Helmikuun 5.päivänä Suomen lippu nousee salkoon tänä vuonna kahdesta syystä: silloin sekä käydään presidentinvaalien 2.kierros että juhlitaan kansallisrunoilijamme Johan Ludwig Runebergin syntymäpäivää (1804).
Suomenruotsalainen Runeberg kuului varsinkin 1800-luvun loppupuolella aktiivisesti toimineeseen fennomaani-liikkeeseen. Sen tavoitteena oli nostaa suomalaisuus ja sen myötä suomen kieli arvoiseensa asemaan.
Suomalaiset esi-isämme puhuivat tietenkin omaa kieltään jo ennen fennomaanien projektia, mutta kotien ulkopuolella suomea käytettiin vain kirkon piirissä. Nyt suomesta tehtäisiin sivistyskieli ja suomalaisista oman kielen avulla sivistyskansa.
“Runoilija J. L. Runeberg loi ihannekuvan Suomen kansasta ja Suomen luonnosta ja antoi Vänrikki Stoolin tarinoissa Suomelle moraalisen identiteetin, olemassaolon oikeutuksen.”
Runebergin ihannesuomalaisen ominaisuuksia olivat lojaali alamaisuus, nöyryys ja vaatimattomuus, ahkeruus ja taloudellinen riippumattomuus. Näitä ideaaleja runoilija kirjoitti teoksiinsa esimerkiksi ja tavoitetilaksi kansalle.
Runeberg ei yllyttänyt suomalaisia kapinaan vallanpitäjiä vastaan eikä millään muullakaan tapaa ylentämään itseään. Hän teki meistä niin vaatimattoman kansan, että kulttuuritutkimuksessa on käytetty termiä “itseruoskinnan perinne” kuvaamaan meidän nöyryyttä pursuavaa kansallista identiteettiämme.
“Kuten jo mainitsin aikaisemmin, suomalaisuus luotiin ylhäältä alas. Tämä on jättänyt vahvan leiman suomalaisuuden representaatioon, jopa siinä määrin, että Apo (1998) kutsuu itseymmärrystämme stigmatisoiduksi. Hänen mukaansa Fennomaanit loivat runsaasti negatiivisia stereotypioita, jotka myöhemmin omaksuttiin osaksi representaatiotamme. Suomalaiset nähtiin silloin primitiivisenä kansana, joka piti integroida Eurooppaan.”
Epäilen, että Vänrikki Stoolin Tarinat ei enää kuulu äidinkielen oppimäärään millään kouluasteella, ja uskallan myös väittää, että kovin harva nykypäivän lapsi tai nuori tarttuu omasta halustaan tähän kansallisaarteeseen.
Kuva: Finnica
Silti runebergiläiset ihanteet elävät meissä näkyvästi ja kuuluvasti. “Vaatimattomuus kaunistaa” ja “oma kehu haisee” edelleen, ja “kell” onni on, se onnen kätkeköön”.
Runeberg maalasi tarinoillaan ihannesuomalaisuuden maiseman meidän sieluumme niin pysyväksi, ettei aika ole kyennyt kuin korkeintaan hieman haalistamaan sen värejä.
Koska ”kansanluonne” – meidän sen kummemmin kuin muidenkaan – ei siirry geeneissä, selitys tälle pysyvyydelle pitää löytyä muualta.
Ansio asiassa kuuluu kielelle, joka ei ainoastaan pue ajatuksia sanoiksi vaan myös säilyttää kansakunnan yhteisen muistin ja siirtää tätä muistia eli kulttuuria - mukaan lukien yleisesti hyväksytty ja suotava tapa toimia - sukupolvelta toiselle.
Kieltä käytämme me eli me siirrämme 1800-luvulla täysin erilaisissa olosuhteissa määritettyjä hyvän suomalaisen tasovaatimuksia isältä pojalle, äidiltä tyttärelle.
Runebergin sinänsä kunnialliset ja aikaa kestävät ihanteet yhdistettynä luterilaisuuden oppeihin tekevät elämästä aika ajoin hyvin vaativaa. Ehdotankin, että muistamme Runebergiä tällä kertaa unohtamalla Saarijärven Paavon ja muut sankarit ja olemalla armollisia sekä itsellemme että muille.
Johan Knutsonin maalauksesta, Porvoon museo
Mies, joka nautti runebergintorttuja ja punssia aamuneljältä ennen päivän töihin ryhtymistä, ei varmasti pistäisi pahakseen. Eikä mies, joka otti aikaa istua ongella ja joka kirjoitti tämän runon:
|
Joutsen Nyt illan ruskoon, auermaan, Se lauluin kiittää Pohjolaa; On varjot syvät, tummuneet On sille siellä ihanaa, Sen laulu laineikoilta soi, Ei tosin elos unelma (1844; suom. Tarmo Manelius) |
LÄHDE: JOHAN LUDWIG RUNEBERG
