Pikku-ukkologia haastaa perinteiset opetusmenetelmät

Kieli kehittyy jatkuvasti. Uudet asiat tuovat mukanaan uusia sanoja. Jotkut ovat suoria käännöslainoja kuten ”pitkässä juoksussa”, jotkut vieraasta kielestä suomalaiseen suuhun muokattuja kuten ”tuunata”.  Lisäksi on näitä ihan suomalaisia uutuussanoja kuten pikku-ukkologia, jossa tosin on mukana myös kreikkalaisperäinen logia eli oppi.

Kieliasiat nousivat mieleeni, kun Helsingin Sanomien ”Nimiä tänään” -palstalla kerrottiin englantia aikuislukiossa opettavasta Kari Moilasesta. Moilaselle on juuri annettu lukijärjestöjen vuoden 2009 Allvar-palkinto erilaisen kielenopetuksen hyväksi tehdystä työstä. Hän käyttää opetuksessaan pikku-ukkojen (siis tikku-ukkojen) kuvia: on mm. Mr. Would, joka viihtyy vain päälauseessa, ja Mr. Imperfect, joka viihtyy sivulauseessa. Menetelmä on nimeltään pikku-ukkologia, ja Moilanen on Suomen ensimmäinen pikku-ukkologi.

Moilanen on lähtenyt hakemaan uusia tapoja opettaa, sillä hänen mielestään kielten opiskelu on Suomessa liian oppikirja- ja suorituskeskeistä. Siinä painotetaan kieliopin tärkeyttä, vaikka tärkeintä kielitaidossa on tulla ymmärretyksi ja ymmärtää.

Olen hämmästynyt, sillä olin kuvitellut kielten opetuksen kehittyneen sitten omien kouluaikojeni.  Kävin kouluni 60–70 -luvuilla; pääsin ylioppilaaksi 1975.  Luin kahdeksan vuotta ruotsia, seitsemän vuotta saksaa ja kolme vuotta englantia. Kielet olivat mieliaineitani ja niiden oppiminen oli minulle helppoa.

Kymmenkunta vuotta sitten Kyproksessa asuessani päätin, että herätän ”pitkän” saksani henkiin. Hankin yksityisopettajan Nikosian Goethe-instituutista. Hän kyseli etukäteen tasoani, ja kerroin opintojeni laajuuden sekä sen, että niistä on kulunut reippaat 20 vuotta.

Opettaja oli täysin häpnadilla lyöty, kun kykenin taivuttelemaan vahvat verbit täydellisesti, luettelemaan sijapäätteet sujuvasti ja muotoilemaan teknisesti 10+ pisteen arvoisia lauseita. Oikeinkirjoituskin oli virheetöntä. Mutta kun olisi pitänyt keskustella jokapäiväisistä asioista niin kuin normaalit ihmiset tekevät, sain hädin tuskin sanottua: Guten Morgen. Wie geht es Ihnen?

Perinteinen opetus oli siis ainakin yhdessä mielessä tehokasta (ainakin jos oppilas oli vastaanottavainen): sen tuloksena kielen rakenteet syöpyivät ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi oppilaan muistiin.

Otin kirjeenvaihtokavereita ympäri maailmaa ja saman tekivät monet muut, koska se oli silloin maan tapa. Näitä ”pen pals” oli mm. Japanissa, Etelä-Afrikassa, Hollannissa ja Sveitsissä sekä tietenkin Ruotsissa ja Saksassa useampia molemmissa. Näin pääsin käyttämään oppimiani kieliä, asuinpaikkakunnallani Mäntyharjussa kun oli aika harvoin ulkomaalaisia käymässä eikä vieraiden kielten taidoille ollut kysyntää.

Edellä kuvatut suotuisat ja innostuneet lähtöasetelmani huomioon ottaen on hämmästyttävää, että lähtiessäni oppaaksi maailmalle en alkanut innoissani opetella kaikkia vastaantulevia kieliä. Kreikkaa ja espanjaa opettelin riittävästi pystyäkseni hoitamaan työni kunniallisesti, thai-kieltä vain kohteliaisuuksien ja numeroiden verran.

Selitys lienee henkinen laiskuus, jota voi aina yrittää selittää englannin ylivallalla mm. matkailun lingua francana. Lähtöolettamus on, että kaikki puhuvat englantia. Se onkin melkein totta. Ongelmana kanssakäymisessä ei olekaan kielitaidon puute sinänsä vaan suuremmat, kulttuurilähtöiset asiat.

Ensinnäkin: syy siihen, miksi meitä suomalaisia syytetään kansainvälisissä yhteyksissä usein juroiksi, etäisiksi ja epäkohteliaiksi, piilee täydellisyyden tavoittelussamme. Me haluamme ehdottomasti puhua kieliopillisesti täydellistä englantia (tai kreikkaa tai espanjaa tai ranskaa tai mitä tahansa kieltä). Tästä voimme näköjään syyttää paitsi perinteistä niin myös nykyistä tapaa opettaa vieraita kieliä.

Vieraskielisen puheen tuottaminen on meille perfektionisteille monesti tuskastuttavan hidasta. Me emme aukaise suutamme, ennen kuin olemme muotoilleet omasta mielestämme täydellisen lauseen. Useimmille muille kansoille ei ole niin nöpönuukaa, josko jokainen pääte sanan lopussa on oikein ja verbi taipunut täydellisesti.

Toinen kansainväliseen (stereotyyppiseen) imagoomme vaikuttava seikka on se, että ihmiset viestivät eri syistä. Me suomalaiset viestimme, kun on jotain TÄRKEÄÄ JA MERKITTÄVÄÄ sanottavaa, mutta monet muut viestivät halutessaan luoda puheen avulla sillan ihmisestä toiseen.

Allvar–palkittu pikku-ukkologi Moilanen kertoo oppilaiden usein kysyvän, mikä on paha virhe. Tähän Moilanen vastaa vastakysymyksellä seuraavasti: ”Onko paha virhe, jos käyttää väärää päätettä, vai se, jos ei puhu kohteliaasti tai ei ymmärrä mitä toinen sanoo?”

Onnea Suomen ensimmäiselle pikku-ukkologille. Keep up the good work!

Ei kommentteja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s