Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi lähteäni laulamahan, saa’ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan. Sanat suussani sulavat, puhe’et putoelevat, kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat.Kalevalan 1.runon alkusäkeet
Helmikuun viidentenä vietettiin kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin syntymäpäivää (1804). Päivää voisi kutsua suomalaisen mielen päiväksi, sillä Runebergin ansioksi ja/tai syyksi katsotaan usein se, millainen stereotyyppinen suomalainen on eli mitä sanaparilla “suomalainen kansanluonne” tarkoitetaan.
Kuin jatkumona edelliseen helmikuun 28.päivänä juhlitaan suomalaista kulttuuria ja kansalliseepostamme Kalevalaa. Kyseisenä päivänä vuonna 1835 toinen suomalaisuuden rakennustalkoisiin ryhtynyt vaikuttaja, karjalaisten laulurunojen kokoaja Elias Lönnrot (1802-1884) allekirjoitti ja päiväsi Kalevalan ensimmäisen version. Nykyisin tuntemamme Uusi Kalevala on laajennettu versio vuodelta 1849.
Kuva: Akseli Gallen-Kallela
Elias lähti Sammatista ensimmäiselle runonkeruumatkalleen vuonna 1828. Kevät oli kylmä. Talvitamineissa oli huhtikuun 29. päivänä lähdettävä matkaan ja käärittävä kesävaatteet kirjojen ja paperien joukkoon selkäreppuun. Muista tärkeimmistä varusteista mainittakoon pyssy, huilu ja tupakkavehkeet. Rahaa oli neljää kuukautta varten vain 70 valtionvelkariksiä, noin 100 kultamarkkaa.
Anttila, A. 1931: Elias Lönnrot – Elämä ja toiminta
Vain hieman liioitellen voi sanoa, että kaikilla kansoilla on suullisena säilyneestä kansanrunoudesta koostettu, kirjoitettu kansalliseepos. Kansalliseepos on kansan suuri tarina eikä se synny ilman syytä, ei tyhjästä eikä tyhjiöön.
Oman Kalevalamme syntyhistoriaa selittävät sekä Suomen poliittinen että Euroopan aatteellinen historia.
Suomesta tuli vuonna 1809 autonominen suurruhtinaskunta osana Venäjää; ensimmäistä kertaa historiassa suomalaisiksi itsensä määritelleet muodostivat muista erillisen kokonaisuuden. Tämän seurauksena heräsi keskustelu kansakunnasta ja kielestä kansakunnan keskeisenä tekijänä.
Samaan aikaan myös Suomessa vahvistui eurooppalaisen romantiikan aatevirtaus, jossa kansanperinne ja mytologia sankaritaruineen olivat merkittävässä roolissa. Sen karelianismiksi kutsuttu suomalainen ilmentymä rakentui Kalevalan ympärille.
Suomenkielisille kansanperinteen tallenteille annettu poliittinen tehtävä oli osoittaa kansallisvaltion kansallinen historia, jolloin muinaisuuteen sijoitetusta perinteestä tuli Suomen moderniuden kriteeri ja todiste. Fennomaanisessa nationalismissa oli olennaista vakuuttaa, että suomalaisilla oli kansakunta ja mm. siksi myös historia ja moderniteetti.
Suomalaiselle kansanrunoudelle annetuista tehtävistä yksi tärkeimpiä oli juuri osoittaa suomenkielisen väestönosan kyvykkyyttä tuottaa kulttuuria, jota kelpasi asettaa esille moderneilla kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen symboliikan areenoilla. Kalevalan katsottiin olevan osoitus tällaisesta kulttuurisesta kyvystä.
Eepos kytkeytyi sivistyksellisiin projekteihin: suomen kielen kohottamiseen sivistyskieleksi ja sen aseman vahvistamiseen, suomenkielisen kirjallisuuden edistämiseen, yleiseen kouluopetukseen ja kansansivistykseen, ruotsinkielisen sivistyneistön ja suomenkielisen kansanosan keskinäisten suhteiden uudelleenmäärittelyyn, samoin kuin nimistön ja symboliikan lähteenä kansallisesti merkittävän infrastruktuurin ja taloudellisen järjestelmän perusinstituutioiden rakentamiseen. Tästä syystä Kalevala ei ole vain perinne-eepos, vaan ennen kaikkea moderni eepos.
