Meidän oma Homeros

Mieleni minun tekevi,

aivoni ajattelevi

lähteäni laulamahan,

saa’ani sanelemahan,

sukuvirttä suoltamahan,

lajivirttä laulamahan.

Sanat suussani sulavat,

puhe’et putoelevat,

kielelleni kerkiävät,

hampahilleni hajoovat.

 

Kalevalan 1.runon alkusäkeet

Helmikuun viidentenä vietettiin kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin syntymäpäivää (1804). Päivää voisi kutsua suomalaisen mielen päiväksi, sillä Runebergin ansioksi ja/tai syyksi katsotaan usein se, millainen stereotyyppinen suomalainen on eli mitä sanaparilla “suomalainen kansanluonne” tarkoitetaan.

Kuin jatkumona edelliseen helmikuun 28.päivänä juhlitaan suomalaista kulttuuria ja kansalliseepostamme Kalevalaa. Kyseisenä päivänä vuonna 1835 toinen suomalaisuuden rakennustalkoisiin ryhtynyt vaikuttaja, karjalaisten laulurunojen kokoaja Elias Lönnrot (1802-1884) allekirjoitti ja päiväsi Kalevalan ensimmäisen version. Nykyisin tuntemamme Uusi Kalevala on laajennettu versio vuodelta 1849.

Kuva: Akseli Gallen-Kallela

Elias lähti Sammatista ensimmäiselle runonkeruumatkalleen vuonna 1828. Kevät oli kylmä. Talvitamineissa oli huhtikuun 29. päivänä lähdettävä matkaan ja käärittävä kesävaatteet kirjojen ja paperien joukkoon selkäreppuun. Muista tärkeimmistä varusteista mainittakoon pyssy, huilu ja tupakkavehkeet. Rahaa oli neljää kuukautta varten vain 70 valtionvelkariksiä, noin 100 kultamarkkaa.

Anttila, A. 1931: Elias Lönnrot – Elämä ja toiminta

Vain hieman liioitellen voi sanoa, että kaikilla kansoilla on suullisena säilyneestä kansanrunoudesta koostettu, kirjoitettu kansalliseepos. Kansalliseepos on kansan suuri tarina eikä se synny ilman syytä, ei tyhjästä eikä tyhjiöön.

Oman Kalevalamme syntyhistoriaa selittävät sekä Suomen poliittinen että Euroopan aatteellinen historia.

Suomesta tuli vuonna 1809 autonominen suurruhtinaskunta osana Venäjää; ensimmäistä kertaa historiassa suomalaisiksi itsensä määritelleet muodostivat muista erillisen kokonaisuuden. Tämän seurauksena heräsi keskustelu kansakunnasta ja kielestä kansakunnan keskeisenä tekijänä.

Samaan aikaan myös Suomessa vahvistui eurooppalaisen romantiikan aatevirtaus, jossa kansanperinne ja mytologia sankaritaruineen olivat merkittävässä roolissa.  Sen karelianismiksi kutsuttu suomalainen ilmentymä rakentui Kalevalan ympärille.

Suomenkielisille kansanperinteen tallenteille annettu poliittinen tehtävä oli osoittaa kansallisvaltion kansallinen historia, jolloin muinaisuuteen sijoitetusta perinteestä tuli Suomen moderniuden kriteeri ja todiste. Fennomaanisessa nationalismissa oli olennaista vakuuttaa, että suomalaisilla oli kansakunta ja mm. siksi myös historia ja moderniteetti.

Suomalaiselle kansanrunoudelle annetuista tehtävistä yksi tärkeimpiä oli juuri osoittaa suomenkielisen väestönosan kyvykkyyttä tuottaa kulttuuria, jota kelpasi asettaa esille moderneilla kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen symboliikan areenoilla. Kalevalan katsottiin olevan osoitus tällaisesta kulttuurisesta kyvystä.

Eepos kytkeytyi sivistyksellisiin projekteihin: suomen kielen kohottamiseen sivistyskieleksi ja sen aseman vahvistamiseen, suomenkielisen kirjallisuuden edistämiseen, yleiseen kouluopetukseen ja kansansivistykseen, ruotsinkielisen sivistyneistön ja suomenkielisen kansanosan keskinäisten suhteiden uudelleenmäärittelyyn, samoin kuin nimistön ja symboliikan lähteenä kansallisesti merkittävän infrastruktuurin ja taloudellisen järjestelmän perusinstituutioiden rakentamiseen. Tästä syystä Kalevala ei ole vain perinne-eepos, vaan ennen kaikkea moderni eepos.

