Meidän kaikkien yhteinen

Juttu vuodelta 2013.

Lensin pääsiäislomalle Portugaliin Amsterdamin kautta. Lennolla Amsterdamista Lissaboniin tunsin olevani Baabelin tornissa, en kylläkään siksi, että kielten kirjo olisi ollut valtaisa vaan siksi, etten ymmärtänyt kuulemaani. Kuitenkin sekä hollanti että portugali ovat eurooppalaisia kieliä.

Kirjoitettuna ne eivät ole ylivoimaisia, jos käyttää hieman mielikuvitusta:

Goedendag. Hoe gaat het? Ik spreek geen Nederlands.

Bom dia. Tudo bem? Bem, obrigada.

Valitettavasti puhuttuna molemmista kehkeytyy ihan jotain muuta: portugalista puoliksi venäjää ja hollannista tanskaa tms. käsittämätöntä. Iloisen kakofonian keskellä istuessani makustelin miltä tuntuu, kun jää kielen ulottumattomiin, ja muistin jälleen kerran nämä kielen perusfunktiot:

Kieli yhdistää, yhteisen kielen puute erottaa. Kielellä pääsee sisään ryhmään, ilman yhteistä kieltä jää ryhmän ulkopuolelle. Yhteisen kielen puute korostaa toiseutta ja erilaisuutta.

1500-luvulla siinä osassa Ruotsin valtakuntaa, jota suomalaiset asuttivat, oli väkeä noin 300 000. Rahvas puhui toisistaan nykyistä enemmän eronneita suomen murteita, paremmissa piireissä aateliset käyttivät ruotsia, papit latinaa ja porvarit saksaa. Väestömäärältään vaatimaton Suomen niemi se vasta Baabelin torni olikin!

File:Mikael Agricola - Helsinki Lutheran Cathedral - DSC05388.jpg

Ville Vallgrenin (1887) Agricola -patsas
Helsingin tuomiokirkossa

Tilanne alkoi muuttua, kun tämän päivän sankari, suomen kirjakielen isä Mikael Agricola (1510- 9.4.1557) ryhtyi toimeen. Tosin hänen ensisijaiset tavoitteensa eivät olleet kielellisiä eivätkä edes kielipoliittisia. Luomalla yhteisen kielen erilaisia murteita puhuville suomalaisille Agricola pyrki varmistamaan, että reformoidun kirkon sanoma tavoittaisi mahdollisimman monet mahdollisimman tehokkaasti. Agricola – Martti Lutherin oppilas ja Turun piispa – oli aatteeltaan enemmän kirkonmies kuin kielimies.

Agricolan ahkeroinnista huolimatta suomen kielen käytön yleistyminen oli rajallista koko ns. vanhan suomen kauden ajan 1800-luvun alkupuolelle asti. Tilanne muuttui vasta, kun Suomen alueesta monisatavuotisen Ruotsin valtakuntaan kuulumisen jälkeen tuli autonominen suurruhtinaskunta Venäjän keisarikunnan osana vuodesta 1809.

Tuolloin fennomaani-liike alkoi yleiseurooppalaisen kansallisromantiikan hengessä edistää suomen kieltä yhteiskunnan kaikilla tasoilla ja kaikissa yhteyksissä. Vuosi 1863 oli historiallinen: silloin määrättiin  kieliasetuksella, että suomi saisi virallisen kielen aseman ruotsin rinnalla 20 vuoden kuluessa.

Mikael Olavinpoika Agricolalle kuuluu kuitenkin kunnia suomen kirjakielen perustan luomisesta. Hän rakensi kieltä sana sanalta käyttäen rakennusaineina ensisijaisesti lounaismurteita. Tämä selittyy muiden muassa sillä, että piispanistuin eli kirkon valtakeskus sijaitsi Suomen Turussa. Kirkko puhui siis paitsi latinaa niin myös ”turkua”.

Agricolan kehittelemät sanat ovat kestäneet hyvin aikaa. Seuraavassa lauseessa kaikki kursivoidut sanat ovat hänen luomistyönsä tuloksia: Isänmaamme  hallituksessa olisi suotavaa kuunnella omantunnon ääntä ja toimia nöyrästi  esikuvana kansalle. Aina ei mestarikaan voi onnistua: hautausmaalle Agricola tarjosi nimeksi luutarhaa, paratiisille lustitarhaa.

Mikael Agricolaa on joka tapauksessa kiittäminen siitä, ettei savolainen tarvitse sanakirjaa Turun matkallaan eikä karjalainen kaipaa tulkin palveluita pohjalaisten kanssa asioidessaan. Päivän kunniaksi voi myös miettiä, millaisena Suomen kansallisvaltion kehitys olisi toteutunut ilman Mikael Agricolan panosta.

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s