Kalevalaseura: Kalevalan kulttuurihistoria
Kalevalalla suomalaisia nostettiin sivistyskansojen ja suomen kieltä sivistyskielten joukkoon fennomaaniliikkeen tavoitteiden mukaisesti.
Vuosittain 9.huhtikuuta vietettävä suomen kielen päivä on paitsi Suomen kirjakielen isänä pidetyn “esifennomaani” Mikael Agricolan kuolinpäivä (1557) niin myös Elias “Homeros” Lönnrotin syntymäpäivä. Ajallinen yhteys kyseisen päivän muodossa näiden kahden suurmiehen välillä on mielenkiintoinen sattuma.
Vaikka Agricola tekikin suururakan suomen kirjakielen puolesta, hänen luomansa kieli jäi lähinnä kirkkokieleksi, sillä suomen kielen asema Ruotsin vallan vuosina (1150-1809) ei ollut häävi. Jos kieltä käytetään kotien ulkopuolella vain kerran viikossa saarnastuolista, on selvää, ettei kieli kehity. Agricolan suomessa arvellaan olleen noin 6000 – 8000 sanaa.
Autonomian myötä kielen asema parani, mikä oli yksi yllyke Lönnrotille kansalliseepoksen luomiseen. Lönnrot oli aktiivinen kielimies myös Kalevala -projektin ulkopuolella. Hänen vuonna 1880 valmistunut Suomalais-Ruotsalainen Sanakirjansa sisälsi yli 200000 sanaa.
Vertailuksi: Kielenhuoltoa pitkään hallinneessa, 1961 julkaistussa Nykysuomen sanakirjassa on noin 201000 sanaa. Opuksesta otettiin uusin eli 15.painos vuonna 2002, joten sen laajuutta näytettäisiin pidettävän edelleen riittävänä. “Nykysuomen sanakirjan sisältö on kaikissa painoksissa ja laitoksissa muuttamaton”.
Lönnrotin kielenrakentamisintoa avitti epäilemättä myös se, että hän suomenkielisenä joutui käyttämään kirjallisissa töissään ruotsia suomenkielisten sanojen puutteen takia.
Elias Lönnrot oli varsinainen moniosaaja – lääkäri, kielitieteilijä, kasvitieteilijä, lehtimies, runoilija ja tutkimusmatkailija – ja hänen henkilökohtaisesti luomiaan sanoja on säilynyt runsaasti eri aloilla.
Lönnrotilta ovat peräisin muiden muassa itsenäisyys, kansallisuus, sivistys, kirjallisuus, tasavalta ja äänioikeus sekä lukemattomat kasvitieteen termit kuten emi, hede, ruoti ja juurakko, samoin monet lääketieteen termit kuten kuume, laskimo ja valtimo.
Lönnrotin suomi oli kaikkien yhteistä kieltä, kun siihen asti Suomen niemellä oli puhuttu alueellisia murteita. Agricolan kirjasuomi oli perustunut suurelta osin länsimurteeseen, mutta nyt syntynyt yleiskieli hyödynsi myös itämurretta.
Kalevalan kokoajalla ei ole omaa leivosta, vaikka hän ilmiselvästi sellaisen ansaitsisi. Ilman häntä saattaisimme edelleen lukea omalla kielellämme ABCkirian lisäksi vain Uutta Testamenttia ja muuta uskonnollista kirjallisuutta.
Lönnrotin nimikkoleivoksen puutteessa sopii suomalaisen kulttuurin päivänä paistaa karjalanpiirakoita identiteettimme kalevalalaisen ulottuvuuden kunniaksi ja nauttia niitä kansalliseepoksemme letkeän poljennon (virallisesti: nelipolvinen trokee) tahdissa.
Vaan kuitenki kaikitenki la’un hiihin laulajoille, la’un hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin. Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi laajemmille laulajoille, runsahammille runoille, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.Kalevalan viimeisen eli 50.runon päätössäkeet
Lähteitä:
- Suomalaisen kirjallisuuden seura: KALEVALA
- Kalevalaseura: Kalevalan kulttuurihistoria
- Virtuaalinen vanha kirjasuomi: 1800-luvun kirjasuomi
