Elämme karkausvuotta. Neljän vuoden välein helmikuun loppuun lisättävän päivän tekee tarpeelliseksi vuodenkierron todellinen kesto: 365 päivää, viisi tuntia, 48 minuuttia ja 46 sekuntia.

Karkauspäivän tarve kalenterin täsmääjänä ei ole uusi juttu. Siitä olivat tietoisia jo muinaiset egyptiläiset.

He olivat aikalaistensa tavoin hyvin kiinnostuneita taivaankannen tapahtumista ja kykenivät keräämään hämmästyttävän tarkkaa ja paikkansapitävää tietoa planeettojen sekä Kuun ja Auringon liikkeistä.

Egyptiläisten Sothikseksi kutsuman ja meidän Siriuksena tuntemamme tähden ilmestyminen itäiselle aamutaivaalle tapahtui juuri ennen äiti-Niilin vuotuisia tulvia. Siriuksen ja Niilin säännöllisyyden ansiosta egyptiläisillä olikin jo 4ooo-luvulla eaa. käytössään 365 päivän kalenteri. Tultaessa 2.vuosisadalle eaa. vuodenkierron pituudeksi oli tarkentunut 365 ja 1/4 päivää.

Tieto vuoden todellisesta pituudesta saavutti Rooman imperiumin, kun Julius Caesar nousi valtaan 49 eaa. Toki lisäajan ja kalenterin oikaisun tarve oli todettu Roomassakin jo aikaisemmin, mahdollisesti noin 450 eaa., mistä lähtien valtakunnassa oli ollut tapana lisätä silloisen kalenterivuoden loppuun, helmi-maaliskuun vaihteeseen, kokonainen kuukausi.

Ongelman mittakaava oli kuitenkin epäselvä eikä tilannetta auttanut se, että vastuu karkauskuukauden lisäämisestä jäi suuressa imperiumissa paikallishallinnolle ja papistolle. Nämä joko unohtivat lisäkuukauden, olivat tietoisesti lisäämättä sitä sen epäonnisen maineen takia tai lisäsivät kerralla useita kuukausia omaansa ja suosikkiensa valta-aikaa jatkaakseen. Tämän seurauksena valtakunnassa asiat olivat kuin Peppi Pitkätossun Huvikummussa: ”vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun”.

Vasta kun Julius Caesar sai neuvonantajakseen kalenteriasioissa Sosigeneen, aika saatiin järjestykseen. Sosigenes oli kreikkalainen matemaatikko ja astronomi Aleksandriasta, ja hänellä oli hallussaan tarvittava tieto ongelman ratkaisemiseksi.

Sosigeneen ohjeiden mukaisesti Caesar sääti normaalivuoden pituudeksi 365 vuorokautta. Tähän hän pääsi muokkaamalla kuukausien siihenastista, 30 päivän tasapituutta; tuolloin päätetyt kuukausien kestot ovat edelleen käytössä. Lisäksi joka neljäs vuosi sai yhden ylimääräisen päivän.

Uuteen, juliaaniseen kalenteriin siirtymistä edelsi ”viimeiseksi epätietoisuuden vuodeksi” nimetty vuosi 46 eaa. Sen aikana korjattiin huolettoman ajanlaskun takia suuriksi kertyneet virheet kertaheitolla: vuoteen sisältyi 15 kuukautta ja 445 päivää!

Karkauspäivän paikaksi Caesar sääti vuodenvaihteen, johon aikaisemmin oli lisätty karkauskuukausi. Näin karkauspäiväksi määräytyi 24.helmikuuta, jolle paikalle päivä merkittiin myös suomalaisissa kalentereissa vuoteen 1999 asti. Uuden vuosituhannen alusta lähtien karkauspäivää on vietetty 29.helmikuuta.

1500-luvulle tultaessa kehittyneen tähtitieteellisen osaamisen ansiosta oli käynyt selville, että juliaaninen vuosi oli noin 11 minuuttia liian pitkä. Paavi Gregorius XIII:n toimesta kalenteria korjattiin rajoittamalla karkausvuosien määrää, minkä seurauksena virhe kutistui miltei olemattomiin. Näin syntynyt, edelleen käytössä oleva kalenteri kastettiin paavin kunniaksi ”gregoriaaniseksi”.