Kalevalaseura: Kalevalan kulttuurihistoria

Kalevalalla suomalaisia nostettiin sivistyskansojen ja suomen kieltä sivistyskielten joukkoon fennomaaniliikkeen tavoitteiden mukaisesti.

Vuosittain 9.huhtikuuta vietettävä suomen kielen päivä on paitsi Suomen kirjakielen isänä pidetyn “esifennomaani” Mikael Agricolan kuolinpäivä (1557) niin myös Elias “Homeros” Lönnrotin syntymäpäivä. Ajallinen yhteys kyseisen päivän muodossa näiden kahden suurmiehen välillä on mielenkiintoinen sattuma.

Vaikka Agricola tekikin suururakan suomen kirjakielen puolesta, hänen luomansa kieli jäi lähinnä kirkkokieleksi, sillä suomen kielen asema Ruotsin vallan vuosina (1150-1809) ei ollut häävi. Jos kieltä käytetään kotien ulkopuolella vain kerran viikossa saarnastuolista, on selvää, ettei kieli kehity. Agricolan suomessa arvellaan olleen noin 6000 – 8000 sanaa.

Autonomian myötä kielen asema parani, mikä oli yksi yllyke Lönnrotille kansalliseepoksen luomiseen. Lönnrot oli aktiivinen kielimies myös Kalevala -projektin ulkopuolella. Hänen vuonna 1880 valmistunut Suomalais-Ruotsalainen Sanakirjansa sisälsi yli 200000 sanaa.

Vertailuksi: Kielenhuoltoa pitkään hallinneessa, 1961 julkaistussa Nykysuomen sanakirjassa on noin 201000 sanaa. Opuksesta otettiin uusin eli  15.painos vuonna 2002, joten sen laajuutta näytettäisiin pidettävän edelleen riittävänä. “Nykysuomen sanakirjan sisältö on kaikissa painoksissa ja laitoksissa muuttamaton”.

Lönnrotin kielenrakentamisintoa avitti epäilemättä myös se, että hän suomenkielisenä joutui käyttämään kirjallisissa töissään ruotsia suomenkielisten sanojen puutteen takia.

Elias Lönnrot oli varsinainen moniosaaja – lääkäri, kielitieteilijä, kasvitieteilijä, lehtimies, runoilija ja tutkimusmatkailija – ja hänen henkilökohtaisesti  luomiaan sanoja on säilynyt runsaasti eri aloilla.

Lönnrotilta ovat peräisin muiden muassa itsenäisyys, kansallisuus, sivistys, kirjallisuus, tasavalta ja äänioikeus sekä lukemattomat kasvitieteen termit kuten emi, hede, ruoti ja juurakko, samoin monet lääketieteen termit kuten kuume, laskimo ja valtimo.

Lönnrotin suomi oli kaikkien yhteistä kieltä, kun siihen asti Suomen niemellä oli puhuttu alueellisia murteita. Agricolan kirjasuomi oli perustunut suurelta osin länsimurteeseen, mutta nyt syntynyt yleiskieli hyödynsi myös itämurretta.

Kalevalan kokoajalla ei ole omaa leivosta, vaikka hän ilmiselvästi sellaisen ansaitsisi. Ilman häntä saattaisimme edelleen lukea omalla kielellämme ABCkirian lisäksi vain Uutta Testamenttia ja muuta uskonnollista kirjallisuutta.

Lönnrotin nimikkoleivoksen puutteessa sopii suomalaisen kulttuurin päivänä paistaa karjalanpiirakoita identiteettimme kalevalalaisen ulottuvuuden kunniaksi ja nauttia niitä kansalliseepoksemme letkeän poljennon (virallisesti: nelipolvinen trokee) tahdissa.

Vaan kuitenki kaikitenki

 la’un hiihin laulajoille,

 la’un hiihin, latvan taitoin, 

oksat karsin, tien osoitin. 

Siitäpä nyt tie menevi, 

ura uusi urkenevi 

laajemmille laulajoille, 

runsahammille runoille, 

nuorisossa nousevassa, 

kansassa kasuavassa.

 

Kalevalan viimeisen eli 50.runon päätössäkeet

Lähteitä:

• Suomalaisen kirjallisuuden seura: KALEVALA
• Kalevalaseura: Kalevalan kulttuurihistoria
• Virtuaalinen vanha kirjasuomi: 1800-luvun kirjasuomi

Aikalisä

Elämme karkausvuotta. Neljän vuoden välein helmikuun loppuun lisättävän päivän tekee tarpeelliseksi vuodenkierron todellinen kesto: 365 päivää, viisi tuntia, 48 minuuttia ja 46 sekuntia.

