”Sua vain yli kaiken mä rakastan…”

Kun Suomi-filmin romanttinen sankari Leif Wager lauloi elokuvassa ”Katariina ja Munkkiniemen kreivi” (1943) Romanssin, monelle suomalaiselle naiselle syttyivät tähdet silmiin. Laulua esitti sittemmin konserteissaan myös toinen suomalaisen elokuvan ikoni Tauno Palo.

Joskus 60-luvun puolivälissä äitini palasi Marttojen konserttiretkeltä  Kouvolasta ja astui kotiportillamme tilausbussista ulos pitäen oikeaa käsivarttaan suoraan eteenpäin ojennettuna. Konsertin tähti Tauno Palo oli ”Romanssin” laulettuaan suudellut eturivissä istuneen äitini kättä, mistä johtuen äitini ilmoitti, ettei aio pestä kättään viikkoihin. Ritarillinen käytös käsisuudelmineen oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Sana “romanz” tarkoitti alun perin eteläisessä Ranskassa puhuttua kansankieltä. Nimi viittasi romanzan kantakieleen, roomalaisten käyttämään latinaan. Sama romanz selittää sen, miksi latinaan pohjautuvia kieliä kutsutaan edelleen yhteisnimityksellä romaaniset kielet.

1100 – luvulla romanssi -sanaa alettiin käyttää Ranskassa yleisnimityksenä kansankielisestä kirjallisuudesta erotukseksi latinaksi kirjoitetusta kirjallisuudesta. Pikkuhiljaa sillä alettiin kuitenkin tarkoittaa erityisesti eteläranskalaisten trubaduurien lauluesityksiä, joiden teksteissä haastettiin kirkon perinteiset käsitykset avioliitosta, rakkaudesta, kunniallisuudesta ja sukupuolten rooleista.

Trubaduurien päässä syntyneet ajatukset jalkautuivat aatelisten keskuuteen, kun Etelä-Ranskan hovien naiset innostuivat niiden tarjoamasta vaihtoehtoisesta elämänfilosofiasta. Ei ihme että innostuivat, sillä kirkossa ei vielä oltu päästy yhteisymmärrykseen edes siitä, onko naisella sielua vai kuuluuko sielu vain miesten varustukseen. ”Herätyksen saaneiden” myötävaikutuksella hovirakkaudeksi kutsuttu ilmiö levisi Ranskasta myös muun Euroopan hoveihin.

Näin alkunsa saanut, keskiaikaiseen ritarikulttuuriin olennaisesti kuulunut rakkausoppi tarkoitti käytännössä korkea-arvoisten aatelisnaisten ja linnanherroja sodissa palvelleiden ritareiden välisiä läheisiä suhteita.

Kuninkaallisissa hoveissa ja aatelisten kartanoissa esiintyneiden trubaduurien kylvämä romantiikan siemen upposi hedelmälliseen maaperään, sillä rakkauden nälkä oli yleinen vaiva ylimystön parissa keskiaikaisessa Euroopassa.

Aateliston käsitys avioliitosta oli hyvin pragmaattinen. Liitto oli sopimus, jolla yhdistettiin ja erotettiin maita ja valtaa ja varmistettiin suvun ja vallan jatkuvuus.  Avioliitolla ja rakkaudella ei ollut mitään tekemistä keskenään.

Trubaduurien ilosanoma tarjosi pakoreitin näistä taloudellisista ja poliittisista lähtökohdista solmituista liitoista varsinkin ylimystön naisille, joiden odotettiin elävän kirkon ankarien siveellisyyssääntöjen ja Neitsyt Marian edustaman täydellisen naiseuden esimerkin mukaisesti.

Lauluissa kuvattu idealistinen rakkaus ymmärrettiin arjen ulkopuolelle kuuluvaksi eikä sitä nähty minkäänlaisena uhkana avioliittoinstituutiolle.  Kulmakarvat hoveissa eivät kohonneet edes silloin, kun emännän ja ritarin suhde eteni lemmekkäästä kisailusta makuuhuoneeseen saakka, mikä ei ollut itsestäänselvyys ja mikä tapahtuessaan oli suuri suosionosoitus emännältä ritarille, palvotulta palvovalle.

Hovirakkaus oli aina paitsi avioliiton ulkopuolista niin myös salaista. Salaisuus oli olennainen osa suhdetta; hovirakkauden säännöt kirjoittaneen Andreas Capellanuksen mukaan ”kaikkien tiedossa oleva rakkaus kestää harvoin” (sääntö numero 13).

Ilmiönä hovirakkaus oli hyväksytty osa aikansa feodaaliyhteiskuntaa. Ritari palveli linnanrouvaa samalla antaumuksella ja lojaalisuudella kuin hän palveli isäntäänsä linnanherraa.

Intohimoinen rakkaus emäntää kohtaan sai hovirakastajat ylittämään itsensä myös sotatantereella. Hovirakkaus toimi myös testosteronia uhkuneiden ritareiden hyvän käytöksen kouluna, joka opetti heille paremman väen sivistyneitä tapoja. Se siis palveli kaikkien osapuolten etua.

Hovirakkaus ei koskaan laskeutunut tavallisen kansan pariin vaan se säilyi aristokraattisena ilmiönä. Rahvaalla tuskin olisi ollut sen kummemmin aikaa kuin varallisuuttakaan tämän teerenpelin edellyttämiin monimutkaisiin soidinmenoihin lahjoineen, runoineen, sävellyksineen ja urotekoineen.

Oliko keskiaikainen hovirakkaus elitismistään huolimatta pienenpieni liikahdus naisen ja miehen välisen samanarvoisuuden tiellä?

Eräs mielittyni kyyditsi minut autollaan tuoksuvien mäntymetsien ja aromaattisten yrttien peittämälle kukkulalle kaupungin ulkopuolelle. Perille päästyämme hän putsasi männynneulaset helteisen päivän jäljiltä vielä lämpöisen kiven päältä ja istutti minut kivelle kasvot kohti täysikuun valossa hopeisena välkkyvää merta.

Sitten hän otti auton takapenkiltä huilunsa ja alkoi soittaa Vivaldin ”Neljää vuodenaikaa”.

Rakkaus ei kiellä rakkaudelta mitään (sääntö numero 26).

AIHEESTA MYÖS: Happy Valentine!

LÄHTEITÄ:

3 kommenttia artikkeliin ””Sua vain yli kaiken mä rakastan…”

  1. Ehkä nyt olisikin parasta vain haahuilla ja etsiä romanttisia hetkiä, sillä Merkurius saapui Kaloihin, ja silloinhan on järki vähän hukassa.
    Pitäisi mennä konsertteihin ja teatteriin, mutta kun on hautajaiset edessä…

    • Juu Merkurius tosiaan ei ole parhaimmillaan Kaloissa, järjenjuoksu on hieman sumuista ja itsepetoksen vaara suuri. Onneksi Merkurius on liikkeissään vikkelä, mitä samaa ominaisuutta toivon joskus ulkoplaneetoilta:).

      Hautajaiset sopivat mielestäni hyvin Kalojen teemaan, kun se on viimeinen merkki ja edustaa siten lopullista loppua tällä kierroksella.

  2. Luin, että Merkurius perääntyy Oinaassa ja tulee takaisin Kalojen puolelle.
    Joten ei ihan vikkelää…
    Onneksi Kuu siirtyi Jousimieheen. Matkallehan tässä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s