Karkauspäivää on vaikea olla huomaamatta, mutta monet ovat taitaneet jäädä onnellisen tietämättömiksi siitä, että aikaa korjaillaan myös karkaussekunneilla.

Jo 1900-luvun puolivälissä todettiin, että Telluksemme pyörimisnopeus akselinsa ympäri ei olekaan vakio vaan vauhti hidastuu, hyvin hitaasti mutta hyvin varmasti. Hidastumisen pääasiallinen aiheuttaja on vuorovesikitka, josta puolestaan voimme syyttää vesiä liikuttelevaa Kuuta. Hidastumisen seurauksena vuorokausi pitenee.

Karkaussekunteja on lisätty vuodesta 1972 alkaen; toistaiseksi viimeinen lisäys tehtiin vuodenvaihteessa 2008/2009.  Koska lisäyksen ajankohta ei ole nopeudenmuutoksen epäsäännöllisyyden takia ennustettavissa, ajanlisäämistarpeesta ilmoittaa Pariisissa toimiva aikakeskus.

Karkaussekunteja kutsutaan joskus myös hyppysekunneiksi. Taustalta löytyy kansantieteen tohtori Kustaa Vilkunan teoria karkauspäivän nimestä. Hän on esittänyt, että nimitys liittyisi suomenkielen länsimurteen hyppäämistä tarkoittavaan sanaan ”karata”.

Nimi viittaa aikoinaan käytettyihin lautakalentereihin, joissa puutappia siirrettiin kutakin päivää markkeeraaviin koloihin. Karkauspäivällä ei ollut omaa koloa, joten tappia vain hyppäytettiin ilmassa kyseisenä päivänä ja palautettiin sitten takaisin samaan koloon.

Englanninkielinen nimitys karkauspäivälle on leap day. Sana leap tarkoittaa ”loikata” ja sen oletetaan viittaavan siihen, että karkauspäivää seuraavat päivät joutuvat ”loikkaamaan” eteenpäin karkauspäivän takia. Ruotsin skottdag puolestaan on johdannainen sanasta skjuta in: ylimääräinen päivä työntyy muiden päivien väliin.

Karkauspäivän jotakuinkin ainoa tunnettu perinne sekä meillä että muualla on naisten oikeus kosimiseen. Perinteen taustalla on ajatus siitä, että asiat ovat karkauspäivänä kaikin tavoin päälaellaan.

Kosimismahdollisuudesta saamme kansan suussa kulkevan selityksen mukaan kiittää Irlannin suojelupyhimyksiä, Pyhää Patrickia (390 – 461) ja Pyhää Brigidiä (451–525), olkoonkin että kirjallisia todisteita perinteen olemassaolosta on vasta 1800-luvulta.

Kansanperinteen mukaan Pyhä Brigid otti miesten yksinoikeuden kosimiseen puheeksi Pyhän Patrickin kanssa. Neuvottelujen tuloksena nämä kaksi sopivat, että naiset saisivat vastaisuudessa kosia karkausvuosina.

Kuinka ollakaan, kyseinen päivä sattui olemaan karkauspäivä. Pyhän Brigidin kerrotaan käyttäneen tilaisuutta heti hyväkseen ja saaneen vaivojensa palkaksi Pyhältä Patrickilta kauniin silkkimekon.

Harvinaista päivää ei tietenkään edelleenkään kannata heittää hukkaan. Koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, on syytä alkaa katsella miehiä sillä silmällä jo nyt.

Laajasta potentiaalisten joukosta pitää pystyä erottamaan ne, jotka vastaavat helmikuun lopussa kosintaan kielteisesti ja joilla on niin hyvä maku, että heidän antamistaan kankaista on iloa, ellei mekkona niin edes pöytäliinana.

Suurin operaatioon sisältyvä riski ei kuitenkaan ole ruma kangas kaapissa tilaa viemässä vaan se, että erehtyy esittämään kosintansa miehelle, joka  sanoo ”kyllä”. Ellei se sitten ole harjoituksen päätavoite.

Lähteitä:

• Heikki Oja: Aikakirja 2007
• The Julian Calendar
• The Julian and Gregorian Calendars
• Karkaussekunnilla jatkoa uudenvuodenyölle

Artikkeli julkaistu alunperin tammikuussa 2012.