Karkauspäivän tarve kalenterin täsmääjänä ei ole uusi juttu. Siitä olivat tietoisia jo muinaiset egyptiläiset.

He olivat aikalaistensa tavoin hyvin kiinnostuneita taivaankannen tapahtumista ja kykenivät keräämään hämmästyttävän tarkkaa ja paikkansapitävää tietoa planeettojen sekä Kuun ja Auringon liikkeistä.

Kuva:4brightminds.info/cosmology.htm

Egyptiläisten Sothikseksi kutsuman ja meidän Siriuksena tuntemamme tähden ilmestyminen itäiselle aamutaivaalle tapahtui juuri ennen äiti-Niilin vuotuisia tulvia. Siriuksen ja Niilin säännöllisyyden ansiosta egyptiläisillä olikin jo 4ooo-luvulla eaa. käytössään 365 päivän kalenteri. Tultaessa 2.vuosisadalle eaa. vuodenkierron pituudeksi oli tarkentunut 365 ja 1/4 päivää.

Tieto vuoden todellisesta pituudesta saavutti Rooman imperiumin, kun Julius Caesar nousi valtaan 49 eaa. Toki lisäajan ja kalenterin oikaisun tarve oli todettu Roomassakin jo aikaisemmin, mahdollisesti noin 450 eaa., mistä lähtien valtakunnassa oli ollut tapana lisätä silloisen kalenterivuoden loppuun, helmi-maaliskuun vaihteeseen, kokonainen kuukausi.

Ongelman mittakaava oli kuitenkin epäselvä eikä tilannetta auttanut se, että vastuu karkauskuukauden lisäämisestä jäi suuressa imperiumissa paikallishallinnolle ja papistolle. Nämä joko unohtivat lisäkuukauden, olivat tietoisesti lisäämättä sitä sen epäonnisen maineen takia tai lisäsivät kerralla useita kuukausia omaansa ja suosikkiensa valta-aikaa jatkaakseen. Tämän seurauksena valtakunnassa asiat olivat kuin Peppi Pitkätossun Huvikummussa: “vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun”.

Kuva:universetoday.com

Vasta kun Julius Caesar sai neuvonantajakseen kalenteriasioissa Sosigeneen, aika saatiin järjestykseen. Sosigenes oli kreikkalainen matemaatikko ja astronomi Aleksandriasta, ja hänellä oli hallussaan tarvittava tieto ongelman ratkaisemiseksi.

Sosigeneen ohjeiden mukaisesti Caesar sääti normaalivuoden pituudeksi 365 vuorokautta. Tähän hän pääsi muokkaamalla kuukausien siihenastista, 30 päivän tasapituutta; tuolloin päätetyt kuukausien kestot ovat edelleen käytössä. Lisäksi joka neljäs vuosi sai yhden ylimääräisen päivän.

Uuteen, juliaaniseen kalenteriin siirtymistä edelsi “viimeiseksi epätietoisuuden vuodeksi” nimetty vuosi 46 eaa. Sen aikana korjattiin huolettoman ajanlaskun takia suuriksi kertyneet virheet kertaheitolla: vuoteen sisältyi 15 kuukautta ja 445 päivää!

Karkauspäivän paikaksi Caesar sääti vuodenvaihteen, johon aikaisemmin oli lisätty karkauskuukausi. Näin karkauspäiväksi määräytyi 24.helmikuuta, jolle paikalle päivä merkittiin myös suomalaisissa kalentereissa vuoteen 1999 asti. Uuden vuosituhannen alusta lähtien karkauspäivää on vietetty 29.helmikuuta.

1500-luvulle tultaessa kehittyneen tähtitieteellisen osaamisen ansiosta oli käynyt selville, että juliaaninen vuosi oli noin 11 minuuttia liian pitkä. Paavi Gregorius XIII:n toimesta kalenteria korjattiin rajoittamalla karkausvuosien määrää, minkä seurauksena virhe kutistui miltei olemattomiin. Näin syntynyt, edelleen käytössä oleva kalenteri kastettiin paavin kunniaksi “gregoriaaniseksi”.

Karkauspäivää on vaikea olla huomaamatta, mutta monet ovat taitaneet jäädä onnellisen tietämättömiksi siitä, että aikaa korjaillaan myös karkaussekunneilla.

