edeltävä pikkukesä oli lyhyt ja vähäluminen. Toivottavasti juhannuksesta alkava isokesä tuo mukanaan lapsuusmuistojen suloisen suven.

Kielemme kaksi nimitystä meneillään olevalle vuodenajalle ovat eri perua. Kirjasuomessa 1800-luvulta lähtien käytetty kesä oli alunperin itä-, pohjalais- ja peräpohjalaismurteiden käyttämä sana. Se on mitä luultavimmin indoeurooppalainen, sadonkorjuuaikaa merkitsevä laina. Suvi on sen sijaan uralilaisten kielten ikivanha, omaperäinen sana.

image

Suvesta puhuivat myös pakanallisiksi määritellyt esi-isämme, jotka viettivät vuoden valoisimpaan aikaan, kesäpäivänseisauksen tienoilla, Ukko-ylijumalan juhlaa. Ukko oli sään ja sadon jumala, meidän Zeuksemme: kun se ajoi vaunuillaan taivaiden halki, jyrisi ukkonen.

Sivumennen sanoen viime aikojen monta kertaa päivässä muuttuneiden sääennusteiden perusteella saattaisi olla hyvä ajatus, että high tech -apuvälineillä ennustuksia laativat meteorologit keskittyisivät hekin juhannuksen alla Ukon juhlintaan. Ehkä se tuottaisi vakaammat ja helpommin ennustettavat sääolosuhteet.

Ukko ja muinaissuomalaisten muut jumalat joutuivat viralta kristinuskon myötä. Ainakin vuodesta 1316 lähtien kesäkuun 24.päivänä on vietetty katolisen kirkon kalenterin mukaan Johannes Kastajan syntymäpäivää.

Pyhäkoulusta, rippileiriltä ja/tai uskontotunneilta me kaikki monia sateita nähneet muistamme, että kyseisen henkilön tehtävänä oli valmistaa tietä Jeesukselle – Johannes oli edelläkävijä, ”prodromos” kuten kreikaksi sanotaan.

Saamansa nimen (Johannes = Jumala on armollinen) mukaisesti Johannes julisti Jumalan armollista hyvyyttä, pelastusta ja syntien anteeksiantamista.

”Juhannus” oli Johanneksen vanha ääntämismuoto. Johanneksen muunnoksia ovat 24.6 nimipäiviä viettävät Juha, Janne, Jani, Jukka ja Juho.

Kyseinen päivä oli juhannuksenkin alkuperäinen, kiinteä ajankohta vuoteen 1955 asti, josta lähtien olemme viettäneet suven suurta juhlaa 20-26.kesäkuuuta välisenä lauantaina.

”Vanhan” juhannuksen aaton 23.6 nimipäiväsankari on Aatto (ja Aatu). Ei kuitenkaan siksi, että kyseinen päivä oli juhannusta edeltävä päivä vaan ruotsalaisen Adolfin suomenkielisenä vastineena:

Aadolfin nimipäivä on Ruotsissa ja Suomessa 1700-luvulta lähtien ollut 23. kesäkuuta kuningas Aadolf Fredrikin muistoksi, joka sanottuna päivänä vuonna 1743 valittiin kruununperilliseksi.

Jotkut asiat ovat sentään aina luotettavasti kohdallaan: juhannuspäivä on ollut Suomen lipun päivä jo vuodesta 1934 lähtien. Kaunis lippumme liehuu juhannuksena poikkeuksellisesti läpi valkean yön.

Yöttömät yöt kesäpäivänseisauksen aikaan ovat kaamoksen ohella yksi matkailuvalteistamme. Näitä vuoden pisimpiä ja lyhimpiä päiviä kutsuttiin ennen muinoin pesäpäiviksi, jolloin aurinko ”seisoi”; seisahduksen ajankohta oli murrostila, joka ei ollut sopiva minkään pitkäkestoisen toimen aloittamiseen.

Lapsoset ketterät kotihaasta koivusta oksat taittaa. Noistapa nopsilla käsillänsä saunahan vihdat laittaa. Lauteilla saunan kotoisen taas illalla kylpy maittaa.

Nimiin liittyen on pakko mainita vielä eräs ajankohtainen, kielellinen yksityiskohta, joka ilmentää Suomen historiaa ja maantiedettä.

Tämä on tietenkin makuasia, mutta useimpien sekä muinaisten että nykyisten suomalaisten mielestä juhannus ilman saunaa on kuin joulu ilman kinkkua. Juhannussauna ilman koivunlehtien tuoksua on vajavainen epä-sauna. Mutta onko koivunoksista tehty kimppu vasta vai vihta – se riippuu puhujasta.

Itä-Suomessa käytettävän vastan kantasana on maantieteen perusteellakin luontevasti muinaisvenäjän hvostat, joka on tarkoittanut vihdalla kylpemistä eikä, vaikka fonetiikka niin vihjaisee, ruotsin kvist.

Läntinen vihta on puolestaan kielemme isän Agricolan perintöä. Varhaisin maininta on hänen Vanhan Testamentin käännöksessään, jossa kerrotaan syntiinlankeemuksesta näin: ”Niin heidän molempain silmät aukenit ja he äkkäsit alasti olevansa, niin he sidoit fiikunalehtiä yhteen ja teit heillens vihtat.”

Lopuksi vielä täydellisin ilmaus siitä, mitä ainakin tämän suomalaisen sydämessä näinä päivinä liikkuu. Mestari Leinon sanoin:

Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.
Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.

Hyvää juhannusta – valoisia päiviä ja valkeita öitä!

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s