Jo 1900-luvun puolivälissä todettiin, että Telluksemme pyörimisnopeus akselinsa ympäri ei olekaan vakio vaan vauhti hidastuu, hyvin hitaasti mutta hyvin varmasti. Hidastumisen pääasiallinen aiheuttaja on vuorovesikitka, josta puolestaan voimme syyttää vesiä liikuttelevaa Kuuta. Hidastumisen seurauksena vuorokausi pitenee.

Karkaussekunteja on lisätty vuodesta 1972 alkaen; toistaiseksi viimeinen lisäys tehtiin vuodenvaihteessa 2008/2009.  Koska lisäyksen ajankohta ei ole nopeudenmuutoksen epäsäännöllisyyden takia ennustettavissa, ajanlisäämistarpeesta ilmoittaa Pariisissa toimiva aikakeskus.

Karkaussekunteja kutsutaan joskus myös hyppysekunneiksi. Taustalta löytyy kansantieteen tohtori Kustaa Vilkunan teoria karkauspäivän nimestä. Hän on esittänyt, että nimitys liittyisi suomenkielen länsimurteen hyppäämistä tarkoittavaan sanaan “karata”.

Nimi viittaa aikoinaan käytettyihin lautakalentereihin, joissa puutappia siirrettiin kutakin päivää markkeeraaviin koloihin. Karkauspäivällä ei ollut omaa koloa, joten tappia vain hyppäytettiin ilmassa kyseisenä päivänä ja palautettiin sitten takaisin samaan koloon.

Englanninkielinen nimitys karkauspäivälle on leap day. Sana leap tarkoittaa “loikata” ja sen oletetaan viittaavan siihen, että karkauspäivää seuraavat päivät joutuvat “loikkaamaan” eteenpäin karkauspäivän takia. Ruotsin skottdag puolestaan on johdannainen sanasta skjuta in: ylimääräinen päivä työntyy muiden päivien väliin.

Kuva:metropostcard.com

Karkauspäivän jotakuinkin ainoa tunnettu perinne sekä meillä että muualla on naisten oikeus kosimiseen. Perinteen taustalla on ajatus siitä, että asiat ovat karkauspäivänä kaikin tavoin päälaellaan.

Kosimismahdollisuudesta saamme kansan suussa kulkevan selityksen mukaan kiittää Irlannin suojelupyhimyksiä, Pyhää Patrickia (390 - 461) ja Pyhää Brigidiä (451–525), olkoonkin että kirjallisia todisteita perinteen olemassaolosta on vasta 1800-luvulta.

Kansanperinteen mukaan Pyhä Brigid otti miesten yksinoikeuden kosimiseen puheeksi Pyhän Patrickin kanssa. Neuvottelujen tuloksena nämä kaksi sopivat, että naiset saisivat vastaisuudessa kosia karkausvuosina.

Kuinka ollakaan, kyseinen päivä sattui olemaan karkauspäivä. Pyhän Brigidin kerrotaan käyttäneen tilaisuutta heti hyväkseen ja saaneen vaivojensa palkaksi Pyhältä Patrickilta kauniin silkkimekon.

Harvinaista päivää ei tietenkään edelleenkään kannata heittää hukkaan. Koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, on syytä alkaa katsella miehiä sillä silmällä jo nyt.

Laajasta potentiaalisten joukosta pitää pystyä erottamaan ne, jotka vastaavat helmikuun lopussa kosintaan kielteisesti ja joilla on niin hyvä maku, että heidän antamistaan kankaista on iloa, ellei mekkona niin edes pöytäliinana.

Suurin operaatioon sisältyvä riski ei kuitenkaan ole ruma kangas kaapissa tilaa viemässä vaan se, että erehtyy esittämään kosintansa miehelle, joka  sanoo “kyllä”. Ellei se sitten ole harjoituksen päätavoite.

Lähteitä:

• Heikki Oja: Aikakirja 2007
• The Julian Calendar
• The Julian and Gregorian Calendars
• Karkaussekunnilla jatkoa uudenvuodenyölle

Artikkeli julkaistu alunperin tammikuussa 2012.

Ei mikä tahansa pulla

Kuuma sesonkiherkku, laskiaispulla, saapui meille Ruotsista 1800-luvun loppupuolella. Sen aihio saatettiin tuntea jo muinaisessa Roomassa, mutta nykypullan synnyinmaana pidetään kuitenkin keskiaikaista Saksaa. Siellä laskiaispullamme esimuotoja  syötiin 1500-luvulla, ja sieltä pulla löysi tiensä hansakauppiaiden matkassa läntiseen naapuriimme 1600-luvulla.

Kuva: YLE

Ruotsissa laskiaispullasta käytetään nykyisin useimmiten nimeä semla. Sen kantasana on saksan Semmelin kautta latinan semilia eli semolina eli laadultaan parhaana pidetty vehnäjauho.

Nimeä semla edelsi riikinruotsissa laskiaistiistaihin viittaava fettisdagsbulle, jota kuulee käytettävän edelleen, mutta pullan vanhin ruotsinkielinen nimi on useimmilta unohtunut, hieman erikoiselta kuulostava hetvägg.

Hetvägg oli erheellinen käännös leivonnaisen saksankielisestä, lämpimiä kiiloja tarkoittavasta nimestä heisswecken. Nimi viittasi alkuperäisen leivonnaisen yleisimpään muotoon, joka oli tarkoituksen sanelema: leivonnaiset tavattiin kypsyttää maidossa kattilan pohjalla ja kiilan muotoisina ne hyödynsivät pyöreän pohjan täydellisesti. Ruotsinnoksessa saksankielen kiila (wecke) muuttui seinäksi (vägg) oletettavasti samankaltaisen äänneasun takia.

Paastoa edeltävän laskiaisen ruokalistalle leivonnainen päätyi siihen käytettyjen raaka-aineiden takia. Vaikka varsinainen paasto alkoi vasta laskiaistiistaita seuraavasta päivästä, tuhkakeskiviikosta, alettiin paastoon valmistautua jo etukäteen nauttimalla vain “valkoista” ruokaa, millä tarkoitettiin maitotaloustuotteista ja valkoisista jauhoista valmistettavaa syötävää.

Ruotsin fettisdag -sana saattaakin olla muunnos sanoista vita tisdag liittyen juuri päivän ruokavalioon, vaikka perinteisesti fettisdag-nimitystä on selitetty rasvaisilla ruoilla, joita ahmitaan kyseisenä päivänä ennen paaston alkamista.

Liika on aina liikaa. Ruotsin kuningas (1751-1771) Adolf Frederikin kerrotaan nauttineen runsaan illallisen, huuhtoneen sen alas shampanjalla ja syöneen sitten jälkiruoaksi neljätoista laskiaispullaa, minkä seurauksena hän otti ja kuoli ruoansulatusvaivoihin.

Herrasväki nautti laskiaispullansa mantelimassalla täytettyinä, muut perinteisesti sellaisenaan syvältä lautaselta kuuman maidon kera.

Meillä pullia alettiin täyttää vasta 1950-luvulla ja silloinkin ensisijaisesti kermavaahdolla ja hillolla. Suomalaisten enemmistö ei vieläkään innostu mantelimassasta, jolle ruotsalaiset ovat hyvin persoja, mistä voisi vetää kulttuurieroihin liittyviä johtopäätöksiä.

Laskiaispullien syöminen alkoi yleistyä tavallisen väen keskuudessa vasta samaan aikaan, kun pullien täyttäminen tuli tavaksi. Alkuun vehnäpullat olivat olleet Suomessakin  kahviloissa ja konditorioissa nautittua parempien piirien herkkua, sillä valkoiset jauhot olivat ylellisyyttä, johon joka mökissä ei ollut varaa.

Leivonnaisen ylhäisestä statuksesta kertoo sen käyttö kosiskelumenoissa. Ruotsissa oli ennen vanhaan tapana, että poika antoi pullan mielitylleen laskiaisena, ja jos tämä vastasi tunteisiin, poika sai puolestaan pääsiäismunia paaston päätyttyä.

Eksoottisin paikka, jossa olen nauttinut perinteistä laskiaispullaa, on Bangkok.

Kotihotellini Narain itävaltalainen keittiömestari näki ala-aulaan jätetyn suomalaisen naistenlehden kannessa laskiaispullan kuvan ja kiikutti lehden minulle.

Selitin mistä oli kyse ja pyynnöstä käänsin hänelle lehdessä olleen laskiaispullareseptin.

Muutamaa tuntia myöhemmin näin huonepalvelun henkilökunnan jakamassa mansikkahillolla ja kermavaahdolla täytettyjä laskiaispullia suomalaisten hotellivieraiden huoneisiin.

LÄHTEITÄ:

• Nordiska museet: Fastlagen och fettisdagen
• Ancestry: Fastan (Lent)
• Semla guiden